… sama laituri …

Read Full Post »

Lenkillä

Kun harjoitamme kehoamme, käymme esimerkiksi lenkillä, emme
yleensä ajattele harjoitusta mielen harjoituksena. Ylipäätään mielen
harjoittamisen näkökulma on meille lännessä vaikea. Olemme kyllä tottuneet
harjoittamaan ruumistamme, joka siis nähdään mielen vastakohtana, emmekä
yleensä yhdistä ruumiinharjoitusta mielen harjoittamiseen. Meillä voi olla
jokin hämärä intuitio siitä, että kehon harjoittaminen liittyy tahtoon ja
tahdonvoimaan ja että tahdon kautta kehon harjoittamisella ja mielen
harjoittamisella voi olla yhteys.  

On mielenkiintoista huomata, millaisia mielen tekniikoita
käytämme irrottaaksemme itsemme vielä perusteellisemmin ruumiistamme –
nimenomaan fyysisen harjoituksen aikana. Hyvän esimerkin tästä tarjoavat
kuntosalien valtavat screenit kuntopyörien tai cross-training –laitteiden edessä.
Harjoituksen aikana ei vain kuunnella musiikkia vaan katsotaan musiikkivideota
tai elokuvaa. Kun huomio suunnataan tällä tavoin kehon ulkopuolelle elokuvan
juoneen tai screenin maisemiin, emme edes huomaa, miltä harjoitus tuntuu
kehossa. Tämä on tarkoituskin. Kun suuntaamme huomion kehon ulkopuolelle,
voimme ottaa vastaan rasitusta helpommin. Kehon harjoitus tulee suoritettua
siinä samalla, kun olemme katsoneet elokuvan. Kyse on kohtuullisen
täydellisestä irtaantumisesta kehosta rasituksen aikana. Kyse on mielen
tekniikasta, jolla tavallaan vahvistamme ruumis-sielu dualismiamme. Kehoa on
helpompi kurittaa, kun suuntaamme mielemme muualle. Kyse on myös mielen
tekniikasta, jolla kova fyysinen rasitus on helpompaa ottaa vastaan.

Mutta voimme ottaa monta muutakin mielen asennetta
harjoitukseen – tietoisesti – riippuen harjoituksen päämäärästä. Olen
kirjoittanut tästä muualla enemmän asahi-kävelyn yhteydessä, enkä mene tähän
tässä syvempään. Totean vain, että voimme käyttää myös mielen tekniikkaa, jossa
pyrimme aistimaan tarkasti kehon tuntemuksia, suuntaamme siis huomiomme
kehomielemme sisäisiin kokemuksiin. Tämä mielen tekniikka avaa meille uusia
kokemuksia kehomielestämme. Huomion suuntaaminen kehotietoisuuteen voi avata
mielenkiintoisia kokemuksia esimerkiksi siitä, miten keho tasapainottaa itseään
monimutkaisten liikkeiden aikana. Pelkkä juoksuaskel ja sen kuunteleminen voi
avata kokemuksen, miten kädet ja ylävartalo hienovaraisesti ja tarkasti tekee
monimutkaiset vastaliikkeensä, jotta tasapaino juostessa säilyy. On
mielenkiintoista seurata vaikkapa vasemman jalan ja oikean käden yhteistyötä. Yleisemmin
tällainen liikkeen tutkiskelu avaa kehomme rakennetietoisuutta,  asentotietoisuutta ja muita
kehotietoisuutemme ulottuvuuksia.

Juoksuaskeleen ja hengityksen tietoinen yhdistäminen on yksi harjoitus.
Voimmme esimerkiksi laskea neljä askelta uloshengitykseen ja kaksi
sisäänhengitykseen. Tässä teemme itse asiassa ”istumista juostessa”.  Yi quanin harrastajille tällainen ilmaisu on
tuttu. Yi quanissahan teemme seisomisharjolitusta myös istuen, maaten, kävellen,
jopa juosten

Read Full Post »

Kuvanhakumatkalla

Oikeasti kuvanhakumatkaa ei voi kunnolla sanoin kuvata, ei
tosin kuvinkaan, mutta yritän silti. Esimerkkinä saa toimia retki Salmus-järven
maisemiin tässä muutama viikko sitten, mukana kaksi runkoa, joissa toisessa 100
– 400 mm:n zoomi ja toisessa 17 – 40 mm:n laajakulma. Jätin auton metsätien
päähän, jossa syksyllä kuulostelin ja kutsuin hirviä kuvattavaksi monena iltana
– ilman tulosta. Asettelin kamerat niin, että pitkä zoomi riippui kaulalla,
laajakulma kainalossa. Polku kulki vanhan hakkuuaukion poikki koivikkoon ja
siitä edelleen harvaan kuusimetsään. Kuvaa etsiessään on kuljettava varovasti,
varottava katkomasta risuja, varottava tekemästä ylimääräisiä eleitä, koska
mikä tahansa voi saada kuvan karkaamaan. Tämä liikkeen varovaisuus, tietoinen
askel, vaikuttaa voimakkaasti myös mieleen. Kyse on yhdenlaisesta naakimisesta –jos
sana on tuttu. Se tarkoittaa eräänlaista kävelyn ja hiipimisen välimuotoa,
jossa painopiste liikkuu hallitusti samalla tasolla, askel on tietoinen ja
aistit on herkistetty havaitsemaan mikä tahansa liike, mikä tahansa kuvausta
odottava kuva.

Etenin näin polkua pitkin viitisensataa metriä. Tunnistin
polun oikealla puolen sammaleisen kallion, jolta vuosia sitten olin löytänyt
kuvan. Kallion jälkeen polku puhkaisi metsän ja osui toiselle metsäautotielle,
joka johti pienemmän Salmus-järven suuntaan. Tietä astellessa, kun puut eivät
ole niin lähellä ja näkyvyys on parempi, askel hieman pitenee ja painopiste
nousee ylemmäs. Ei tarvitse olla aivan niin varuillaan, koska tuntuu siltä,
että kuvan ilmestyessä on enemmän aikaa toimia. Tiheämmässä metsässä kuva
saattaa yllättää ja tähän yllätykseen on varauduttava.

Päätin poiketa tieltä järveä ympäröivään vanhaan metsään,
jossa kasvoi suuria kuusia, joiden juuret olivat sammalten peitossa. Havahduin
sammaleiden outoon vihreyteen, sammalmattoon, joka kulki vaivattomasti lahon
puunrungon yli ja saattoi kiivetä vielä metrin valtavaa, vanhaa kuusen runkoa.
Järven heijastama valo kirkasti oudosti sammaleen vihreyttä ja maisema näytti
äkisti siltä, että siinä saattoi olla kuva. Otin varovasti kameran
kainalostani, sen laajakulmaisen, laskeuduin varovasti kyykkyyn ja katsoin
metsää kameran etsimen läpi. Käänsin laajakulman ensin täysin auki. Kulma oli
liian laaja … suljin sitä varovasti hieman, kunnes rajaus näytti hyvältä. Tarkistin
valotusajan ja aukon ja otin nuo kuva-alassa näkyvät muutamat kuusenrungot ja
niiden sammaleiden peittämät juuret uudelleen tähtäimeeni. Sitten hitaasti,
hengitystä pidättäen, painoin laukaisimen puoleen väliin, aistin tarkennuspisteen
välähdyksen. Vielä hetki ja peilin ontto, puumainen kalahdus, kun suljin
laukesi ja tempaisi peilin kennon edestä pois ja pudotti sen takaisin.

Peilin ääni on merkittävä. Minulla on kolme Canonin runkoa,
joista nyt kädessäni oli ensimmäinen digirunkoni, EOS 300d. Kameran tuntu
kädessä ja peilin ääni on minusta huonontunut Canonin myöhemmissä rungoissa,
jotka omistan: 30d ja 7d. Näiden myöhempien kameroiden peilin ääni on muuttunut
metallisemmaksi, kovemmaksi. 300 d:n peilin ääni muistuttaa minua
japanilaisesta teeseremoniasta, jossa puukauha tarkoituksellisesti lasketaan
metallisen rautapadan päälle kalahtaen. Tämä vesikauhan ääni on tärkeä osa
seremoniaa ja se tehdään tietoisesti. Yhtä tietoisesti kauhalla nostetaan
kiehuvaa vettä padasta ja kaadetaan se sinne takaisin. Liikkeen tarkoituksena
on synnyttää tämä ääni ja antaa se osallistujien kuultavaksi. Tekisi miltei
mieli sanoa ”lahjoittaa” … ja sanonkin. Samoin tämä kamera lahjoittaa minulle
tämän äänen, joka piirtyy syksyisen metsän hiljaisuuteen samalla kun kuva
tallentuu kamerani kennolle.

Kun pyydystää kuvaa, joka voi joka hetki karata, kameran
laukaisu muistuttaa aseen laukaisua. Tähtäys ja rajaus tehdään huolella ja
laukaisunappia painaessa on syytä pidättää hengitystä. Kannattaa myös laukaisun
jälkeen jäädä paikalleen ja katsoa, tulisiko ottaa toinenkin kuva. Kun kuvaa
sitten katsoo kameran lcd-näytöltä tai myöhemmin tietokoneen ruudulta,
kuvaushetken tunnelma on litistynyt kahteen ulottuvuuteen, ja vain pieni, ohut
osa alkuperäisestä kuvaamisen tapahtumasta on jäljellä. Joskus tuskin mitään. Joskus
voi toki yllättäen käydä niinkin, että kuva jotenkin väreilee enemmän ja
tietokoneen ääressä istuessaan voi saada heikon, uuden väläyksen siitä, mikä
kuvaustilanteessa antoi itsensä hetkeksi näkyville.

Valokuvaamisesta en tiedä, mutta kuvan etsijälle kuvaamisen
lopputuloksella ei ole niin väliä. Olennaista on kuvaamisen hetki, se hetki,
jolloin jotakin yhtäkkiä näyttäytyy ja jää odottamaan. Siihen hetkeen kuvan
etsijä pyrkii tarttumaan kaikilla aisteillaan, mutta myös kamerallaan. Jos
tavoittaa tämän hetken, siitä on syytä kiittää. Itse liitän usein käteni yhteen
gassho-asentoon, tuttu zen-harjoituksista, kumarran ja sanon kiitos. Syrjäisessä
metsässä, katseiden ulottumattomissa, tällaisia eleitä ei joudu selittelemään 🙂 Kiitos!

 

 

 

Read Full Post »

Pari huomiota arvoista ja HOTista

Arvoista puhuminen on äärimmäisen monimutkaista. Jos ottaa esiin yhden näkökulman, välttämättä peittää toisen, mutta silti tekee mieli sanoa tämä.

Ensimmäinen kirja, josta tutustuin joitakin vuosia sitten mindfulness-perustaisiin terapia- ja koulutusmenetelmiin taisi olla The Psychology of Enhancing Human Performance: The Mindfulness-Acceptance Commitment Approach, Frank Gardner, Zella E. Moore. Oudoksuin jo silloin heidän asennettaan arvoihin. Yksi tämän MAC –menetelmän keskeisistä vaiheista oli asiakkaan arvojen kartoittaminen. Kun tämä oli tehty, asiakasta kannustettiin sitoutumaan arvoihinsa ja sen kautta lisäämään suorityskykyään. Kirjassa oli esimerkkeinä muistaakseni ainakin urheilijoita ja myyntiedustajia.

Sama idea on nk. HOTissa, joka on siis ACT (Acceptance Commitment Therapy) –terapian suomenkielinen lyhenne: hyväksymis- ja omistautumisterapia. Siinäkin kartoitetaan asiakkaan arvot ja tuetaan häntä suuntaamaan toimintaansa arvojensa mukaan.

Mikä tässä kuvioissa oudoksutti ja edelleen oudoksuttaa, on taustalla oleva relativistinen tai jopa nihilistinen arvoteoria. Tuossa MAC-kuviossa oudoksutti, kun esimerkiksi myyntiedustajan työssä kiinnosti vain hänen myyntituloksensa, ei se, myikö hän pölynimureita eläkeläisille, jotka eivät sellaista tarvinneet. Silti puhuttiin myyntitykin arvoista ikään kuin tämä asia ei kuuluisi asiaan.

Törmäsin tähän asiaan taas, kun luin Ηeidi Rοbertsin blogia: HOT-terapia ja hengellisyys [Mindfulness]. Olen paljon pohtinut sitä, kuinka paljon ammattifilosofeilla olisi oikeita töitä yliopistojen ulkopuolella, jos he vain ymmärtäisivät sinne astua. Yksi alue on tämä puhe arvoista ikään kuin asiaan ei liittyisi syviä ongelmia. MACissa ja HOTissa siis kartoitetaan asiakkaan arvot, mutta arvoja pidetään täysin suhteellisina asenteella: ei ole olemassa oikeaa tai väärää, niin kuin Roberts kirjoittaa. Tämähän tarkoittaa sitä, että olivat asiakkaan arvot mitä tahansa, niin meidän ei tulisi asettaa häntä pohtimaan, ovatko hänen arvonsa oikeita tai vääriä, hyviä tai huonoja. Roberts näkee kristittynä vain yhden vaihtoehdon: kristillisen asenteen absoluuttisine arvoineen. Tämä ei tietenkään ole mikään vastaus suurimmalle osalle ihmisistä.

Arvorelativismia ja jopa arvonihilismiä kannattavat tosin monet filosofitkin. Olen usein ajatellut, että tällaisilla henkilöillä ei varmankaan ole lapsia, joita heidän tulee kasvattaa. Lasten kasvatusta ei nimittäin voi mitenkään perustaa arvorelativismin varaan. Lapsille on opetettava, että yhteiskunnassa on olemassa koko joukko tiettyjä sääntöjä, joita on noudatettava, jos haluamme elää täällä edes jonkinlaista rauhaisaa yhteiseloa. Nämä säännöt perustuvat yhteisesti sovittuihin arvoihin. Valitsemme edelleen edustajamme eduskuntaan tekemään tätä sääntöjen muokkaustyötä.

Tuskin edes arvorelativisti sanoo kaupassa lapselleen, joka karkkihyllyn kohdalla hinkuu karkkipussia, että ota siitä vaan, kierrämme sitten vielä kassan, niin sitä ei tarvitse maksaakaan, arvothan ovat suhteellisia ja toisen omaisuuden kunnioittamisen arvo on minusta muutenkin tosi syvältä.

Arvot voivat olla ihmisten luomia, mutta se ei tarkoita että ne ovat täysin suhteellisia, emmekä voi sanoa, mikä on oikein, mikä väärin. Itse asiassa meidän on pakko tehdä tämä valinta. Tämä ei tarkoita myöskään esimerkiksi kristillisten arvojen ehdotonta omaksumista. Tämä tarkoittaa vain, että olemme tietoisia arvojen luonteesta, ymmärrämme niiden sopimusluonteen, miten ne ohjaavat toimintaamme ja miten voimme myös haastaa niitä. Omaksumme arvot miltei samalla tavalla kuin saamme kasteen, kukaan ei kysy meitä siinä vaiheessa, mitä itse haluamme. Vähitellen kasvun ja aikuistumisen myötä tulee aika, jolloin meidän on ajateltava arvomme uusiksi. Se ei tarkoita, että hylkäämme kaikki arvot, joihin meidät on kasvatettu, vaan että tulemme tietoiseksi tavasta, miten ja mistä olemme arvomme omaksuneet. Näin voimme sitten tietoisesti valita ne uudelleen tai hylätä niistä osan. Tietoisuustaidoissa pyrimme ikään kuin läpivalaisemaan egomme, näkemään, miten se toimii ja miten se on rakennettu [Tapio: egon dekonstruktio]. Näin myös toivottavasti arvomme tulevat läpivalaistuksi.

Zeniä usein syytetään arvonihilismistä ja saattaa olla, että tämä väärinymmärrys on siirtynyt myös näihin mindfulness-perustaisiin terapioihinkin. Zen-perinne ei ole arvorelativistinen tai nihilistinen. Päinvastoin. On tietysti totta, että harjoituksella pyritään löytämään se tietoisuuden ”paikka”, jossa käsitteellinen maailma ei vielä nouse. Siis eräänlainen esikäsitteellinen kokemus. Siinä kokemuksessa ei ole vielä mitään käsitteitä, ei siis mitään, ei arvojakaan. Kun tästä kokemuksesta palataan käsitteelliseen maailmaan, opitaan näkemään, miten erilaiset ihmisen mielen luomat kategoriat nousevat ja miten toimimme niiden varassa. Nähdään siis niiden suhteellisuus, siis myös arvojen ja erilaisten käyttäytymismuotojen suhteellisuus. Tämä tietoisuus ei kuitenkaan tarkoita, että tämän suhteellisen maailman arvot sitten hylätään tai että niissä ei olisi hierarkioita tai että niitä ei voitasi asettaa hyvän ja pahan akselille. Ei – päinvastoin. Tässä prosessissa ne tulevat läpivalaistuksi, jolloin ne voidaan sitten tietoisesti omaksua ja ymmärtää olennaisena osana ihmisen suhteellista maailmaa. Zen-perinteessä ja buddhalaisessa perinteessä yleensä korostetaan tässäkin kohtaa kokemusta: myötätuntoa kaikkia tuntevia olentoja kohtaan, jotka ovat kärsimyksen alaisia. Tästä lähtökohdasta voidaan rakentaa täysin ”maallinen” etiikka. Mutta tämä on sitten pidempi juttu.

Minusta on kuitenkin aivan olennaista huomata, että niin kasvatuksessa kuin terapiassakin, joka on yhdenlaista kasvatusta, arvonihilismi ei yksinkertaisesti ole mikään vaihtoehto.

Read Full Post »