Huomio ennakkoluuloista II

Noin 80-luvun puolestavälistä
asti olen jollakin säännöllisyydellä pitänyt esitelmiä zenistä ja mielen harjoittamisen
teemoista yleensä. Jotkut enemmän
julkisia, jotkut vähemmän. Kun on siis
pyydetty. Säännöllisesti olen myös törmännyt ennakkoluuloihin, joihin
välttämättä törmää, jos tässä ”kristillisessä” kulttuurissamme avaa suunsa
puhuakseen buddhalaisesta ajatusmaailmasta. Tästä syystä rupesin myös säännöllisesti
kieltäytymään tällaisista luentopyynnöistä. On nimittäin turhauttavaa vastata
aina sen yhden ”kristityn” kysymyksiin, joka esitelmän jälkeen nousee ylös ja
pitää oman esitelmänsä siitä, miten olen puhunut jostain ”meille vieraasta”
uskonnosta, joka opettaa tunnekylmyyttä, itsekkyyttä ja miten meilläkin on ”kristillinen
meditaatioperinne”, joka sopii meille ja on muutenkin kaikin puolin parempi.

Mikään ei ole muuttunut näissä
kolmessakymmenessä vuodessa. Muistan että silloin 80-luvulla yksi tuttuni osti eräästä
pienestä itäsuomalaisesta kunnasta vanhan kansakoulun ja antoi
ymmärtämättömyyttään sen nimeksi ”Zen- ja Budokeskus”. Meni muutama viikko ja
hänen pihasaunansa syttyi mystisesti yöllä palamaan ja paikkakunnan kirkkoherra
kirjoitti paikallislehdessä, että tänne me emme tarvitse mitään meditoijia ja
huumeveikkoja. Asenneilmastomme näyttää edelleen olevan samanlainen.

Minusta on uskomatonta, että
vastaaviin ennakkoluuloihin saa edelleen törmätä jopa yliopistomaailmassa ja
jopa professoritasolla. Ei kyetä erottamaan esimerkiksi sitä, mikä on uskontoa,
mikä filosofiaa, mikä tiedettä. Buddhalainen filosofia / psykologia on noussut
nyt tämän mindfulness-ilmiön takia esiin ja tässä asenneilmastossamme se tulee
myös jatkuvasti väärinymmärretyksi.

En tiedä miksi olen omaksunut
tämän mission, että yritän oikoa näitä mitä ihmeellisimpiä väärinkäsityksiä,
mutta yritän kuitenkin. Otanpa nyt käsittelyyn tämän kristillisen meditaation ja
buddhalaisen meditaation eron. Samalla tulee vähän valotettua sitä, mikä on
uskonnon ja tieteellisen lähestymistavan ero. On pakko lyhentää ja yksinkertaistaa, että saa
edes jotain sanotuksi, mutta lähtökohdaksi voisi ottaa vaikkapa seuraavan
ratkaisevan eron. Mikä ero on lähtökohdilla,
joista toinen perustuu auktoriteettiuskoon, toinen kokemukseen ja kokemuksen
rationaaliseen analyysiin? Vastakkain ovat siis usko ja järki. Missä suhteessa?
Suhteessa tietoon ja ymmärrykseen. Voimme siis käyttää
tiedonhankintamenetelmänämme uskoa tai järkeä. Tämä on yksinkertaisesti
sanottuna uskonnon, erityisesti niin kuin se näyttäytyy
kristillis-juutalaisessa perinteessä, ja tieteen ero.

Kristillinen perinne ammentaa
tietonsa uskosta. Sille pyhinä pidetyt tekstit ovat viimekätinen auktoriteetti.
Ongelmaksi tietysti asettuu se, että tekstit ovat itsessään ristiriitaisia ja
siksi äärimmäisen monitulkintaisia. Keskustelu opista asettuukin tekstien ympärille
ja onkin pääasiassa tekstitulkintaa. Kristillinen meditaatio tuo mukanaan
asiaan kokemuksellisuutta. Mutta mihin tämä meditaatio tähtää? Puhutaan
rukousmietiskelystä. Kristillinen meditaatio on eräällä tavalla tehostettua
rukousta. Se voidaan tehdä monella tavalla. Usein toistamalla jotakin
rukousfraasia, kuten Jeesuksen rukous: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda
minua syntistä.” Kristilliseen hiljaisuuden retriittiperinteeseen on omaksuttu
myös vaikutteita zen-meditaatiotekniikoista, kun on alettu myös korostaa
rukoilemista ”koko keholla”. Kristillinen meditaatio on siis intensiivistä,
tehostettua rukousta, jossa pyritään kokemaan Jumalan armo. Lähtökohtanahan
tässä armon ajatuksessa on minusta aivan käsittämätön ihmiskuva, joka on
kristillisen perinteen lähtökohta: ihmisen alkuperäinen pahuus, synnillisyys ja
armon vaatimus. Olen paha, armahda minua! Ihmisen synnittämiseen on kaiken
lisäksi liitetty käsitys myös ajatusten synnillisyydestä ja pahuudesta ikään
kuin ihminen voisi olla vastuussa kaikesta siitä, mitä hänen mielensä läpi
virtaa. Näin kyllä on ollut helppo saada ihmiset synnintuntoon, jota sitten
voidaan käyttää ihmisten hallitsemisen välineenä.

Miten voisi sitten kuvata
lyhyesti buddhalaista meditaatiota. Ensinnäkin sillä ei ole mitään tekemistä
edellisen kuvauksen kanssa. Siinä huomio suunnataan siihen, mitä tapahtuu sekä
ulkoisessa että sisäisessä maailmassa. Pääasiassa se koostuu erilaisista
tavoista ”katsella mieltä”. Mihin tällä ”mielen katselemisella” pyritään. Sillä
pyritään ymmärtämään itsen luonnetta, näkemään, mistä kokemuksemme maailmasta
ja itsestämme koostuu, miten havaintomme maailmasta syntyvät, miten tulkintamme
ja tietomme nousee havainnoista ja miten kaikki edellä mainittu vaikuttaa
toiminnassamme. Millaista prosessia
kuvasin edellä: sitä voisi kutsua vaikkapa nimellä ”tieteellinen”. Miksi? Koska
se ei lähde ennakko-oletuksista siitä, mitä ihminen on vaan sen lähtökohta on
ihmettely ja kysyminen. Vastauksia ei ole valmiina teksteissä, joista voisimme
ne lukea. Saamme tässä prosessissa vastauksia vain sitä mukaan, kun kykenemme
ne kokemuksessamme vahvistamaan. Vanhat tekstit eivät ole ”pyhiä” missään
mielessä, ne ovat ennemminkin ”tutkimusraportteja”. Buddhalaisessa ajattelussa tiedonhankinnan
menetelmiä ovat kokemus ja järki (ratio). Se on kauttaaltaan rationaalista. Rationaalisena
ja kokemusperäisenä tietoisuuden tutkimusmenetelmänä se on verrattavissa mihin
vain länsimaiseen vastaavaan tieteelliseen menetelmään. Näitä ovat psykologiassa
käytetyt introspektiiviset menetelmät ja filosofiassa erityisesti
fenomenologia. Buddhalainen tietoisuudentutkimus voidaan nähdä yhtenä
fenomenologisen tutkimuksen menetelmänä.

Read Full Post »

Hardcore mindfulness, II: Tietoisuudesta, tahdosta, hallinnasta ja vähän muusta

Juoksin taas pitkän lenkin ja tein sen aikana ajatustyötä.
Jos olet tutustunut asahi-juoksun menetelmään, nk. ”temaattinen juoksu” voi
olla tuttu. Sitä siis tein. Juoksin teeman kanssa, jota juostessani kehittelin.
Teemana oli jälleen kerran yrittää tehdä fenomenologista kuvausta siitä, mitä
kehomielen harjoitusprosesseissa tapahtuu. Ilmiö on niin monimutkainen ja
monitasoinen, että kuvausmahdollisuuksia ja harjoitusprosessin kohtia tuntuu
olevan loputtomasti.

Kun pohdin yleistä mindfulness-puhetta siitä, miten pyrimme
”automaattiohjauksesta” kohti tietoisempaa elämää, jossa teemme ”vapaita
valintoja”, niin seuraava kuvaus alkoi hahmottua mielessäni. Ensinnäkin asiat
eivät koskaan ole mustavalkoisia. Emme toimi vain reaktiivisesti tai vapaasti,
vaan toimintamme on monivivahteisempaa.

Erotan seuraavassa kolme toimintatapaa, jotka kuvaavat myös
harjoituksen vaiheita. Lähtökohtana on siis (1) puhdas automaattinen toiminta,
joka tapahtuu niin, että emme ole siitä lainkaan tietoisia tai olemme siitä
tietoisia erittäin vähän. Otan esimerkiksi hammastenharjauksen, koska
erilaisilla mindfulness-kursseilla annamme usein kurssilaisille kotitehtäväksi
tehdä päivittäin tietoista hammastenharjausta. Hammastenharjaus voi olla täysin
automaattinen prosessi, jonka aikana huomiomme voi suuntautua täysin muihin
mielen sisältöihin niin, että itse harjausprosessi ei saa huomiotamme lainkaan.
Voimme jopa havahtua aamulla siihen, että emme ole varmoja, olemmeko pesseet
hampaitamme lainkaan, vaikka siis olisimme ne jo pesseet. Suurin osa kehon
sensomotorista toiminnoista on tämänkaltaisia. Emme ole lainkaan niistä
tietoisia. Mieli asettaa toiminnan päämäärän, mutta irtautuu sitten itse
prosessista. Mindfulness-puheessa on tapana todeta, että silloin ”emme ole
läsnä”.

Miltä tämä tilanne näyttää tahdon kannalta, ja miltä huomion
suuntaamisen kannalta. Tahdon kannalta automaattinen toiminta ei vaadi isoa
ponnistelua. Tahto kyllä kannattelee automaattista toimintaammekin ja voimme
huomata sen siitä, että voimme ikään kuin peruuttaa tahtomme aktin ja lopettaa
toiminnan. Ja sitten voimme aloittaa sen uudelleen. Automaattinenkin toiminta
on tahtomme alaista. Automaattinen toiminta ei vaadi huomion suuntaamista toimintaan.
Itse asiassa päinvastoin. Kokemuksemme usein on, että automaattinen toiminta
häiriintyy, jos suuntaamme siihen liikaa huomiota. Huomio voi siis vapaasti
vaeltaa muualla. Voimme siis pestessämme hampaitamme vapaasti suunnitella
tulevaa työpäivää itse toiminnan siitä häiriintymättä.

(2) Annamme sitten harjoitukseksi tietoisen
hammastenpesemisen. Mitä se tarkoittaa? Se ei tarkoita siirtymistä
automaattisesta toiminnasta tietoisesti ohjattuun toimintaa. Tämä väite vaatii
tarkennusta. Hammasten pesu on motorisesti hyvin nopeaa toimintaa ja juuri
siksi automaattista. Kun siirrymme tietoiseen hammastenpesuun, emme yleensä
hidasta toimintaa niin paljon, että pystyisimme tietoisesti ohjaamaan jokaista
pientä liikettä, mitä hammastenpesun yhteydessä tapahtuu, mutta voimme silti
olla tapahtumasta tietoisia suuntaamalla huomiomme tähän toimintaan. Suuntaamme
siis huomiomme automaattiseen toimintaan. Tämä huomion suuntaaminen synnyttää
yhdenlaisen hallinnan tunteen vaikka tämä hallinta ei kohdistukaan äärimmäisen
pieniin liikkeisiin. Hallitsemme hammastenpesun jonkinlaista kokonaishahmoa.
Tätä on ehkä helpompi kokeilla käsienpesun yhteydessä. Kokeilepa. Pese nopeasti käsiä hanan alla ja pyri
olemaan tietoinen tästä toiminnasta. Huomaat oikeastaan, että olet tietoinen
siitä, miten hienosti kädet osaavat pestä itsensä. Toiminta on edelleen
automaattista, mutta samalla tietoista.

Eli huomion suuntaamisen kannalta huomio on nyt tuotu
paikalle, joka lisää tietoisuuttamme toiminnasta. Tämä vaatii tahdon käyttämistä,
koska huomion pyrkii jatkuvasti vaeltamaan pois kohteestaan. Tuomme sen
takaisin toimintaamme uudelleen ja uudelleen. Tämä on siis huomion suuntaamisen
harjoittamista ja samalla tahdon harjoittamista.

Tahto on tahdon voimaa ja myös vapaata tahtoa. Vaiheessa
(1), jota kuvasin edellä, tahto on tavallaan toimintamme takana olevaa
tiedostamatonta, automaattista valintaa. Vaiheessa (2) siirrymme vapaan tahdon
alueelle. Jos toimimme automaattisesti, emme voi ajatella, että toimimme
silloin vapaan tahdon varassa. Vapaa tahto on tässä toimintamoodissamme läsnä
ikään kuin latenttina voimana, jonka voimme nostaa esiin. Tässä toisessa
moodissa, josta nyt puhun, olemme nostaneet sen esiin. Valitsemme vapaan
tahtomme avulla, että pyrimme pitämään huomiomme suuntautuneena
toimintaan. Tämän valinnan tuottama
tietoisuus ikään kuin kannattelee vapaata tahtoamme. Käytännössä menetämme sen
jatkuvasti, kun huomiomme vaeltaa muualle erilaisiin automaattisiin toimintoihimme.
Palauttamalla huomiomme uudelleen ja uudelleen käsillä olevaan toimintaan,
harjoitamme vapaata tahtoamme, tulemme siitä tietoisemmaksi, ja voimme sitten
käyttää sitä yhä enemmän ja enemmän toimintamme perustana. Voimme oppia pitkällä
tähtäyksellä tekemään ainakin jossain määrin tietoisempia valintoja.

Sitten kolmas moodi (3). Kehomielen harjoitusperinteissä
siirrytään yleensä aina myös kolmanteen moodiin, jossa liike hidastetaan niin
pieneksi tai jopa olemattomaksi, että sen tietoinen hallinta piste pisteeltä
käy mahdolliseksi. Se vaatii toimintaprosessin äärimmäistä hidastamista.
Hammastenpesuesimerkissä se tarkoittaisi ohjetta, jossa liikettä pitäisi
hidastaa niin paljon, että se mahdollistaisi tämän yleensä automaattisen
liikkeen täydellisen hallinnan. Kehomielen harjoittamisen perinteissä tällaista
liikkeen täydellistä hallintaa edustaa esimerkiksi istuminen täysin
liikkumattomassa tilassa pitkiä aikoja tai vaikkapa taijin, asahin tai muiden
hitaan liikkeiden perinteiden käyttäminen harjoitusten tukena. Niissä liike
hidastetaan niin, että sitä voidaan ohjata tarkasti ja tietoisesti eteenpäin
piste pisteeltä. Tässä harjoitustavassa olemme läsnä käsillä olevassa hetkessä
äärimmäisen voimakkaalla tavalla.

Mitä tämä tarkoittaa tahdon ja huomion suuntaamisen
kannalta. Ensinnäkin se vaatii korkeimman tahdonponnistuksen asteen, koska
harjoituksen ideana on, että huomio pidetään koko ajan liikkeen (tai
liikkumattomuuden) aistimisessa. Liikkeen automaattisuus on kokonaan jätetty ja
siirrytty liikkeen mahdollisimman täydelliseen hallintaan. Kannattaa saman tien
huomata, että tämä ei tarkoita, että arjessa pyrkisimme tällaiseen toimintaan,
vaan kyse on harjoitustavasta, jonka tarkoituksena on opettaa sitä, miten mieli
toimii, miten huomion suuntaaminen toimintaan tekee siitä tietoista, miten se
tuo mukanaan vapaan valinnan elementin, miten tahto toimii jne. jne. Kuvaan
siis tässä harjoitusmenetelmiä.

Nämä harjoitusmenetelmät pyrkivät opettamaan meille sitä,
mikä on se luuppi missä arjessa suurimmaksi osaksi pyörimme. Se on edellä
kuvaamani automaattisen toiminnan luuppi. Harjoittaminen tarkoittaa tämän
toimintamoodin systemaattista tiedostamista ja purkamista siirtymällä siitä
uudelleen ja uudelleen moodiin kaksi ja myös moodiin kolme. Kyse on tässäkin
ikään kuin liukusäätimestä. Siirtämällä tämä toimintamoodimme liukusäädin
uudelleen ja uudelleen kakkos- ja kolmosmoodiin, voimme vaikuttaa siihen, mikä
on sen paikka arjen askareissamme. Tulemme siis enemmän tietoiseksi!

Puhuin edellä automaattisesta liikkeestä (toiminnasta) ja
sen asteittaisesta tiedostamisesta ja hallinnan eri asteista. Ei ole mielestäni
sattumaa, että kuvaamme tietoisuutemmekin tapahtumia erilaisilla liikettä
kuvaavilla metaforilla, puhumme mm. tietoisuuden virrasta. Edellä oleva kuvaus
sopii myös kuvaukseksi tietoisuuden liikkeestä ja perinteisestä
harjoitusprosessista. Kun istumme tyynylle, asetamme itsemme ikään kuin
kehomielen laboratorioon, jossa ryhdymme tutkimaan kehomielemme toimintaa
suuntaamalla huomiomme mielen sisältöihin. Katselemme mieltä. Mitä löydämme? Löydämme
mielemme automaattiset prosessit

Kuvaus on sama kuin yllä, kun puhuimme automaattisesta kehon
liikkeestä. Alkutilanne on, että mielemmekin liikkeet ovat (1) automaattisia.
Olemme päivälläkin ikään kuin unessa. Unessahan emme hallitse mielemme
sisältöjä, erilaiset mielikuvat tulevat ja menevät. Näin tapahtuu myös valvetilassamme.
Harjoitusperinteissä usein todetaan, että harjoittaminen tähtää siihen, että
meidän on herättävä siitä unesta, mitä päivälläkin näemme. Mitä tämä
tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että normaalisti tietoisuutemme sisällöt
tulevat ja menevät automaattisesti, emme hallitse niitä ja suurimman osan
ajasta emme ole edes niistä tietoisia tai olemme niistä tietoisia vain hyvin
heikosti. Olemme päiväunilla. Harjoittaminen tarkoittaa huomion tietoista
suuntaamista tähän pitkälti automaattiseen tietoisuuden virtaan eli siirrymme
vaiheeseen (2). Tulemme enemmän
tietoiseksi näistä mielemme automaattisista toiminnoista. Puhutaan havainnoivan
itsen näkökulmasta tai ”kognitiivisesta etäännyttämisestä” tai muusta
vastaavasta. Tämä vaatii tietoista tahdon ponnistusta, koska huomio pyrkii
jatkuvasti vaeltamaan muualle ja jättämään tarkastelun alla olevan tietoisuuden
virran. Harjoitus on jatkuvaa palaamista. Tähän palamiseen tarvitsemme tahtoa.
Teemme sen aktivoimalla tahtomme ponnistuksen uudelleen ja uudelleen.

Mitä sitten tarkoittaa vaihe (3) tässä kuvauksessa. Usein
tunnutaan korostavat, että mielen harjoittamiseen ei liity hallinnan tai
konrollin ulottuvuutta. Etsimme ennemminkin hyväksyvän läsnäolon tilaa, jossa
mielen sisältöjä ei pyritä kontrolloimaan, vain katsomaan. Tämä on kuvauksena
puutteellinen. Mitä nimittäin tapahtuu pitkässä harjoitusprosessissa, jossa
tietoisuus pyritään pitämään edellä kuvaamassani kakkosmoodissa ja jossa kehon
liike on myös huolellisesti hallittua. Huomion suuntaaminen mielen sisältöihin
alkaa myös muuttaa niitä, vaikuttaa niihin. On terminologinen seikka, miten
tätä kutsumme. Huomio alkaa ikään kuin polttaa mielen sisältöjä. Ajatukset
ikään kuin palavat loppuun – ainakin välillä ja ainakin joksikin aikaa. Tässä
viittaan myös Joko Beckin kuvaukseen kirjassaan Jokapäiväinen zen. Tämä
kokemus, jossa mielen käsitteelliset sisällöt eivät nouse, on äärimmäisen
tärkeä kehomielen harjoittamisen kokemus, josta edellisissä ”Huomioissa”
lyhyesti puhuin. Mutta jos sisäinen puhe ja muut mielen kognitiiviset toiminnot
ovat vaienneet, niin eikö asia voida myös ilmaista sanomalla, että ne on
silloin täydellisesti hallittu? Jos olen ulkoisesti täysin liikkumaton, niin
eikö se ole sama asia kuin että ulkoinen liike on täydellisessä hallinnassa?

Näetkö nyt ulkoisen liikkeen tai asennon ja mielen liikkeen
yhteyden? Ei ole yhdentekevää, miten
istumme, istummeko sohvalla, vai tyynyllä, kuuntelemmeko harjoitusohjeita
nauhalta vai ohjaammeko itse itseämme tahtomme avulla. Ei ole yhdentekevää,
liikummeko istuessamme vai pyrimmekö olemaan paikallamme. Vuosituhantiset
kehomielen harjoittamisen perinteet puhuvat meille ja meidän on opittava
kuuntelemaan niitä. Sitä ei voi tehdä, jos ei viivähdä niissä vähän pidempään.

Miten nämä harjoitustavat liittyvät puheeseen ”elämänhallinnasta” tai siihen puhetapaan, että meidän on pyrittävä saamaan kontrollia omaan elämäämme ja tekemään enemmän tietoisia valintoja? Nämä kysymykset jätän nyt lukijan pohdittavaksi, mutta palaan niihin myöhemmin.

Read Full Post »

Miksi ”kehotietoisuus”?

Juoksin eilen parin tunnin lenkin. Siinä jo ehtii ajatella
monia asioita halutessaan … ja vaikka ei haluaisikaan. Erityisesti kaksi
ajatusta pyöri mielessäni ja etsi toisiaan – ja lopulta myös löysivät.
Ajatuskulku on aika vaikea kirjoittaa auki, mutta yritän. Toinen
lähtökohta-ajatuksista oli asioiden ”kontekstualisointi”. Pohdimme eräänä
keskiviikkoaamuna zen-istujien kanssa sitä, miten japanilainen zen-perinne
pitää kontekstualisoida länsimaisiin yhteiskuntiin, siis asettaa uuteen
ymmärtämisyhteyteen, uuteen kontekstiin, joka nousee omasta perinteestämme. Se
vaatii sekä opin kontekstualisoimista että harjoitusmuotojen sovittamista myös.
On löydettävä meille tuttuja selittämisen tapoja, jotta voisimme paremmin
ymmärtää, mistä kehomielen harjoittamisessa on kyse. Myös tietyt japanilaispohjaiset
ankarat harjoitusmuodot eivät sellaisinaan sovi meidän kulttuuriimme. Nekin on
pystyttävä ottamaan uudelleentarkastelun kohteeksi.

Toinen ajatus, joka pyrki mielessäni pintaan, oli kuvaus,
jota usein käytän opettaessani sitä, mitä mielen harjoittaminen tai paremminkin
kehomielen harjoittaminen on. Puhun opettaessani paljon käsilläni. Kuvaus, jota
käytän menee suunnilleen näin: ”On
opittava laskeutumaan täältä rationaalisesta ja käsitteellisestä minästä tänne, alemmaksi, tuntevaan, tahtovaan ja
aistivaan kehoon.” Samalla kun sanon tämän lauseen, osoitan ensin päätäni,
siirrän sitten käteni rinnalleni kohdassa, jossa puhun tunteista ja lopuksi
siirrän käteni vatsalleni, kun puhun tahtovasta ja aistivasta kehosta. Samoin
hyvin usein korostan sitä, että tämä laskeutuminen ylhäältä päästä alas
vatsalle on jotakin hyvin konkreettista ja että kyseessä ei ole mikään pelkkä
vertaus tai metafora.

Nämä kaksi ajatusta siis kontekstualisoimisesta ja tästä
laskeutumisen kuvauksesta halusivat löytää toisensa.

Ne löysivät toisensa seuraavalla tavalla. Koko pohdinta
liittyi teemaan siitä , mitä mielen harjoittaminen on, mitä on mindfulness ja
miten tämä kaikki liittyy kehotietoisuuteen, ensi perjantain seminaarin
teemaan. Ymmärsin ensin jotenkin
selkeämmin kuin aikaisemmin, että kehotietoisuuden valitseminen teemaksi, kun
puhutaan mielen harjoittamisesta (mindfulness) osuu tietysti suoraan asian ytimeen,
mutta tavalla, jota ei ole helppo ymmärtää ilman pitkää harjoituskokemusta.

Siis … kontekstualisointi. Miten tämän voisi sanoa lyhyesti.
Teemme tulkintamme mielen harjoittamisesta siitä kulttuurisesta kontekstista
käsin, missä mieli on eri kuin keho. Lähdemme siis automaattisesti liikkeelle
dualistisesta mallista. Mitä tämä aiheuttaa? Se aiheuttaa sen, että jäämme heti
alussa ikään kuin jumiin tähän dualistiseen malliimme. Se näkyy sekä siinä,
miten kuvaamme harjoitusta, tulkitsemme sitä, ja myös siinä millaisia
lisäharjoituksia luomme vaikkapa terapeuttisessa kontekstissa. Ensinnäkin jo
sanana ”mindfulness” sitouttaa meidät dualistiseen malliimme. Suomeksikin
puhumme ”mielen taidoista” ja ”tietoisuustaidoista”.
Tähän liittyy myös tulkintamme, siis ymmärryksemme, että kyseessä on
ensisijaisesti mielen kognitiivisten taitojen kehittäminen. Harjoittamiseen
liittyy olennaisena osana nk. ”havainnoivan itsen” näkökulman kehittäminen. Jos emme pysty purkamaan tätä ”egolähtöistä”
malliamme, emme mielestäni koskaan pysty ymmärtämään, mitä tällä ”havainnoivalla
itsellä” tarkoitetaan. Egon maailmassa ”havainnoivan
itsen” näkökulma jää pelkäksi reflektioksi, jossa ego tarkastelee itseään, siis
ajattelee sitä mitä on juuri ajatellut. Ego on ikään kuin maapallo ja me
yritämme tutkia sitä ja nähdä sitä ulkopuolelta hyppäämällä ilmaan, ja mitä tapahtuu: putoamme aina
rojahtaen takaisin. Jos pysymme egon kontekstissa, emme koskaan pysty
läpivalaisemaan egon rakenteita, saavuta sitä päämäärää, johon harjoittaminen
tähtää.

Jatkan edellistä metaforaani egosta maapallona. Jotta voisimme katsoa maapalloa etäisyyden
päästä, meidän on siirryttävä ikään kuin uuteen kontekstiin: se on avaruuden
konteksti. Meidän on otettava avaruuden näkökulma maapalloon, jonka osa se
itsekin on ja jota avaruus joka puolelta syleilee.

Mielen harjoittamisen perusmenetelmä on huomion suuntaaminen
hengitysliikkeeseen. Mitä tässä tapahtuu? Vastaus on: siinä tapahtuu egon
uudelleenkontekstualisointi eli suuntaamalla huomio kehotietoisuuteen asetamme
egon uuteen kontekstiin. Tässä uudessa kehotietoisuuden kontekstissa myös
havainnoivan itsen näkökulma avautuu uudella tavalla. Väitän, että voimme
ymmärtää ”havainnoivan itsen” näkökulman vain, kun meillä on sen verran
harjoituskokemusta, että voimme ainakin jossakin määrin, ja joskus vähän
pidempään asua siinä kokemuksessa, missä sisäinen puhe ja käsitteellinen minä
on vaiennut. Siinä kokemuksessa voi
sitten havainnoida sitä, mitä jää jäljelle. Kutsun sitä, mikä jää jäljelle ”kehomielen”
horisontiksi. Tässä horisontissa, jossa voidaan kokea sekä egotietoisuuden että
kehotietoisuuden ilmiöt, egotietoisuuden ilmiöt ovat nyt siis vaienneet.
Jäljelle jäänyt kokemus tietoisuudesta on hyvin kehollinen. Itse asiassa … ja
nyt seuraa radikaali väite: se mikä jää jäljelle on kehotietoisuus. Se on
ensisijainen ja primääri kokemuksemme tietoisuudestamme. Siis: kehomielemme horisontti on sama asia kuin
kehotietoisuuden horisontti!

Kun sitten sisäinen puhe ja muut egon sisällöt nousevat, ne
nousevat tähän horisonttiin ja tästä uudesta kontekstista katsoen ne voidaan
nähdä selkeästi: on avattu havainnoivan itsen näkökulma. Mutta tämän
havainnoivan itsen näkökulman avaaminen vaatii siis tämän uuden kontekstin avaamisen
tietoisuuden piiriin – ja tämä konteksti on siis kehotietoisuus.

Tässä siis lyhyesti selitystä sille, miksi kuvaan
harjoitusta laskeutumista egon maailmasta kehotietoisuuden maailmaan.
Opettaessamme ihmisille mielen harjoittamisen tekniikoita, läsnäoloa
(mindfulness) tai muuta vastaavaa, emme opeta vain mielen taitoja. Opetamme siirtymistä
kokonaan uuteen tapaan kokea kehomieli. Suuntaamalla huomio hengitysliikkeeseen
avaamme kehotietoisuutta, sellaista uutta horisonttia tai kontekstia, josta
katsoen samaistumisemme ehdollistetun mielen sisältöihin, egon sisältöihin
alkaa hiljalleen purkautua. Tapamme kokea itsemme, kehomielemme, on
kulttuurisesti sidottua. Me koemme itsemme rationaalisiksi, ajatteleviksi
olennoiksi ja samaistamme itsemme jonnekin päämme alueelle. Esimerkiksi
japanilaisessa kulttuurissa, jota voisi kutsua zen-kulttuuriksi, kehomielen
kokemisen tapa on toinen. Japanilainen kokee vatsansa (hara) itsensä psykofyysiseksi
keskukseksi. Tämä nk. ”haran” käsite on erittäin mielenkiintoinen, mutta siitä
joskus toiste.

Read Full Post »