Pierre Hadot kuvaa kirjoituksissaan antiikin filosofian
kokemuksellista ja harjoituksiin perustuvaa luonnetta. Metafysiikkakin oli
”kokemuksellista metafysiikkaa”. Nykymetafyysikkojen on vaikea käsittää
tällaista ilmausta, koska nykyään metafysiikkakin, muun akateemisen filosofian
tavoin, on miltei yksinomaan puhtaan spekulatiivista, intellektuaalista
toimintaa.
”Kokemuksellinen metafysiikka” elää kuitenkin edelleen ja
voi hyvin – tosin toisessa perinteessä. Kuvaan seuraavassa lyhyesti, mitä
kokemuksellisella metafysiikalla tarkoitetaan käyttäen esimerkkinä buddhalaista
filosofiaa.
Buddhalaisen metafysiikan kolme keskeistä käsitettä ovat anicca, anatta ja dukkha. Nämä
ovat palinkielisiä käsitteitä ja ne voidaan kääntää sanoilla pysymättömyys,
ei-itse ja kärsimys/ tyytymättömyys. Ne kuvaavat kolmea olemassaolon piirrettä.
Nämä käsitteet liittyvät toisiinsa ja myös buddhalaisen filosofian muihin
keskeisiin periaatteisiin, erityisesti ”neljään jaloon totuuteen” ja
”kahdeksanosaiseen keskitien polkuun”, mutta näitä yhteyksiä en lähden nyt
tässä lyhyessä huomiossa kartoittamaan.
Kun katsomme buddhalaisen metafysiikan käsitettä, niin on
heti ymmärrettävä, että saadaksemme käsitteestä kokonaisen kuvan, sitä on
tarkasteltava ainakin kolmesta näkökulmasta, joita ovat: (1) teoreettinen, (2)
kokemuksellinen ja (3) toiminnallinen näkökulma. Käsite elää ja tulee ilmi aina
ainakin näillä kolmella ihmisen eksistenssin tasoilla. Otan esimerkiksi edellä
kuvatun kolmikon toisen käsitteen, ”ei-itse”.
1. Teoreettinen taso. Buddhalainen filosofia kieltää
”itsen”, ”sielun” tai muun vastaavan muuttumattoman, esineenomaisen olion
olemassaolon. Tämä voidaan älyllisesti ymmärtää, jos tarkastelemme sitä toisen
käsitteen, jatkuvan muutoksen avulla. Tämä käsite selittää, miten todellisuus,
sekä sisäinen, että ulkoinen, on jatkuvan muutoksen alaista. Jatkuva muutos
tekee olioista myös pysymättömiä. Todellisuudella on siis prosessiluonne. Mielemme
kiinnittyy muotoihin ja pitää näitä muotoja, sekä sisäisiä että ulkoisia,
irrallisina ja muuttumattomina. Harjoittaessamme huomiomme suuntaamista näihin
muotoihin niiden prosessiluonne paljastuu meille. Tämä pätee myös objektiin,
jota kutsumme ”minäksi” tai ”itseksi”. Samaistamme itsemme tietoisuutemme
virran sisältöihin, joista nostamme esiin joitakin ja kutsumme näitä piirteitä
”itseksi”.
2. Kokemuksellinen taso. Ajauduin jo siihen edellä. Voimme
ymmärtää ”ei-itsen” älyllisesti ymmärtäessämme todellisuuden prosessina, josta
mielemme viipaloi esiin objekteja. Tämä ymmärrys ei kuitenkaan buddhalaisen
käsityksen mukaan riitä. Meidän on koettava se. Vasta silloin ymmärrämme
todella. Tämä tarkoittaa istumista alas tyynylle ja tietoisuuden virran
syvällistä tutkimista, eräänlaista ”mielen katselua”. Tästä olen kirjoittanut
paljon, enkä kuvaa sitä tässä enempää. Zen-perinteessä asiaa voidaan lähestyä
koanilla: ”Missä on todellinen itsesi juuri nyt?” Tämän koanin tutkiminen
pohjaan asti tuo harjoittajalle kokemuksen ”ei-itsestä”.
3. Toiminnallinen taso. Se että olemme ymmärtäneet käsitteen
älyllisesti ja kokeneet sen merkityksen harjoituksessamme, ei kuitenkaan ole
riittävää. Näiden lisäksi meidän on kyettävä tuomaan ymmärryksemme arjen
elämäämme. Elämä ei ole erillään
metafysiikasta, päinvastoin, se on metafysiikan käsitteidemme ymmärryksen
lopullinen testipaikka. Jos olemme
ymmärtäneet ”ei-itsen” ja toimintamme kumpuaa tästä ymmärryksestä, tekomme
eivät nouse itsekkäistä motiiveista. Täydellinen ”ei-itsen” ymmärtäminen johtaa
egon poispudottamiseen ja totaaliseen myötätuntoon. Tämä on tietysti ideaali,
joka näyttää selkeästi harjoituksen polun loputtomuuden.
Tällä lyhyellä esimerkillä halusin näyttää, mitä
”kokemuksellinen metafysiikka” tarkoittaa ja miten se on elävä osa buddhalaista
filosofiaa. En näe, miksi sen harjoittaminen ei olisi edelleen mahdollista
länsimaisenkin metafysiikan piirissä.
visioi.wordpress.com 