Pari huomiota vastaliikkeen voimasta juoksemisessa

Eilisellä lenkillä havahduin lantion kiertoliikkeeseen ja
etsin mielikuvaa, miten sitä voisi voimistaa. Lantiohan kiertyy juostessa
horisontaalitasossa: askeleen ottavan jalan lonkka työntyy ensin eteen ja
kiertyy sitten taakse jne. Tutkiessani tätä erilaisilla mielikuvilla tulin
selkeämmin tietoiseksi myös lantion kiertoon liittyvästä vastaliikkeestä:
hartialinjan vastakkaiskierrosta. Tähänhän liittyy käsien edestakainen liike
vartalon sivuilla. Tästä tuli mieleeni Juhan joskus mainitsema karatessa
korostettu ”hikiten” –periaate, joka hänen mukaansa toimii myös juoksussa.
Päätin tutkia sitä lenkkini loppumatkan, noin viitisen kilometriä ja täytyy
sanoa, että sain sen avulla ison oivalluksen juoksun biomekaniikasta. Se
vaikutti myös selkeästi joksuvoimaani, askelpituuteen ja näiden kautta myös
nopeuteen.

Hikite tarkoittaa karatessa kainaloon vetäytyvän käden liikkeen korostamista
lyöntitekniikassa. Yksinkertaisesti: jos lyöt suoran lyönnin eteenpäin oikealla
kädellä, korosta vasemman käden taaksepäin vetäytyvää liikettä eli ikään kuin
lyöt vasemmalla kyynärpäällä taaksepäin. Tämä lisää oikean käden lyöntivoimaa.
Tämä on tuttu kaikille karaten harrastajille. Mitä tämä tarkoittaisi juoksussa?

Juoksussa kädet heiluvat vartalon sivuilla edestakaisin
tasapainottaen alavartalon liikkeitä. Mitä tapahtuu, kun juostessani vedän vasemman
kyynärpääni taakse? Samalla oikea jalka kannattaa vartalon painoa ja siirtää
painopistettä eteen kun lantio kiertyy oikealle ja vasen jalka on ilmassa
ottamassa askelta eteen. Kokeilin, mitä tapahtuu jos hyvin kevyesti korostan
vasemman kynärpään liikettä taakse eli ikään kuin isken vasemmalla kyynärpäällä
taakse aina kun on vasemman kyynärpään vuoro siirtyä taaksepäin. Tein sen hyvin
kevyellä korostuksella, mutta vaikutus oli voimakas. Jos korostan vasemman
kyynärpään taakse menevää liikettä, oikean jalan taakse menevän liikkeen voima
lisääntyy ja vasen jalka ikään kuin loikkaa pitempään askeleeseen.

Toisin sanoin
vastaliikkeen korostaminen ylävartalossa korostaa myös alavartalon
liikettä. Voiman voi tuntea selässä menevän ristiin vasemmasta kyynärpäästä
ylös lapaan ja sieltä selästä ristiin alas oikeaan pakaraan ja jalkaan. Eli
selässä ristiin kulkeva lihastoimintaketju selkeästi aktivoituu enemmän. Tiellä on heijastintolppia noin 30 metrin välein. Tutkin
tätä voiman tunnetta niin, että korostin aina vasemman käden liikettä yhden
tolpan välin ja sitten oikean käden liikettä toisen tolpan välin jne. Ristiliikkeen
idea hahmottui selkeästi. Kun keskityin vasemman kyynärpään taakse vetämiseen,
aistin lisääntyvän voiman oikeassa, taakse siirtyvässä jalassa ja samalla
huomasin, miten vasen jalka miltei hyppäsi eteenpäin. Vasemman jalan askel
piteni varmaankin jonkin sentin tai siltä se ainakin tuntui. Samalla selässä
vasemmalta ristiin alas oikealle kulkeva voima veti koko ylävartaloa hieman kaarelle
taaksepäin ja nosti automaattisesti myös päätä pystyyn ja taakse. Juoksusta
tuli selkeästi voimakkaampaa ja koko kehon yhteys tuntui paremmin. Tuntui että
olisin loikkinut vasemmalla jalalla selkeästi pidempiä askeleita.

Tajusin, että
aiemmin en ole osannut käyttää kunnolla selkälihaksiani juoksun apuna, olen
juossut enemmän vain jaloilla. Nyt opin, miten voin harjoitella selkälihasten
tietoisempaa käyttöä juoksun tukena. Tätä oli helppo harjoitella niin, että
keskittyi rauhassa ensin vasempaan kyynärpäähän ja aistin kehossa sen
synnyttämää voimaa ja sitten taas rauhassa oikeaan kyynärpäähän ja sen
synnyttämään voimaan. Juoksun liike on niin nopeaa, että vielä en kyennyt
korostamaan jokaisen askeleen vastaliikettä, mutta ehkä seuraavalla kerralla.

Read Full Post »

Pari huomiota zen-juoksusta, osa II

Tuo edellinen huomio oli aika tekninen. Paljon teknistä
termistöä. Zen-opettajani Engaku Taino ei luultavasti koskaan puhuisi näin.
Zen-mestarit opettavat ennemmin tekemällä kuin puhumalla. Yritetäänpä uudelleen!

Muistan, kuinka
ihmettelin ensimmäisella zen-seshinilläni kaikkea sitä fyysistä aktiviteettia,
mitä teimme. Sama touhu tietysti jatkui seshinistä seshiniin. Normaalina
päivänä istumista zazenissä kertyi ehkä noin kymmenen tuntia. Sen lisäksi
aloitimme aamun aina baduanjin-liikkeillä. Baduanjin on kiinalainen
qigong-liikesarja, jota monet taijin harrastajat tekevät eräänlaisena
lämmittelymuotona. Se on hieno kahdeksan liikkeen sarja, jossa liikkeet ovat
taijin omaisia: hitaita ja syvän hengityksen kannattelemia. Asahissa on siitä
paljon vaikutteita. Sekä aamupäivällä että iltapäivällä työskentelimme
viinitarhalla tai kasvimaalla, keräsimme polttopuita tai korjasimme Fontanan betoniallasta.
Ennen illallista oli noin puolen tunnin taiji-harjoitus, jossa opiskelimme
24-askeleen nk. ”yksinkertaistettua” taijin liikesarjaa. Sitten juoksimme noin
kolmen kilometrin päässä sijaitsevalle Fontanalle, betoniselle altaalle, johon
virtasi kukkuloilta kylmää lähdevettä. Peseydyimme siinä ja kävelimme takaisin.
Taino juoksi muutaman oppilaansa kanssa aina muutaman kilometrin lisälenkin ennen
Fontanalla peseytymistään. Usein ilta päättyi siihen, että teimme taijin
liikesarjan puolen yön aikaan, kun kuu loisti luostarirakennuksen yllä. Sitten
4-5 tunnin yöuni.

Muistan, että vuonna 1984 Taino piti elokuun perinteisen
viikon sesshihin jälkeen viikon mittaisen ”juoksu-sesshinin”, jossa samu-jaksot, eli työjaksot oli korvattu
juoksulenkeillä. Lähdin itse pois ekan viikon sesshinin jälkeen, mutta monet
jäivät vielä toiseksi viikoksi juoksentelemaan Orvieton kukkuloita ympäri.

Olin silloin innostunut taijin ja baduanjinin
harjoittelusta. Juoksusta en niin kovin osannut silloin innostua. Ehkä se
johtui siitä, että karate oli se, mihin panostin paljon. Se oli
”hikiliikuntani”, jonka zen-elementtiä alun alkaen olin tullut ymmärtämään.
Mutta Taino yritti opettaa tätä ymmärrystä monin tavoin: emme siis todellakaan
vain istuneet. Normaalisti Taino piti elokuun sesshinin jälkeen viikon
kalliokiipelysession Ferentillon kallioilla. Hiljalleen ymmärsin, että tässäkin
piili opetus, jota kannatti seurata. Joinakin vuosina vietin sitten hänen
kiipeilyporukkansa kanssa viikon koluten Ferentillon porapulttireittejä. Taino
kutsui usein kalliokiipeilyä ”vertikaaliseksi taijiksi” ja sitähän kiipeily
toden totta on. Kiipeilyssä keskittymisen ja läsnäolon on oltava herkeämätöntä.
Ja mitä parhainta, kun olet vähän korkeammalla ja riiput kalliosta vain
varpaidesi ja sormenpäittesi varassa ja otat sitten askeleen ylemmäs tai
vaihdat käsiotteen, teet sen todella keskittyneesti ja tarkasti – ihan
automaattisesti. Virheitä ei tee mieli tehdä, vaikka valjaat, slingit, köydet
ja porapultit huolehtivatkin turvallisuudesta. Ja tietysti köyden päässä on
toinen ihminen, johon olet hyvin mielenkiintoisessa ja läheisessä suhteessa
köyden välityksellä. Jos putoat, hän on sinun vastapainosi, omalla kehollaan.
Tässä suhteessa luottamuksen on oltava ehdoton. Tässä suhteessa on jotakin
samaa kuin opettajan ja oppilaan suhteessa.

En ole juossut aiemmin paljoakaan. Niin kuin totesin, karate
on ollut pääasiallinen fyysinen zen-harjoitukseni miltei koko elämäni aina
15-vuotiaasta asti. Sen rinnalle tulivat sitten Tainon opetuksen kautta taiji,
kalliokiipeily ja myöhemmin Zhang Changwangin kautta yi quan, ”seisomisen
taito”. En ole tehnyt karatea
säännöllisesti enää muutamaan vuoteen ja kiipeilykin jäi joskus 90-luvun
puolivälissä. Nyt kun löysin tämän ”juoksemisen taidon”, erityisesti tämän
paljasjalka- tai sandaalijuoksun, huomaan että olen kaivannut tällaista vähän
kovempaa fyysistä harjoitusta. On hienoa juoksun kautta huomata palaavansa
harjoitukseen, jolle on eri muodoissa omistanut miltei koko elämänsä. Tästä
tämä pieni into, joka ehkä fb-päivityksistäni tuppaa välittymään.

Read Full Post »

Pari huomiota zen-juoksusta

Aluksi vähän taustaa ja pari käsitettä – lyhyesti ja
yksinkertaistavasti

Zen-harjoitukseen liittyy kaksi perustavaa päämäärää:
Ensinnäkin harjoituksella pyrimme toteuttamaan dhyanan. Dhyana on sanskritia, se on kiinaksi chan ja japaniksi zen. Eli tästä käsitteestä
on koko koulukunta saanut nimensä. Dhyana tarkoittaa rentoa, keskittynyttä ja
tyyntä mieltä. Toinen päämärä on sitten
tarkastella tällä tyynellä ja selkeällä mielellä sekä ulkoisia että sisäisiä
ilmiöitä. Dhyana mahdollistaa ilmiöiden
selkeän tarkastelun, koska mieli on silloin itse hyvin tyyni, mielen ”peili”,
jossa ilmiöt heijastuvat, on selkeä ja kirkas. Tämä tarkkailu synnyttä sitä,
mitä buddhalaisessa perinteessä kutsutaan ”viisaudeksi”, Prajna, ilmiöiden
luonteen selkeää ymmärrystä. Prajna käännetään englanniksi usein käsitteellä
”Transcendetal wisdom”. Mitä tämä viisaus ”ylittää”? Harjoituksen luoma
ymmärrys auttaa meitä vapautumaan niistä sokeista hirttäytymisen muodoista ja
muista mielen muodostelmista, jotka ovat kärsimyksemme perustassa. Lopullinen päämäärä on siis vapaus. Buddhalaisessa perinteessä vapaus ei tule
armosta, se syntyy tahdon ja viisauden voimasta, harjoituksesta jossa ponnistellaan
vapautta kohti. Dhyana ja Prajna
kulkevat siis käsi kädessä. Dhynan ja Prajnan tasapainoista yhteistoimintaa
kutsutaan Samadhiksi (jap. Zammai). Samadhin harjoittaminen johtaa mielen
”läpivalaisuun”, mielen ja muiden ilmiöiden luonteen selkeämpään ymmärrykseen.

”Mindfulness-menetelmää” käsittelevässä kirjallisuudessa törmää
usein käsitteisiin ”samatta” ja ”vipassana”. Niillä tarkoitetaan kahta
buddhalaista meditaatiomenetelmää. ”Samatta” viittaa mielen tyynnyttämiseen,
”vipassana” oivallusmietiskelyyn” (insight meditation). Mindfulness yhdistetään
sitten vipassana-koulun menetelmiin. Lyhyesti edelliseen kappaleeseen viitaten
voisi todeta, että zen-perinne sisältää kummatkin elementit.

Mitä sitten tarkoitetaan ilmiöiden selkeämmällä
ymmärryksellä? Tätä kuvaavat buddhalaisen metafysiikan kolme keskeistä
käsitettä: muutos,
toisiinsakietoutuneisuus ja ei-minä. Harjoitus opettaa ymmärtämään ilmiöiden
prosessiluonteen: ilmiöt ovat jatkuvan muutoksen alaisia – sekä sisäisessä että
ulkoisessa maailmassa. Jatkuva muutos tarkoittaa tietysti myös ilmiöiden
pysymättömyyttä, ilmiöiden haurautta: mikään ei pysy samana.
Toisiinsakietoutuneisuus tarkoittaa ilmiöiden riippuvuutta toisistaan. Se
tarkoittaa kaiken yhteyttä ja ykseyttä. Olemme kaikki riippuvaisia toisistamme,
emmekä vain me, vaan kaikki, mitä on. Tämä periaatehan on helppo älyllisestikin
ymmärtää. Katsele ympärillesi ja ajattele, mistä kaikki se, mitä näet ja mitä
kannat päälläsi tulee. Kuinka moni ihminen on tehnyt kaiken tämän sinulle – ja
mistä ja miten raaka-aineet tulevat! Kolmas periaate, ei-minuus, viittaa
minuuden harhaamme. Samaistamme itsemme tietoisuutemme virran sisältöihin.
Harjoitus tähtää tämän samaistumisen purkamiseen ja sen itsen paljastamiseen,
joka Rinzain sanoin ”ei kuulu mihinkään luokkaan”.

Ja sitten …

Erityisesti Rinzai-zenissä samadhi jakaantuu vielä kahtia:
”passiiviseen” ja ”aktiiviseen” tai vaikkapa ”absoluuttiseen” ja
”suhteelliseen”. Rinzai-perinne pitää tärkeänä, että harjoitetaan kumpaakin
samadhin muotoa. Passivisella tai absoluuttisella samadhilla viitataan
zazen-harjoitukseen, siis istumiseen. Istumisessa samaistutaan
hengitysliikkeeseen ja hiljalleen opetellaan katselemaan koko kehomielen
kokemushorisonttia. Tämä on samadhi, jossa sisäinen puhe ja mielikuvien virta
on tyrehtynyt tai nousee pinnalle, mutta katoaa saman tien synnyttämättä suurempia
laineita mielen mereen. Mutta tämä on
vain yksi puoli harjoittelua. Istumisen samadhin lisäksi on olemassa voileivän
tekemisen samadhi, astioiden tiskaamisen samadhi, vessassa käymisen samadhi,
runojen kirjoittamisen samadhi, puutarhanhoidon samadhi, mustan makkaran
myymisen samadhi… niin … ja juoksemisen
samadhi.

Nämä kaikki ovat aktiivisia tai suhteellisia samadhin
muotoja ja vasta niiden harjoittaminen täydentää harjoituksen ulottumaan
kaikkeen mitä teemme. Vasta niiden kautta harjoitus ja elämä yhtyvät. Elämän
harjoitus, elämän samadhi on silloin astelemista tai juoksemista nykyisyyden
nuoralla tietoisena siitä, että menneisyyden tai tulevaisuuden äärettömyys on vain
yhden harha-askeleen päässä.

Read Full Post »