Karaten esimerkki
Ihmeellistä, miten oma ajattelu yrittää etsiä uusia
kohteita, mutta palaa kuitenkin aina samaan. Kun aloitin karaten harrastamisen
joskus yli 40 vuotta sitten, yritin ymmärtää sen japanilaista tausta-ajattelua.
Ajauduin tutkailemaan laajemmin japanilaisten kamppailutaitojen aatehistoriaa.
Karaten kohdalla asia kävi hyvin monimutkaiseksi, koska karate ei ollutkaan
japanilainen vaan okinawalainen laji, jonka juuret olivat Kiinassa. Tästä
tutkimusmatkasta tuli hiljalleen elämän mittainen tehtävä. Kun karaten
harrastajana yritin ymmärtää sitä, mitä tein, ei valmista vastausta löytynyt
mistään. Eikä ihme.
Jos menet nyt suomalaiselle karatesalille, kohtaat ilmiön,
joka on äärimmäisen monitasoinen ja monimutkainen. Ilmiö liittyy kiinalaiseen
terveysliikunta- ja kamppailutaitoperinteisiin, okinawalaiseen itsepuolustusperinteeseen,
japanilaiseen samuraikulttuurin ja buddhlaiseen ja shintolaisiin perinteisiin,
ja ennen kaikkea länsimaiseen kilpaurheilu- ja kuntourheiluajatteluun. Useat karaten liikkeet ja liikesarjat ovat
peräisin kiinalaisesta Shaolin-perinteestä. Jotkut liikesarjat ovat ymmärrettävissä vain,
jos ymmärtää kiinalaisia voimantuottoon liittyviä qigong-harjoituksia, jossa
voimaa lisätään kehoa venyttämällä ja jännittämällä. Kiinalainen
itsepuolustusajattelu puolestaan liittyy laajempaan ajatukseen tavasta, miten
ihminen voi pitää yllä terveyttään harjoittamalla itseään ja olemaan valmis
myös puolustamaan itseään, jos hänen tai hänen perheensä terveyttä uhataan
väkivalloin.
Okinawalaiset muuttivat monia kiinalaisia harjoitustapoja ja
yhdistivät niitä omiin vanhoihin perinteisiinsä. Nykyaikaisen karaten kannalta
ehkä olennaisinta oli kuitenkin se muutos, minkä 1900-luvun alun opettajat
tekivät siihen karateen, jonka he sitten esittelivät Japanin pääsaarilla.
Shotokanin perustaja Gichin Funakoshi lienee heistä tunnetuin. He
yksinkertaistivat huomattavasti liikesarjoja, jolloin myös liikesarjojen
merkitys katosi. Toisten osittain, toisten kokonaan. Samaa yksinkertaistamista
tekivät jo heidän opettajansa, jotka sovittivat karatea okinawalaisten koulujen
voimistelutuntien ohjelmaan. Näitä merkityksiä ovat nyt viimeisten
parinkymmenen vuoden aikana erityisesti länsimaiset opettajat metsästäneet – ja
myös löytäneet.
Karaten harjoitussalin rituaalit, kumarrukset, vyöhierarkia,
hiljentymiset, ovat tulleet japanilaisesta perinteestä. Japanilainen kulttuuri
on eräänlainen zen-kulttuuri, koska zen-buddhalaisuus on vaikuttanut niin
paljon miltei sen kaikkiin muotoihin arkkitehtuurista tuotepakkauksiin,
ihmisten käyttäytymisestä japanin kielen rakenteisiin. Istuessaan harjoitusten
alussa seiza-asentoon ja keskittyessään hengitykseensä karaten harrastajat
tekevät zazen-harjoitusta, ”istuvaa zeniä”.
Kaikki mitä edellä kerroin ei ole nykyiselle karaten
harrastajalle näkyvää eikä tuttua – erityisesti jos hän harrastaa kilpakaratea.
Karate kilpailumuodossaan on yksi osa länsimaista kilpaurheilua, jossa
kamppailu voitosta on keskeistä. Kilpakaratessa kamppaillaan pääasiassa
muutamalla karaten tekniikalla pisteistä. Siinä kaikki. Nykyään lännessä harjoitettava karate on hyvin
sopeutunut länsimaiseen kilpaurheilun perinteeseen ja se on käytännössä
kadottanut edellä kuvaamani aatehistorialliset ulottuvuutensa. Karatea vielä
parempi esimerkki olisi judo. Se on pelkkää kilpaurheilua.
Japanilaisissa budo-lajeissa on säilynyt pinnallinen slogan,
jossa todetaan, että niihin liittyy myös syvällinen ”henkinen puoli”, mutta jos
kysyt lajien harrastajilta, mitä se tarkemmin tarkoittaa, et saa vastausta,
koska tämä lajien henkinen puoli on enää pelkkä myytti, viittaus vanhaan, ei
nykyiseen todellisuuteen.
Mindfulness –esimerkki
Miksi kerron tuon tarinan karatesta? Koska elin sen läpi,
kirjoitin karatesta neljä kirjaa, joissa yritin avata karaten ja muiden
budo-lajien harrastajille näiden lajien aatehistoriallisia taustoja ja sen
kautta, mitä mahdollisuuksia kehon harjoittaminen voi sisältää silloin, kun
sitä ei hahmoteta vain kilpaurheiluna. Jouduin samalla tunkeutumaan syvälle
zen-buddhalaiseen ajatteluun, jotta ymmärtäisin itsekin jotakin, mitä halusin
sanoa. No – tällaiset filosofiset projektit ovat tietysti jo lähtökohdistaan
vaikeita, miltei tuhoon tuomittuja. Sain turpiini monta kertaa, siis ihan
konkreettisesti.
Olen nyt seurannut tätä mindfulness-ilmiötä jonkin aikaa.
Tässä on nyt käymässä ja jo käynyt vastaavalla tavalla, kuin edellä kuvasin.
Ymmärrän kyllä, että näin aina käy, kun tuomme idän vanhoja kehon tai mielen
tai kehomielen perinteitä länteen. Ne omaksuvat lännessä läntisen
viitekehyksen. En nyt kirjoita tähän,
miten mindfulness liittyy buddhalaiseen perinteeseen ja on kahdeksanosaisen
keskitien polun seitsemäs askel jne. Kirjoitin siitä kirjan. Piirrän vain yhden kuvan (alla), jossa
näytetään nämä kaksi kontekstia: yleinen ja yksityinen ja toivon, että kuva auttaa
lukijaa ymmärtämään, missä mennään.
Buddhalainen ajattelu käsittelen kärsimyksen/
tyytymättömyyden ongelmaa yleisesti. Länsimaisessa filosofiassa erityisesti
eksistenssifilosofia tekee sitä myös. Kummassakin filosofiassa
kärsimys/tyytymättömys/ahdistus nähdään yhtenä olennaisena ihmisenä olemisen
piirteenä. Buddhalaisessa ajattelussa tyytymättömyyden nähdään juontuvan
ihmisen tietoisuuden rakenteesta ja toimintatavasta. Mielemme muodostaa erilaisia
kuvitteellisia maailmoja, joihin takerrumme kiinni, haluamme niitä, ja kun emme
niitä saa, olemme tyytymättömiä, kärsimme. Harjoittamalla mieltämme voimme
tulla tietoiseksi tästä mielen toimintatavasta ja ainakin jossain määrin päästä
eroon kärsimyksen kierteestä. Yksi osa tätä harjoitusta on ”oikea
tarkkaavaisuus” (mindfulness). Tällä yleisellä
tasolla tyytymättömyytemme ja kärsimyksemme johtuu siitä, että olemme syntyneet
ihmisiksi. Se on inhimillistä, kuuluu osana ihmisyyteen.
Lännessä olemme nyt kiinnostuneita tuomaan yhtä osaa tästä
menetelmästä, tavallaan yhtä tekniikkaa, ratkaisemaan ihmisen henkilöhistoriallisen
kärsimyksen probleemaa. Ihmisen henkilöhistoriallista kärsimystä käsitellään
lännessä terapiamenetelmien avulla. ”Oikeasta tarkkaavaisuudesta” on nyt tehty
väline tai tekniikka tässä toisessa kontekstissa. Buddhalaisen itsen tutkimisen ja
kasvattamisen kulttuurin menetelmä on tuotu ”terapiakulttuuriin”. Läntistä
kulttuuria, ehkä eniten amerikkalaista, voidaan syystä kutsua ”terapiakulttuuriksi”.
Tähän liittyy erilaisten negatiivisina kokemiemme ilmiöiden medikalisointi.
Kohta meillä kaikilla pitäisi olla oma terapeuttimme.
No – olin siis vain sanomassa sitä, että jotta ymmärtäisimme
nyt tätä mindfulness-ilmiötä, meidän tulisi ainakin jossain määrin tuntea nämä
kummatkin kontekstit. Ymmärtämistä ei auta, että käännämme selän, kiellämme
mindfulness-menetelmien aatehistoriallisen taustan, niin kuin näyttää nyt
käyvän jopa yliopistollisen tutkimuksen tasolla.
Zen-esimerkki
Ai niin. Miksi tuossa kuvion oikeassa reunassa on kaksi
zen-pallukkaa ja nuoli osoittaakin siinä alhaalta ylös, ikään kuin lännestä
itään. No se johtuu siitä, että nyt erityisesti jotkut amerikkalaiset
zen-opettajat, jotka tulevat läntisestä ”terapiakulttuurisrta”, vievät omia
terapiamenetelmiään perinteisiin zen-retriitteihin. Näyttää siltä, että
joistakin zen-retriiteistä on tulossa ainakin osittain terapiaistuntoja. Tästäkin
on minusta syytä olla tietoinen. Tämä suunta herättää omat kysymyksensä, joista
ehkä enemmän myöhemmin.
visioi.wordpress.com 