Kehomielen harjoittamisessa on monta puolta. Olemme niin tottuneet erottamaan ruumiin ja sielun, kehon ja mielen, että harjoittaessamme tietoisuuttamme ajattelemme automaattisesti, että se ei ole kehon harjoittamista. Tämä on yksipuolinen näkemys ja perustuu dualistiseen perinteeseemme. Mieltä ei voi harjoittaa kehosta riippumatta. Jos istun alas ja keskityn mieleni sisältöihin, olen silloin istuvassa asennossa ja koko kehoni kannattelee tätä harjoitusta. Kannattaa katsoa läheltä, miten tällainen harjoitus tehdään vanhoissa tietoisuuden harjoittamisen perinteissä. Zen-perinteessä harjoittaja opetetaan ensin istumaan tyynyllään selkä pystyssä ja kannattelemaan itse asentoaan. On tärkeää oppia kannattelemaan itse itseään eikä olemaan jatkuvasti jonkin muun kannateltavana: selkänojan, sohvan, toisen ihmisen. Itsensä kannatteleminen on tärkeä psykofyysinen periaate, jota pitää alkaa harjoittaa heti, jos haluaa myös harjoittaa mieltään. Itsensä kannattelemiseen liittyy se tapa, miten vastaamme painovoiman haasteeseen. Jos olemme pystyasennossa, meidän on opeteltava vastaamaan siihen kehon hyvällä pystylinjauksella. On tärkeää opetella istumaan tyynyllä. Se opettaa itsensä kannattelemista. Jos olet kiinnostunut tästä istumisen tavasta, löydät siihen monia ohjeita erilaisten zen-keskusten sivuilta. Istuma-asennossa on tärkeää, että luomme asennollemme hyvän perustan vakauttamalla polvien ja istuinluiden välisen tilan. Tämä perusta muodostaa kolmion, jonka päälle rakennamme tunteen voimakkaasta ja rennosta keskustasta, joka tuntuu alavatsalla ja joka laajenee ja supistuu hengityksessä pallon tavoin. Näin luodun perustan ja keskustan läpi kohoaa pysty selkä, joka etsii rennon ja tasapainoisen asennon huojumalla hieman eteen ja taakse ja sivuille. Tässä asennossa olemme valmiit ottamaan vastaan mitä vain, myös vaativan harjoituksen.
Me kannamme paljon. Kannamme lapsiamme, kannamme tai tuemme vanhuksiamme, kannamme itseämme. Jos emme opettele kannattelemaan itseämme, miten kykenisimme kannattelemaan mitään muuta. Kantaminen ja kannatteleminen liittyvät kokemukseemme tahdosta, kehomme keskilinjasta, keskustasta.
Kantaminen on myös tärkeä metafora: elämä on jatkuvaa kantamista, itsen kantamista, lapsen kantamista … välillä joku muu kantaa meitä, meidän on antauduttava muiden kannettavaksi … ja lopulta kun painovoima meidät lopulta voittaa, lähdemme viimeiselle matkallemme muiden kannettavana…
Rinzai-koulun zen on outo perinne. Tyynyllä, jalat ristissä istuen – itseä kannatellen – tutkitaan ihmisenä olemisen perusteita, myös tätä viimeistä matkaa. Mumonkan-koan-kokoelman koan 47 asettaa istujan kasvokkain tämän matkan kanssa. Koan kuuluu vapaasti käännettynä näin. Itse asiassa kyseessähän on kolmen koanin pakettimatka:
”Tosotsu rakensi kolme estettä ja pakotti munkkiensa läpäisemään ne. Ensimmäinen este on zenin opiskelu. Zenin opiskelussa päämääränä on oman todellisen itsensä näkeminen. No, missä on sinun todellinen itsesi juuri nyt?
Toiseksi, kun oivallat oman todellisen itsesi, vapaudut syntymästä ja kuolemasta. No niin, kun silmiesi valo katoaa ja muutut ruumiiksi, miten voit vapauttaa itsesi?
Kolmanneksi, jos vapautat itsesi syntymästä ja kuolemasta, sinun tulee tietää, missä olet. No niin, ruumiisi on hajonnut neljään elementtiinsä. Missä olet?
Mumonin kommentti: Joka läpäisee nämä kolme estettä, on mestari kaikkialla. Hän
kykenee muuttamaan zeniksi kaiken, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Joka ei niitä läpäise, elää kehnolla ruualla. Eikä sitäkään ole tarpeeksi tyydyttääkseen hänen näkäänsä.
Äkillinen oivallus ja näet loputtoman ajan.
Se on kuin yksi hetki
– loputon hetki,
kun käsität sen,
näet selvästi myös hänet, joka sen näkee.”
visioi.wordpress.com 