Pari huomiota harjoittamisesta ja tahdosta

Yritän valaista seuraavassa muutamaa kehomielen
harjoittamiseen liittyvää ulottuvuutta. Oikeastaan jäin miettimään tätä asiaa
yhden kommentin jälkeen, jonka sain Facebook-päivitykseeni, jossa totesin, että
tekisi mieli tehdä 100 päivän harjoitus, jossa juostaan kymppi päivässä sadan
perättäisen päivän ajan Hiei-vuoren Tendai-munkkeja mukaellen. Hiei-vuoren
munkkien ohjelma on tietysti aivan jotain muuta. Se kestää seitsemän vuotta ja
siinä on vuosittain 100 päivän jakso, jonka aikana kuljetaan päivittäin 40-60 kilometriä pitkä
pyhiinvaellusreitti vuoren ympäri.
Ajattelin millainen voisi olla harjoitus, jonka voisi tehdä tavallinen
ihminen, joka harrastaa juoksemista ja käy joskus töissäkin. Tarkoitan harjoituksella tässä tietenkin
kehomielen harjoitusta samassa merkityksessä kuin miten se käsitetään buddhalaisessa
ajatusperinteessä. Tällä harjoittamisen tavalla on japanin kielessä käsite: shugyo, jota on vaikea kääntää
länsimaisille kielille. Tämä johtuu siitä, että meillä ei ole vastaavaa yleisempää
harjoittamisen perinnettä ja sen kautta harjoittamisen ymmärrystä

Kommentti, jonka sain, kuului suunnilleen näin: ”Eikö tuo
mene suorittamisen puolelle. Minä ainakin juoksen, kun minua huvittaa. Nyt
huvittaa, taidan siis lähteä lenkille.” Tämä oli erittäin hyvä kommentti ja
osui suoraan harjoittamisen ytimeen. Yritänkin seuraavassa selittää, miten.

Kyse on haluamisen ja tahdon erottamisesta toisistaan. Tämä
on aivan perustava ero, jota harjoittamisessa tutkitaan.

Me, joilla on lapsia, tiedämme, että pieni lapsi on
eräänlainen tahdon tai haluamisen iso möykky. Lapsi haluaa kaiken. Hän
kurottelee ympärilleen, tarttuu esineisiin ja tutkii niitä. Aikuiset joutuvat
jatkuvasti kehottamaan lasta olemaan ottamasta jotakin, että se ei särkyisi
jne. En tiedä, mutta olen taipuvainen
ajattelemaan, että lapsessa on vielä jollain tapaa eriytymättömänä läsnä se
elinvoima, tai elämän voima, jota voisimme kutsua myös jonkinlaiseksi
eloonjäämisvietiksi. Se on helppo nähdä kaikilla elävillä olennoilla. Se on
äärimmäisen voimakasta tahtoa elää. Luulen, että Nietzschen ”tahto valtaan”
liittyy juuri tähän elollisten olioiden biologiseen ”elämäntahtoon”. Joka
tapauksessa ihmisessä tämä tahto alkaa eriytyä erilaisiksi mentaaleiksi
eloonjäämistä turvaaviksi prosesseiksi: kehittyy minuus, tunteet, ajattelu ja
kaikki monimutkaiset kognitiiviset prosessit. Näitä kehittäessään lapsi tarttuu
kaikkeen, tutustuu maailmaan, alkaa ottaa sitä haltuun. Kasvattajina tiedämme,
että iso osa kasvatusta on tämän halun ohjaaminen ja sen opettaminen, että sitä
voi ainakin josssakin määrin hallita. Kaikkea, mitä haluaa, ei voi saada. Siksi
on tärkeä oppia katsomaan omia halujaan hieman etäältä ja asettamaan niitä
erilaisiin mittakaavoihin. Millä tätä halua kontrolloidaan: tahdon avulla.
Opetamme lapsen eriyttämään tämän alun perin yhden haluamisen/tahdonvoiman
möykyn tahdoksi ja haluksi, joilla on oma logiikkansa.

Mitä sitten harjoittaminen tarkoittaa? Se
tarkoittaa jatkuvaa tämän eron tiedostamista ja vahvistamista. Ego haluaa
jatkuvasti erilaisia asioita, erilaisia muovisia ja metallisia esineitä,
mielihyvää jne. Tahto, tahdonvoima kumpuaa jostakin paljon syvemmältä. Se on
jotakin sellaista perustavaa elinvoimaa, jonka avulla joka aamu pystymme
nousemaan ylös sängystä. Jos kadotamme tämän tahdon, niin kuin esimerkiksi
syvässä masennuksessa joskus tapahtuu, emme kykene tekemään mitään. Emme pääse
aamulla edes ylös sängystä.

Kehomielen harjoittaminen pyrkii aina ymmärryksen
lisäämiseen itsestä ja maailmasta. Ymmärrys
tarkoittaa tässä eräänlaista mielen läpivalaisemista. Se on samalla
harjoittamisen perusmotivaatio. Yksi tärkeä läpivalaisun kohde on juuri halut
ja niiden luonne. [Olen kirjoittanut haluista ja ”neljästä jalosta totuudesta
aiemmin”.] Se voidaan tehdä vain tahdon avulla. Tahto on tietoisuuden
ensimmäinen akti, jonka avulla kykenemme suuntaamaan huomiomme haluihimme ja
muihin tunteisiin ja mielemme sisältöihin. Ilman tahdonvoiman harjoittamista
tämä ei onnistu.

Egomme elää halujensa maailmassa, siinä mitä se haluaa ja ei
halua, mikä sitä huvittaa ja ei huvita. Harjoittaminen tarkoittaa näiden
halujen läpivalaisemista mutta myös viljelemistä ja jalostamista. Tutkimalla mielemme sisältöjä, läpivalaisemalla sitä, voimme
myös ikään kuin kasvattaa halujamme niin, että haluamisemme kohteet muuttuvat
ja saavat uutta sisältöä. Voimme opetella haluamaan esimerkiksi ymmärrystä
itsestämme ja maailmasta ympärillämme.

Tämän tyyppiseen harjoittamiseen, jossa pyritään
läpivalaisemaan mieltä, oppimaan ymmärtämään halujen ja muiden mielen
sisältöjen luonnetta, kuuluu se, että kehomieli asetetaan erilaisiin –
sanoisinko ”haasteellisiin” harjoitusprosesseihin. Tällaisia ovat zenissä
sesshinit (retriitit), Tenda-munkkien pitkät vaellukset ja vastaavat. Näissä
prosesseissa pyritään menemään hyvin syvälle inhimillisen kokemuksen
ulottuvuksiin ja tutkimaan niitä. Harjoitussessiot ovat kuin laboratorioita,
joihin asetamme itsemme oppiaksemme ymmärtämään, mitä tämä ihmisenä oleminen
perustaltaan on. Joitakin asioita voidaan oppia tutkimalla esimerkiksi kivun
luonnetta. Zen-perinne on kuuluisa tästä. Kivun tutkiminen ei opeta meille vain
kivusta itsestään vaan kärsimyksestä yleisemmin.

Vielä tekee mieli nostaa esiin yksi harjoittamisen aspekti.
Korostin edellä tahtoa ja tahdonvoimaa, joka pitää harjoittaa esiin, jotta
voimme sitten käyttää sitä tutkimusvälineenämme. Tahdonvoiman esiin nostamiseen
liittyy puoli, joka usein ymmärretään väärin. Tarkoitan sitä, että yksipuolinen
tahtoon keskittyvä harjoitus voi tehdä meistä voimakkaita, mutta tasapainossa
oleva harjoitus keskittyy myös tahdonvoiman toiseen puoleen, sen vastapooliin,
eräänlaiseen äärimmäiseen pehmeyteen. Voiman vastavoima on pehmeys.
Harjoittaessa on myös löydettävä sellainen pehmeys, nollapiste, missä mitään ei
ole. Se on täydellistä pehmeyttä ja täydellistä myöten antamista. Ajattele
alussa esiin nostamaani möykkymetaforaa.
Voimme kehittää tahdonvoimastamme ikään kuin kivikovan möykyn, joka
menee vaikka tiilimuurin läpi. Samalla meidän on kuitenkin harjoitettava
voimamme toista aspektia. Tämän möykyn on annettava myös sulaa niin täysin,
että se antaa myöden kaikelle, mikä tulee sitä kohti. Antamalla täysin myöden,
se sulkee myös sisäänsä. Se syleilee kaikkea. Tätä kutsutaan buddhalaisessa
perinteessä myötätunnoksi.

Read Full Post »

Pari huomiota juoksemisen biomekaniikasta

Luin Marko Kantanevan aivan uuden juoksukirjan Juoksemisen Taito, jota takakannessa mainostetaan ”uudeksi suomalaiseksi juoksuraamatuksi”. Olen tässä nyt lueskellut muutamia näitä juoksukirjoja ja se on ollut todella mielenkiintoista ja opettavaista lähinnä siksi, miten niinkin tavallaan yksinkertaista asiaa kuin juoksemista voidaan tarkastella todella erilaisista näkökulmista. Enkä nyt tarkoita pelkästään tätä paljasjalkajuoksubuumia.

Olen muissakin kirjoissa kiinnittänyt huomiota siihen, että kirjoittajilla on minusta outoja käsityksiä juoksemisen biomekaniikasta. Tämä on vaivannut minua. Yksi usein toistuva kuvaus juoksusta on, että hyvässä juoksutyylissä jalat kulkevat ”vartalon alla”. Jos tätä kuvausta tarkennetaan, niin todetaan, että jalkojen kontaktipiste on joko vartalon painopisteen kohdalla tai hieman sen edessä. Tämä on ollut minusta aina outo väite, siis että kontaktipiste voisi olla painopisteen kohdalla. Kantaneva kirjoittaa näin:

( 1)”Jalan pitäisi osua maahan vartalon alla tai aavistuksen vartalon etupuolella.” (s. 36) Hän tarkentaa sitten tätä tarkemmalla biomekaanisella kuvauksella: (2) ”Kehossa on kolme painopistettä: Nämä ovat pää- ja hartiaseutu, lantio ja jalkaterät. Jalan iskeytyessä maahan kolmen painopisteen ketju on keskenään suorassa linjassa.” (s.40)

Tämä on kyllä mielestäni valitettavan väärä kuvaus juoksun biomekaniikasta ja menee pieleen oikeastaan joka kohdassaan. Mietin ensinnäkin, mitä Kantaneva voisi tarkoittaa ensimmäisellä kuvauksellaan. Tarkoittaako hän sitä, että askeleen kontaktipiste on kehon painopisteen kohdalla, siis painopisteestä alas piirretyn luotisuoran kohdalla, vai kehon keskilinjan jatkeella. Toinen, tarkempi määritelmä yrittää kuvata, että jalka osuisi maassa kehon keskilinjan jatkeelle. Kumpikin tilanne on juoksussa mahdoton.

Asia kiinnostaa minua oikeastaan vain siksi, että olen niin paljon pohtinut tuota kehon optimaalista asentoa ja se suhdetta keskilinjaan ja toisaalta sitä, miten kehon keskilinja määritellään. Kantaneva osoittaa kuvauksellaan jo kehon painopisteistä, että tämän tyyppinen biomekaaninen kuvaus ei ole hänellä lainkaan hanskassa.

Puretaanpa tätä kohta kohdalta. ”Kehossa on kolme painopistettä: Nämä ovat pää- ja hartiaseutu, lantio ja jalkaterät.” Tämä on outo kuvaus kehon painopisteistä. Kun kehon keskilinjaa määritellään, se tehdään yleensä nimenomaan kehon osien painopisteiden kautta, jotka pyritään asettamaan sitten suoraan linjaan. Silloin erotetaan kehosta kolme isoa massaa: pään massa, ylävartalon massa lantiosta ylöspäin ja kolmantena lantion massa. Päätä ei voi liittää yhteen hartiaseudun massan kanssa, koska pään painopiste voi liikkua (ja liikkuukin) joka suuntaan ilman, että ylävartalon massan painopiste liikkuu. Tästä pitää huolta kaularangan ja rintarangan liikkuvuus. Samoin on lantion painopisteen laita. Jos erotetaan erikseen jalkaterän massa, samalla logiikalla pitäisi erottaa myös reiden ja pohkeen massa eli jakaa jalka kolmeen osaan. Ehkä Kantaneva tarkoittaakin lauseellaan, että hänen kuvaamansa kahden ylimmän painopisteen tulee olla suorassa linjassa kontaktipisteen kanssa. Siinä olisi enemmän järkeä, mutta totta kai hän voi myös tarkoittaa, että niiden tulee olla suorassa linjassa jalkaterän painopisteen kanssa. Joka tapauksessa kumpikin on mahdoton toteuttaa juoksussa.

Mutta aluksi kysymys vartalon painopisteen suhteesta askeleen kontaktipisteeseen.

Juostessa maahan osuvan jalan kontaktipiste osuu aina vartalon painopisteen eteen. Se ei osu vartalon painopisteen alle, mikä voisi olla yksi tulkinta Kantanevan väitteestä. Vain lähtötelineistä liikkeelle ampaiseva pikajuoksija juoksee ennen pystyyn nousuaan hetken niin, että vartalon painopiste on aluksi askeleen kontaktipisteen edessä, sitten hetken aikaa kohdalla ja lopuksi pystyssä juoksussa sen takana. Jos painopiste pysyisi jalan kontaktipisteessä, juoksija joutuisi juoksemaan sellaisessa etunojassa, että hän kaatuisi kasvoilleen.

Kuva 1.

Kuvassa 1 on verrattu juoksua ja kävelyä ja siinä näytetään, miten kävelyssä jalan kontaktipiste on etäämmällä painopisteestä kuin juoksussa. Juoksussa tämä etäisyys lyhenee, mutta jalan asettaminen suoraan painopisteen alle juostessa on mahdollista vain, kun vartalo kaatuu samalla voimakkaasti eteenpäin.

Tässä vielä pari valokuvaa näyttämään, mitä tarkoitan. Kuvassa 2 juostaan lenkkitossulla, kuvassa 3 minimalistitossulla paljasjalkatekniikalla. Kuvittele juoksijan vartalon painopiste, joka sijaitsee suurin piirtein navan takana vähän vartalon sisässä ja vedä siitä suora viiva alas lattiaan. Kummankin juoksijan askeleen kontakti osuu tämän pisteen eteen.

Olen piirtänyt kuvaan kuitenkin näkyville Kantanevan varsinaisen väitteen, jossa hän toteaa että vartalon kolme painopistettä tulisi olla suoralla linjalla (ks. edellä hänen kuvauksensa). Ovatko ne? En pysty mitenkään ymmärtämään tätä kuvausta, tarkoitetaan sitten jalkaterällä tässä jalkaterän painopistettä tai sitten jalan kontaktipistettä. Kuten kuva kertoo, juoksussa askel osuu maahan välttämättä selkeästi tämän linjan etupuolelle!

Kuva 2.

Kuva 3.

Mitä tästä virheellisestä kuvauksesta tulisi ajatella? Että se on pikku juttu, ihan ok, sellaista sattuu. Minusta ei ihan niin. Tässä puhutaan aivan perustavasta juoksun biomekaniikasta ja jos siinä mennään pahasti pieleen ”juoksuraamatussa”, niin missä on kaiken muun materiaalin uskottavuus? Jos tätä asiaa ei ole ajateltu loppuun asti niin miten sitten kaikki muu?

Kirjasta voisi sanoa paljon muutakin. Se on esimerkiksi hyvä esimerkki urheiluvalmennus oppaasta, jossa ihminen nähdään vain mekaanisena koneena, tässä tapauksessa juoksukoneena, jonka nivelet ja nippelit tulee rasvata hyvin, jotta kone toimisi hyvin. Tässä ei ole tietenkään mitään uutta. Se, että todetaan että on myös tärkeä kuunnella kehoaan, ei muuta asiaa. Juoksijan kokemuksellisuus ei muulla tavalla tule lainkaan esiin. Tietenkin juoksijan kokemuksen mukaan ottaminen veisi kirjan ihan toiseen suuntaan. Täytyy myös samalla todeta, että Kantanevan kirja on varmasti ihan hyvä valmennusopas ja edustaa varmaan ihan hyvin tätä valmennuskirjallisuuden lajityyppiä. Hän vain kirjoittaa juoksemisesta, niin kuin tapana on. Minua se ei tyydytä. Taidanpa etsiä hyllystäni vaikkapa Tapio Kosken kirjan!

Read Full Post »