Saimme lukea pari päivää sitten Hesarista, että Suomessa
alkaa syksyllä kaksi tutkimusta, joissa selvitetään, edistävätkö niin sanotut
tietoisuustaidot (englanniksi mindfulness)
lasten ja nuorten mielenterveyttä, keskittymistä ja oppimista sekä sosiaalisia
taitoja. Tietoisuustaitojen empiirinen tutkimus on sinänsä tervetullutta, mutta
tällaisiin tutkimusasetelmiin sisältyy aina filosofinen ongelma: mihin
taustaoletuksiin ne perustuvat. Näitä taustaoletuksia ja käytettyjä käsitteitä ei
empiirisissä tutkimuksissa yleensä lainkaan käsitellä.
Samalla kun tehdään tietoisuustaitojen empiiristä tutkimusta
tarvitaan myös näissä tutkimuksissa käytettyjen käsitteiden ja menetelmien
kriittistä, filosofista analyysia. Kävin juuri eilen hyvin mielenkiintoisen
keskustelun yliopistolla filosofien lounaspöydässä mindfulness-perustaisista
terapioista, buddhalaisesta psykologiasta, ” introspektiivisen tieteen” ja ”objektiivisen tieteen” eroista ja monista
muista tietoisuustaitojen tematiikkaan liittyvistä kysymyksistä. Olen myös
lukenut tulossa olevaa tietoisuustaitoja käsittelevää kirjoituskokoelmaa, jossa
näkökulma pyrkii olemaan tieteellinen. Kaikki tämä on näyttänyt minulle monia
epäselvyyksiä ja käsitteellisiä ongelmia, jotka aiheuttavat sen, että ihmiset keskustelevat
toistensa ohi, koska käyttävät joko eri käsitteitä samasta asiasta tai puhuvat
samalla käsitteellä eri asioista.
Yksinkertaistaen: mindfulness-keskustelussa sekä käytännön terapia- tai
muussa auttamistyössä käytetty käsitteistö on epäselvää ja vaatisi paljon
selkeyttämistä.
Jo perustermit kuten ”mindfulness”, ”tietoisuustaidot”,
”havainnoiva itse”, ”huomio”, ”tietoisuus”, ”mieli” jne. viittaavat eri
puhujilla eri käsitteisiin. Voisi
tietysti toivoa, että tietoisuutta tutkivat tieteet olisivat päässeet johonkin
yhteisymmärrykseen käyttämistään käsitteistä, tai että meillä olisi jokin yhtenäinen
käsitys tietoisuuden luonteesta ja toimintatavoista, mutta niin ei ole. Ei länsimaisissa,
mutta ei myöskään idän psykologioissa tai tietoisuutta tarkastelevissa teorioissa.
Näin ollen ei ole varmaankaan realistista edes toivoa, että
mindfulness-tutkimuksessa tai mindfulness-perustaisissa menetelmissä päästäisi
jonkinlaiseen käsitteelliseen koherenssiin. Mutta sitä voisi ainakin yrittää
tavoitella.
Tästä huolimatta pitäisi käydä kriittistä keskustelua
käytettävistä käsitteistä, jotta käsitteiden erot ja yhteydet tulisivat
selvemmiksi. Esimerkiksi terapiatyöskentelyssä
on aivan olennaista, että asiakas ymmärtäisi käytettävän käsitteen samalla
tavalla kuin terapeutti. Jos terapeutti puhuu ”havainnoivasta itsestä” ja
selittää sen tavalla, mitä asiakas ei pysty sijoittamaan omaan kokemukseensa,
on käsite hyödytön. Jos terapeutti on
tässä tilanteessa jumiutunut omaan käsitteeseensä ja tapaansa käyttää sitä, on
törmätty ongelmaan. Asiakas muodostaa oman mielikuvansa siitä, mitä
tavoitellaan, ja voi todeta, että hän ei pysty asettumaan ”havainnoivan itsen”
näkökulmaan. Tämä taas puolestaan voi johtaa lisääntyvään epäonnistumisen
tunteeseen ja siihen liittyviin seurauksiin.
Otin ”havainnoivan itsen” esimerkiksi siksi, että törmäsin
juuri tähän asiaan. Se on yleisesti terapiapuolella käytetty käsite, mutta
ilmeisesti hyvin erilaisin tavoin ymmärretty. Eikä ihme. Kun tietoisuus tekee
havaintoja itsestään, niin miten sitä voitaisikaan kuvata helposti ja
ongelmitta?
Kun tietoisuus on sekä havainnoijan että kohteen asemassa,
olemme heti isoissa käsitteellisissä ongelmissa. Voidaan kysyä, onko siinä, että tietoisuus
tarkkailee omia toimintojaan, kyseessä kahdesta asiasta: subjektista ja
objektista ja millä tavalla. Ja jos minulla on havainnoiva itse, niin pitääkö
minun olettaa uusi subjekti, joka havaitsee tämän havainnoivan itsen. Tässä
päädytään sitten nk. äärettömän regression ongelmaan, jossa todetaan, että
jotta voisin havaita tuon äsken oletetun kolmannen subjektin, niin minun pitää
olettaa myös neljäs, joka havaitsee tuon kolmannen jne. Jotkut filosofit pohtivat tällaisia ongelmia
ihan tosissaan. Jotkut jopa työkseen.
Ei ole siis ihme, että terapeuttiparkakin voi joutua
ongelmiin ”havainnoivan itsen” käsitteen kanssa. Filosofisesti sivistynyt
asiakas saattaa todeta, että ok … jos minulla on tämä havainnoiva itse, niin
eikö se edellytä toisen havainnoivan itsen, joka voi havaita tuon ensimmäisen
havaitsijan. Tästä voi syntyä mielenkiintoinen keskustelu, mutta en usko että
se vie eteenpäin terapiaa.
Miten sitten itse selitän ”havainnoivan itsen”. No, minusta
kyse on vain ajatuksellisesta välineestä, jolla viitataan siihen kokemukseen,
että ihminen on tietoinen jostakin ulkoisesta tai sisäisestä kohteesta yhtä
aikaa kun tämä kohde ilmenee hänelle hänen kokemuksessaan. Usein nimittäin
tapahtuu, että tulemme tietoiseksi siitä, mitä meille tapahtuu, vasta
jälkikäteen. Sitten reflektoimme asiaa eli ajattelemme äskeistä kokemustamme.
Sitä, että havainnoin kokemustani ja sen sisältöjä samalla kun ne ilmenevät,
kutsutaan ”havainnoivan itsen” näkökulmaksi. Se ei tarkoita mitään sen
ihmeellisempää. Se tarkoittaa tietoisena olemista. Koko tietoisuustaitojen
harjoittaminen voitaisiin kiteyttää yhteen lauseeseen: ”Tule tietoiseksi!”
Mutta totta kai tässäkin ”tietoiseksi tuleminen” voidaan ymmärtää monella
tavalla. Kykymme käsitteelliseen ajatteluun tekee joskus yksinkertaisen asian monimutkaiseksi
vaikka kyse olisi vain tietoisesta hampaiden pesemisestä. Samalla tämä käsitteellinen
monimutkaisuus tekee mindfulness-menetelmiin liittyvien käsitteiden filosofisen
tutkimuksen välttämättömäksi.
visioi.wordpress.com 