Seuraan vanhoja hirvienjälkiä kohti Kaakurijärveä. Lunta on
parikymmentä senttiä, kuopissa ja kivien koloissa enemmän. Toinen kamera
riippuu kaulalla ja toinen kainalon alla selän puolella. Pakkasta on
viitisentoista astetta, ilma tyyni ja hiljainen. Huupps… toinen jalka uppoaa
kiven tai kannon koloon, kaadun hitaasti kyljelleni pehmeään lumeen. Kädessäni
olevan kameran saan pidettyä ylhäällä, toinen kamera hautautuu lumeen. Putsaan
kameraa sen minkä pakkasessa pystyn, mutta järven rannassa huomaan zoomin
jäätyneen kiinni. No niin … hirviä ei taideta tällä matkalla kuvata. Mutta
järvi on hiljainen, lumi tasaista, taivas ei ole täysin ummessa vaan pilvet
kumpuilevat kuin kynnöspelto. Aurinkoa ei näy, mutta sen hento valo hohtaa
pilviverhon läpi ja värjää maisemaan juuri ja juuri havaittavan punaisen
hohdon. On iltapäivä ja aurinko tähän vuoden aikaan miltei taivaanrannassa.
Kesäinen piilokojuni on paikallaan, jäässä, lumikaton
peitossa. Näinkin lähellä asutusta voi olla todella hiljaista. No … nyt on
joulupäivä ja liikennekin hiljaista. Jossain kaukana haukkuu ajokoira. Täällä
ei ole paljon kuvaamista, oikeastaan vain pieni puiden ympäröimä metsäjärvi,
mutta juuri siksi tulin tänne. Jos saisi kuvattua juuri sitä: ei paljon mitään.
Olisi tietysti hienoa, jos sen keskellä sattuisi seisomaan hirvi, mutta yleensä
se on liikaa vaadittu. Tämä tyhjyyden kuvaaminen on haastavaa, mutta
onnistuessaan palkitsevaa.
Tyhjyyden tutkiminen vie meidät syvälle zen-estetiikkaan ja
japanilaiseen estetiikkaan yleensäkin. Jos katsot vaikkapa japanilaista
arkkitehtuuria tai sisustusta, voit nähdä paljon kehystettyä tyhjää tilaa.
Tyypillinen esimerkki on aivan arkinen japanilainen sermi. Siinä valkoinen
kangas on kehystetty niin, että lopputuloksena on eräänlainen tyhjää täynnä
oleva ruudukko. Valkoisen kankaan kehystäminen johdattaa meidät katsomaan
tyhjyyttä, jotakin jossa ei ole mitään muuta kuin valkoinen kangas. Tämä tyhjä
tila näyttäytyy kaikessa zen-taiteessa: niin maalauksessa kuin runoudessa.
Kuvapintaa ei täytetä kokonaan, vaan etsitään ilmaisua, jossa tyhjyys kuvan
taustana pääsee myös esiin ja puhuttelee katsojaa tyhjyydellään,
hiljaisuudellaan. Haiku-runoilija Basholla on kuuluisa runo, jossa tämä tyhjyys
myös näyttäytyy selvästi:
Vanha lampi
Sammakko sukeltaa
Veden ääni
Runo on tyhjää täynnä. Voimme nähdä tapahtuman ikään kuin
hidastetussa elokuvassa: on lampi … sammakko lähtee loikkaansa … plumps … veden
ääni. Erityisesti runo on tyhjä runoilijan minästä, egosta. On vain tietoisuus,
jossa tapahtuu jotakin, mutta ei mitään minua paikalla. Ei mitään analyysiä, ei
mitään ajatusta siitä, mitä tämä on minulle. Se vain on niin kuin se on. Tämän
tyhjän, hiljaisen paikan, eräänlaisen 0-pisteen etsiminen omasta tietoisuudesta
on kaiken mielen harjoittamisen yksi keskeinen päämäärä. ”Mu” tai ”ku” ovat
japanin sanoja, jotka tarkoittavat tyhjyyttä. ”Mushin” tarkoittaa tyhjää
mieltä, jonka läpi todellisuus pääsee heijastumaan ilman minän astumista sen
tielle. Sen ilmaiseminen ei liity sitten vain taiteisiin tai taitoihin. Zen
korostaa koko elämää, kaikkia arjen askareita tämän taidottoman taidon
ilmaisemisen paikkana.
Klikkaa alla olevaa kuvaa, niin pääset galleriaan, jossa on
muutama tutkielma talvisesta, hiljaisesta metsäjärvestä. Jos katsot tarkkaan,
voit ehkä jostakin kuvasta aistia sen kohdan, jossa ei ole mitään …
visioi.wordpress.com 