Avautumisesta ja sulkeutumisesta

Tässä taas pari huomiota hiihtämisestä. Yi quanissa,
taijissa ja muissakin kiinalaisissa taidoissa koko kehon käytön periaate
kuvataan hyvin kiteytetysti: ”On vain avautuminen ja sulkeutuminen, yin ja
yang.” Tässä kaikki. Avautumisella
tarkoitetaan liikkeen koko kineettisen ketjun ojentumista joka kohdastaan,
sulkeutumisella tämän ketjun supistumista. Eli havainnollisesti:

Kuvassa on avautumisliike. Jos liike tapahtuisi toisinpäin,
kyseessä olisi sulkeutuminen. Koko kehon yhtäaikainen avaaminen ja sulkeminen
vaatii paljon harjoittelua. Esimerkiksi yi quanissa ja taijissakin miltei koko
harjoittelu perustuu tämän mekaniikan opettelemikselle. Vain ”avautumisen” ja ”sulkeutumisen”
oppimisen kautta opitaan käyttämään koko kehon voimaa rennolla ja
taloudellisella tavalla.

Sama mekanikka pätee hiihtämiseenkin (ja tennikseen, golfiin,
nyrkkeilyyn jne.). Hiihdeltyäni eilen takaisin Taivalpirtiltä, kiinnitin
huomiota tähän asiaan. Siihen, miten potkuliike on koko kehon avautuva liike ja
miten sitä varten, pitää ensin sulkeutua, pudottaa siis painopistettä, jotta
koko kehon avautumiseen tulee mahdolliseksi. Tämä ei tarkoita pelkästään
painopisteen pudottamista, silloin liikkuisivat vain alaraajan nivelet. Tämä
tarkoittaa koko kehon sulkeutumista. Samoin avautuminen ei tarkoita vain jalan
ojentumista, vaan koko kehon ojentumista päälakeen asti. Potkun jälkeisen
luiston aikana tähän ojentuneeseen tilaan jäädään, siitä nautiskellaan siihen
hetkeen asti, kunnes luisto ei enää kanna ja on taas sulkeuduttava ja
valmistauduttava uuteen ponnistukseen.

– No … käsien liike tekee asiasta monimutkaisemman. Itse
asiassa hiihdossa on paljon samaa mekaniikkaa kuin taijin ”pilvikäsissä”, jossa
voimat kulkevat kehossa ristiin ja on opeteltava jakamaan avautuvia ja
sulkeutuvia voimia yhtäaikaisesti eri puolille kehoa.

Kuinka paljon hiihtäjät voisivatkaan oppia tekemällä taijita tai seisoskelemalla yi quanin perusasennossa tutkimassa avautumisen ja sulkeutumisen mekaniikkaa!!

Read Full Post »

Kehollinen oivallus

On uskomattoman hieno fiilis, kun keho oivaltaa jonkin
asian. Jos on harjoitusprosessissa, jossa kehotietoisuus on päivittäisen
tutkimuksen yksi kohde (yi quan, taiji, asahi, jooga, zazen jne.) voi silloin
tällöin herätä kokemukseen, missä keho tekee oivalluksen. Tarkoitan todella oivallusta, jossa
esimerkiksi jonkin liikkeen syntymekanismi äkisti avautuu tai kehomieli tulee
siitä tietoiseksi. Kyse ei siis ole älyllisestä oivalluksesta, vaan esimerkiksi
jonkin uuden yhteyden kokemus kehossa. Tällaisen oivalluksen hetkellä keho
ikään kuin sanoo: ”Aivan … näinhän se menee … mielenkiintoista!” Sanomatta tietenkin sanaakaan. Tätä
oivallusta kehomieli jää sitten tutkimaan ja aistimaan siksi aikaa, kun kokemus
yhteydestä on vielä elävä, kunnes lopulta kokemus hiipuu ja katoaa muistojen joukkoon.

Tulin juuri hiihtämästä. Tein leppoisan lenkin, joka kesti
noin tunnin. Hiihtäessäni perinteistä
vuorohiihtoa tasaisella peltoaukealla, tämä hiihtämisen tapa avautui yhtäkkiä
keholleni uudella tavalla. Kehomieleni tuli tietoiseksi, miten potkaiseva jalka
ja vastakkainen käsi toimivat saumattomassa yhteistyössä. Voiman vapauttaminen potkuun ja vastakkaisen
käden työntöliike tapahtuvat täsmällisesti yhtäaikaisesti. Keho kiertyy ja
voima kulkee kehossa ristiin. Saman tien tämä ristikkäiskuvio vaihtuu toisin
päin, kun toinen jalka potkaisee ja toinen käsi työntää. Tämä on tietysti
itsestään selvää. Niinhän se vuorohiihto menee, mutta sen kokeminen
oivalluksena kehossa on jotakin muuta. Se on eräänlainen kehollinen ”kensho”
(zen-perinteen nimitys ”oivallukselle”). Tämän oivalluksen jälkeen hiihtämiseen
tuli uusi laatu, uusi ulottuvuus, joka sitten jo ennen kotipihaa hiipui pois. Kehollinen
oivallus ei aukea etsimällä, pakottamalla. Se tulee yllättäen … pyytämättä.

Read Full Post »

Vielä pari huomiota dualismin ongelmasta

Tämä kehon ja mielen erillisyyden ongelma on miltei
mahdoton. Toisaalta … ei ole kovin vaikeaa ymmärtää sitä, miksi kehon ja mielen
yhteydestä ponnistavat perinteet saavat täällä lännessä miltei vääjäämättä
dualistisen tulkinnan. Näin näyttää käyvän usein tässä mindfulness-kuviossakin.
Kun sen yhteydessä puhutaan ”tietoisuustaidoista” tai ”mielen taidoista”, tulee
tehtyä heti ensimmäinen virhe, ilmiön dualistinen tulkinta. Kielessämme
”tietoisuus” tai ”mieli” viittaa johonkin, joka on eri kuin ”keho” tai
”ruumis”. Elämme karteesiolaisessa perinteessä, joka määrittelee dualistisesti
ihmiseen viittaavat käsitteemme, mutta myös ihmiseen kohdistuvat toimenpiteemme.
Tässä perinteessä ihminen jakautuu välttämättä kahtia. Kun käytämme sanaa
”mieli”, samalla ilmestyy ”keho” tai ”ruumis”, jonakin joka on, mutta ei juuri
nyt paikalla.

Kun harjoittelemme ”mielen taitoja”, emme välttämättä
ymmärrä, että buddhalaisessa perinteessä kyse ei ole ”mielen taidoista” vaan
”kehomielen” taidoista. Lähtökohtana on siis ei-dualistinen käsitys ihmisestä.
Erityisen hyvin tämä näkyy zen-perinteessä. Itse käytän sanaa ”kehomieli” juuri
siitä syystä, että yritän sillä murtaa normaalia, perinteemme määrittämää dualistista
malliamme ihmisestä.

Mitä tämä ei-dualistinen lähtökohta sitten käytännössä
tarkoittaa. Valaisen asiaa vanhalla zen-tarinalla.

Seitsemänsataaluvulla
jaa. tapahtui Kiinalaisessa zen-luostarissa seuraava tapaus. Munkki Shiba Zuda
vieraili kuuluisan zen-mestarin Hyakujo Ekain (720-814) luona ja kertoi
käyneensä vaelluksiensa aikana myös Honanin maakunnassa Isan-nimisellä
vuorella. ”Ainakin 1500 munkkia voisi elää ja harjoitella noilla seuduilla”,
hän sanoi. Hyakujo ryntäsi pystyyn ja huudahti: ”Pitäisiköhän minun lähteä
sinne heti?” ”Ei, ei”, munkki sanoi, ”sinähän olet vain
luuta ja nahkaa, riutunut munkki, sinne tarvitaan joku, jolla on vähän lihaakin
luiden päällä.” ”Voisikohan joku oppilaani
elää siellä?” Hyakujo kysyi. ”Ehkäpä.
Anna minä testaan heitä yksitellen”, Zuda sanoi. Ensiksi
kutsuttiin päämunkki Karin.

”Yskäise
kerran ja kävele muutama askel edestakaisin”, Zuda kehoitti. Päämunkki teki
niin kuin oli käsketty. ”Sinä et kelpaa”, totesi Zuda välittömästi.
Kaikki munkit saivat saman kohtelun ja kukaan ei kelvannut. Lopuksi kutsuttiin
paikalle kokki Reiyuu. Heti kun Zuda näki kokin, hän huudahti: ”Tämä on
oikea mies sille vuorelle!”

Hyakujo
oli samaa mieltä, mutta päämunkki protestoi: ”Mitenkä tuollaisella
lapsellisella testillä voisi valita uuden luostarin pääpapin? hän kysyi. Hyakujo
ehdotti toista testiä. Hän otti käteensä vesipullon ja sanoi: ”Jos tätä ei
voi kutsua vesipulloksi niin miksi sinä kutsuisit sitä? Päämunkki vastasi heti:
”Ainakaan se ei ole puupalikka.” Sama kysymys esitettiin kokki
Reiyuunille. Hän potkaisi vesipullon nurin ja häipyi samantien. Tähän Hyakujoo
tokaisi: ”Selvä juttu. Kokki voitti ja päämunkki hävisi.” Näin uusi luostari
annettiin kokin hoiviin.

Tämä tarina kuvastaa hyvin sitä, mitä Rinzai-zenissä
tarkoitetaan sillä, että zen-ymmärrys näkyy koko ihmisessä. Lyhyesti kuvattuna
kyse ei ole pelkästään ”mielen” oivalluksesta, vaan ymmärryksen tulee näkyä
koko kehomielessä. Japanin kielen sana ”kyogai” viittaa tähän. Zenistä paljon
kirjoja kirjoittanut T.D. Suzuki määrittelee ”kyokain” eräänlaiseksi
ilmapiiriksi, jota opettaja ilmentää kaikessa tekemisessään. Kyseessä on siis
opettajan eräänlainen ”tyyli”, koko kehomielen viritys, joka tulee esiin
kaikessa hänen toiminnassaan. Kyse siis ei ole vain älyllisestä oivalluksesta,
vaan olemisen tyylistä ja sen muuttumisesta. Jos japanilainen Rinzai-mestari
käyttää ilmausta: ”Hänen ’kyokainsa’ on hyvä”, hän tarkoittaa sillä sitä, miten
oppilaan toiminnassa näkyy se, miten hyvin hän on pystynyt murtamaan
dualistisen kokemuksensa ja tunkeutumaan ei-dualistiseen maailmaan, jossa
subjektin ja objektin ero on kadonnut. Toiminnassa se näkyy tekemisenä, jossa tekijä
on täysin yhtä tekemisensä kanssa.

Omori
Sogenin sanoin: ”Päästyään vastakohtien tuolle puolen tästä rajoittuneesta,
suhteellisesta lihakasastamme
tulee rajoittamaton, absoluuttinen ja todellinen ihmiskeho. (…) Ymmärrys
syntyy tässä omassa kehossamme.”

… niin … tai oikeastaan ”kehomielessämme”.

Read Full Post »

Huomioita huomiosta, osa I

Huomion harjoittaminen on koko tietoisuustaitojen
perusta. Se että huomio on taito ja että
se on harjoitettavissa, on ehkä merkittävin idän psykologioiden löytö. Tähän
löytöön perustuvat kaikki mielen harjoittamisen tuhatvuotiset perinteet. Onhan
huomio ja sen tietoinen suuntaaminen se instrumentti, jolla itseämme ja
tietoisuuttamme tukimme. Se on tavallaan se kirurgin veitsi, jolla teemme ”egomme
dekonsturuktiota”. Lännessä huomion harjoitettavuuteen on alettu kiinnittää
huomiota vasta viimeisen muutaman vuosikymmenen aikana, jolloin buddhalainen
psykologia on alkanut kiinnostaa kognitiotieteilijöitä, terapeutteja ja
psykologeja. Nyt buddhalaiseen psykologiaan perustuvat mielen taidot ovat
nousseet terapiakeskusteluun ja asettuneet jopa sen ytimeen. On kehitetty useita erilaisia ”mindfulness”
–perustaisia terapiamuotoja.

Jotta voisi harjoittaa huomiotaan, olisi hyvä ymmärtää
joitakin keskeisiä huomion piirteitä. Toisaalta on myös niin, että nämä huomion
piirteet tulevat itsestään harjoittajalle kokemuksen kautta tutuksi. Mutta
huomion ”fenomenologian” tuntemus voi auttaa harjoittajaa kiinnittämään
helpommin huomionsa siihen, mikä harjoituksessa on olennaista.

On olemassa kolme neurofysiologien löytämää huomion
tasoa. Ensimmäinen on (1) valppaus tai
tarkkaavaisuus yleensä (vigilance). Tämä tarkoittaa eräänlaista yleistä
heräämistä maailmaan. Jos olemme väsyneitä, olemme yleensä vähemmän valppaita
kuin normaalitilassamme. Toista huomion
tasoa kutsutaan (2) orientaatioksi (orientation). Tämä tarkoittaa kykyämme
vastata hyvin nopeasti johonkin yllättävään tai mielenkiintoiseen ärsykkeeseen.
Jos kuulemme yllättävän äänen, havahdumme tähän äkisti ja huomiomme suuntautuu
ärsykkeeseen automaattisesti. Tämä huomion suuntautuminen ei ole tahtomme
alaista.

Kolmas ja harjoituksen kannalta mielenkiintoisin on (3)
tietoinen huomion suuntaaminen (voluntary attention), jota yleisesti kutsumme
myös ”tietoisuudeksi”. Kun suuntaan katseeni ulkona kasvavaan puuhun, olen
siitä ”tietoinen”. Vai olenko?

Fenomenologiassa pyritään kuvaamaan tietoisuuden akteja ja
ymmärtämään niiden luonnetta. Yksi tällainen tietoisuuden akti voisi olla
edellä mainitsemani: ”Minä katson puuta.” Tämä akti voidaan jakaa kolmeen
osaan: (1) Katsoja eli subjekti joka katsoo (ego), aktin laatu (noesis) eli
tässä tapauksessa katsominen ja (3) kohde eli objekti (noema). Tietoisuuden aktit ovat intentionaalisia eli
suuntautuvia eli niillä on edellä kuvattu nuolirakenne.

Edellä oleva kuvaus ei kuitenkaan riitä kuvaamaan sitä
tapahtumaa, jossa tulen tietoiseksi puusta, jota katson. Asia on huomattavasti
monimutkaisempi. Kuvauksessa on otettava huomioon myös huomio. Voin nimittäin
katsoa ulkona kasvavaa puuta, se voi olla keskellä näkökenttääni, mutta voin
silti olla olematta siitä tietoinen, jos huomioni ei ole kohdistettu siihen
vaan jonnekin muualle. Tämä on se kohta, mitä mielen taidoissa tutkimme.

Ja nyt sitten joitakin huomioita huomiosta. Huomiolla on
myös nuolirakenne. Voimme kuvata sitä vaikkapa valokiilan metaforan avulla.
Pystymme siis kohdistamaan huomiotamme aistikentässämme liikuttamalla sitä
valokiilan tavoin. Kun katselet ympärillesi voit huomata, miten suuntaat
huomiotasi katseellasi. Katso vaikkapa näyttösi jossakin kulmassa olevaa logoa
tai muuta yksityiskohtaa. Nyt sekä katseesi että huomiosi on suunnattu samaan
kohteeseen. Mutta huomio ei ole sidottu
katseen suuntaan. Teepä seuraava harjoitus. Kohdista edelleen katseesi
valitsemaasi kohteeseen ja pidä se siihen suunnattuna. Siirrä sitten huomiosi
näkökenttäsi periferiassa oikealla tai vasemmalla näkyvään tietokoneeseen tai
muuhun kohteeseen. Katseesi ei siis liiku. Kohde mihin olet suunnannut
huomiosi, ei näy kovin tarkasti, sen resoluutio on vähän heikko, mutta joitakin
yksityiskohtia voit siitäkin nähdä. Pidä edelleen katseesi kohdistettuna ja
tutki näkökenttäsi periferisen alueen muitakin osia: siirrä huomiota oikealle,
vasemmalle, ylös ja alas. Hyvä. Tee vielä yksi mielenkiintoinen harjoitus.
Suuntaa katseesi suoraan eteenpäin johonkin selkeään kohteeseen. Keskity siihen
hetki ja tutki kohteen yksityiskohtia, jolloin huomiosi on kiinnittynyt samaan
kohtaan kuin katseesi. Laajenna sitten huomiosi yhtä aikaa joka suuntaan niin,
että pyrit tulemaan tietoiseksi koko näkökentästäsi, myös sen periferisestä
alueesta. Tuo välillä huomiosi takaisin edessäsi olevaan kohteeseen ja anna sen
välillä laajentua koko näkökenttäsi alueelle, jolloin tulet tietoiseksi
ympäristöstäsi mahdollisimman laajasti.

Nämä harjoitukset opettavat meille ainakin seuraavia huomion
piirteitä: (1) huomion luonnollinen side katseen fokukseen, (2) huomion
”valokiilarakenne”, (3) tietoisuuden fokus/ periferia –rakenne. Tässä tämä tuli
esiin näkötietoisuudesta, mutta sama pätee muihinkin tietoisuuksiin:
kehotietoisuuteen, kuulotietoisuuteen jne. Niissä kaikissa on sama fokus/
periferia –rakenne. (4) Kykymme suunnata huomiotamme tietoisuuden kentässä
yhteen fokukseen. (5) Kykymme laajentaa huomiotamme niin, että se kohdistuu
laajasti koko aistikenttään.

Palatkaamme alkuperäiseen tilanteeseemme: minä katson puuta.
Tilanteessa on monia elementtejä. Jos tutkimme tätä kokemustamme, huomamme
ensinnäkin kokemuksemme monitasoisuuden. Kokemuksessamme on aina monia
päällekkäisiä tasoja. Tietoisuudessani ei ole vain yhtä intentionaalista aktia:
”minä katson puuta”, ennemminkin voin löytää kokemuksestani useita ”mieliä”. Sen
lisäksi, että katson puuta, tietoisuudessani voi olla seuraavia tapahtumia,
joista voin olla enemmän tai vähemmän tietoinen: ”minun on nälkä”, ”minä
ajattelen sinua”, ”minä kaipaan kotiin”.

Totesin edellä, että olen näistä kokemukseni eri tasoista
enemmän tai vähemmän tietoinen. Tämä on olennaista: olen nimittäin tietoisempi
niistä tasoista, joihin suuntaan huomioni. Huomio on siis alustavasti ehkä jonkinlaista
intentionaalisen aktin laatua, sen eräänlaista intensiivisyyttä, joka nostaa
juuri sen aktin tietoisuuteni keskiöön ja jättää muut aktit tietoisuuteni
periferiaan. Voin tosin halutessani siirtää tämän laadun muihinkin akteihin jos
niin haluan tai se siirtyy niihin itsestään. Tästä vielä esimerkki, että asia
käy helpommin ymmärrettäväksi. Olemme kaikki katsoneet televisiosta uutisia ja
seuranneet säätiedotuksia tarkoituksenamme tarkistaa, millaista säätä
huomiseksi luvataan. Usein meille käy kuitenkin niin, että kadotamme
säätiedotuksen kokonaan. Näkö- ja kuuloaistimme on suunnattu
säätiedotuslähetykseen, mutta juuri silloin kun meidän pitäisi keskittyä asiaan,
ajattelemmekin jotakin muuta. Sitten saatamme kysyä: ”Joko se säätiedotus meni?

Tässä tuli esiin kaksi tärkeää huomion liikkuvuuteen
liittyvää ominaisuutta: (1) siirrän sitä
tai ( 2) se siirtyy itsestään. Tämä on
keskeinen huomion rakenne: huomion siirtämisessä tahdonvaraisuuteni on suhteellista.
Huomio kulkee usein omia polkujaan. [Jatkuu …]

Read Full Post »