Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for helmikuu 2014

Saimme lukea pari päivää sitten Hesarista, että Suomessa
alkaa syksyllä kaksi tutkimusta, joissa selvitetään, edistävätkö niin sanotut
tietoisuustaidot (englanniksi mindfulness)
lasten ja nuorten mielenterveyttä, keskittymistä ja oppimista sekä sosiaalisia
taitoja. Tietoisuustaitojen empiirinen tutkimus on sinänsä tervetullutta, mutta
tällaisiin tutkimusasetelmiin sisältyy aina filosofinen ongelma: mihin
taustaoletuksiin ne perustuvat. Näitä taustaoletuksia ja käytettyjä käsitteitä ei
empiirisissä tutkimuksissa yleensä lainkaan käsitellä.

Samalla kun tehdään tietoisuustaitojen empiiristä tutkimusta
tarvitaan myös näissä tutkimuksissa käytettyjen käsitteiden ja menetelmien
kriittistä, filosofista analyysia. Kävin juuri eilen hyvin mielenkiintoisen
keskustelun yliopistolla filosofien lounaspöydässä mindfulness-perustaisista
terapioista, buddhalaisesta psykologiasta, ” introspektiivisen tieteen” ja ”objektiivisen tieteen” eroista ja monista
muista tietoisuustaitojen tematiikkaan liittyvistä kysymyksistä. Olen myös
lukenut tulossa olevaa tietoisuustaitoja käsittelevää kirjoituskokoelmaa, jossa
näkökulma pyrkii olemaan tieteellinen. Kaikki tämä on näyttänyt minulle monia
epäselvyyksiä ja käsitteellisiä ongelmia, jotka aiheuttavat sen, että ihmiset keskustelevat
toistensa ohi, koska käyttävät joko eri käsitteitä samasta asiasta tai puhuvat
samalla käsitteellä eri asioista.
Yksinkertaistaen: mindfulness-keskustelussa sekä käytännön terapia- tai
muussa auttamistyössä käytetty käsitteistö on epäselvää ja vaatisi paljon
selkeyttämistä.

Jo perustermit kuten ”mindfulness”, ”tietoisuustaidot”,
”havainnoiva itse”, ”huomio”, ”tietoisuus”, ”mieli” jne. viittaavat eri
puhujilla eri käsitteisiin. Voisi
tietysti toivoa, että tietoisuutta tutkivat tieteet olisivat päässeet johonkin
yhteisymmärrykseen käyttämistään käsitteistä, tai että meillä olisi jokin yhtenäinen
käsitys tietoisuuden luonteesta ja toimintatavoista, mutta niin ei ole. Ei länsimaisissa,
mutta ei myöskään idän psykologioissa tai tietoisuutta tarkastelevissa teorioissa.
Näin ollen ei ole varmaankaan realistista edes toivoa, että
mindfulness-tutkimuksessa tai mindfulness-perustaisissa menetelmissä päästäisi
jonkinlaiseen käsitteelliseen koherenssiin. Mutta sitä voisi ainakin yrittää
tavoitella.

Tästä huolimatta pitäisi käydä kriittistä keskustelua
käytettävistä käsitteistä, jotta käsitteiden erot ja yhteydet tulisivat
selvemmiksi. Esimerkiksi terapiatyöskentelyssä
on aivan olennaista, että asiakas ymmärtäisi käytettävän käsitteen samalla
tavalla kuin terapeutti. Jos terapeutti puhuu ”havainnoivasta itsestä” ja
selittää sen tavalla, mitä asiakas ei pysty sijoittamaan omaan kokemukseensa,
on käsite hyödytön. Jos terapeutti on
tässä tilanteessa jumiutunut omaan käsitteeseensä ja tapaansa käyttää sitä, on
törmätty ongelmaan. Asiakas muodostaa oman mielikuvansa siitä, mitä
tavoitellaan, ja voi todeta, että hän ei pysty asettumaan ”havainnoivan itsen”
näkökulmaan. Tämä taas puolestaan voi johtaa lisääntyvään epäonnistumisen
tunteeseen ja siihen liittyviin seurauksiin.

Otin ”havainnoivan itsen” esimerkiksi siksi, että törmäsin
juuri tähän asiaan. Se on yleisesti terapiapuolella käytetty käsite, mutta
ilmeisesti hyvin erilaisin tavoin ymmärretty. Eikä ihme. Kun tietoisuus tekee
havaintoja itsestään, niin miten sitä voitaisikaan kuvata helposti ja
ongelmitta?

Kun tietoisuus on sekä havainnoijan että kohteen asemassa,
olemme heti isoissa käsitteellisissä ongelmissa. Voidaan kysyä, onko siinä, että tietoisuus
tarkkailee omia toimintojaan, kyseessä kahdesta asiasta: subjektista ja
objektista ja millä tavalla. Ja jos minulla on havainnoiva itse, niin pitääkö
minun olettaa uusi subjekti, joka havaitsee tämän havainnoivan itsen. Tässä
päädytään sitten nk. äärettömän regression ongelmaan, jossa todetaan, että
jotta voisin havaita tuon äsken oletetun kolmannen subjektin, niin minun pitää
olettaa myös neljäs, joka havaitsee tuon kolmannen jne. Jotkut filosofit pohtivat tällaisia ongelmia
ihan tosissaan. Jotkut jopa työkseen.

Ei ole siis ihme, että terapeuttiparkakin voi joutua
ongelmiin ”havainnoivan itsen” käsitteen kanssa. Filosofisesti sivistynyt
asiakas saattaa todeta, että ok … jos minulla on tämä havainnoiva itse, niin
eikö se edellytä toisen havainnoivan itsen, joka voi havaita tuon ensimmäisen
havaitsijan. Tästä voi syntyä mielenkiintoinen keskustelu, mutta en usko että
se vie eteenpäin terapiaa.

Miten sitten itse selitän ”havainnoivan itsen”. No, minusta
kyse on vain ajatuksellisesta välineestä, jolla viitataan siihen kokemukseen,
että ihminen on tietoinen jostakin ulkoisesta tai sisäisestä kohteesta yhtä
aikaa kun tämä kohde ilmenee hänelle hänen kokemuksessaan. Usein nimittäin
tapahtuu, että tulemme tietoiseksi siitä, mitä meille tapahtuu, vasta
jälkikäteen. Sitten reflektoimme asiaa eli ajattelemme äskeistä kokemustamme.
Sitä, että havainnoin kokemustani ja sen sisältöjä samalla kun ne ilmenevät,
kutsutaan ”havainnoivan itsen” näkökulmaksi. Se ei tarkoita mitään sen
ihmeellisempää. Se tarkoittaa tietoisena olemista. Koko tietoisuustaitojen
harjoittaminen voitaisiin kiteyttää yhteen lauseeseen: ”Tule tietoiseksi!”
Mutta totta kai tässäkin ”tietoiseksi tuleminen” voidaan ymmärtää monella
tavalla. Kykymme käsitteelliseen ajatteluun tekee joskus yksinkertaisen asian monimutkaiseksi
vaikka kyse olisi vain tietoisesta hampaiden pesemisestä. Samalla tämä käsitteellinen
monimutkaisuus tekee mindfulness-menetelmiin liittyvien käsitteiden filosofisen
tutkimuksen välttämättömäksi.

Read Full Post »

Kun nyt työkseni koulutan kehomielen harjoittamiseen
liittyviä teemoja, erityisesti buddhalaisesta näkökulmasta, niin joudun
jatkuvasti törmäämään tämän alueen markkinointiin. Itsekin joudun tekemään
sitä, koska minunkin on pakko myydä kurssejani, jotta saisin niihin asiakkaita.
Ja myymiseen liittyy aina markkinointi. Jatkuvasti joudun myös pohtimaan sitä,
mikä tässä ”henkisyyden markkinoinnissa” minua mättää. Asiaan liittyy niin monta ulottuvuutta, että
en pysty edes hahmottamaan niitä kaikkia, mutta yritän hahmottaa joitakin.

Buddhalaisen ajattelun kannalta markkinointi, mainos,
käyttää hyväkseen ihmisen mielen toiminnan perusrakennetta, joka on sama kuin
mikä löytyy inhimillisen kärsimyksen ytimessä. Tämä on ehkä keskeisin
markkinoinnin ja buddhalaisen ajattelun ristiriita. Tämä ydin on halun luonne.
Buddha esitti ”neljässä jalossa totuudessa”, miten kärsimyksen perussyy on se,
miten mieli luo jatkuvasti omia maailmoja, joita se sitten haluaa ja joihin se
takertuu. Koko buddhalainen ajattelu ja elämäntapa perustuu tämän mielen
toiminnan läpivalaisemiseen ja halun luonteen ymmärtämiseen ja sen
kultivointiin, jalostamiseen. Antiikin
stoalaisilla oli sama ajatus. Olikohan se nyt Seneca, joka totesi, että jos
ymmärtäisimme haluta sitä, mikä joka tapauksessa tapahtuu, niin olisimme aina
tyytyväisiä elämäämme. Tämän ajatuksen logiikka on jäätävä.

Jos pyrimme opettamaan tämän rakenteen selkeämpää
ymmärrystä, on samalla valaistava myös sitä, miten samaa rakennetta
hyödynnetään markkinataloudessa voiton tavoittelussa. Se on itse asiassa myös
markkinatalouden keskeinen, eräänlainen ydinvoima. Samalla se on siis buddhalaisen ajattelun
mukaan kärsimyksen perussyy. Ihminen
kärsii, on tyytymätön, koska hän ei saa sitä, mitä hän haluaa. Markkinataloudessa ihminen nähdään ytimeltään
kuluttajana, jonka tehtävä on tyydyttää halujaan, joita markkinointikoneistot
meille jatkuvasti luovat. Meille uskotellaan jatkuvasti, että tarvitsemme sitä,
mitä haluamme. Markkinatalouden ydinvoimana toimii ihmisen tyytymättömyyden
kierre, jota meidän ei tulisikaan ymmärtää tai läpivalaista.

Mainonta ei ole yleensä koskaan objektiivista informaatiota
mainostettavasta tuotteesta, vaan sen tarkoitus on synnyttää halu tuotteen
ostamiseksi. Markkinoinnissa käytetään lukemattomia keinoja tämän halun
synnyttämiseksi. Markkinoitava kohde tehdään mahdollisimman houkuttelevaksi
antamalla siitä liioiteltu kuva. Malliesimerkki on mainoskuva hampurilaisesta.
Sellaista ei saa oikeasti ostaa mistään. Sama markkinointitapa on tietysti läsnä myös
”henkisyyden markkinoinnissa”.

Netti on nyt täynnä erilaisia ”mindfulness-retriittejä” ja
”mindfulness-kursseja”. En ole nähnyt yhtäkään kurssimainosta, jossa oikeasti
kerrottaisi, että mielen harjoittaminen (no – kehomielen) on aina kasvatusta,
itsekasvatusta. Se on kasvatuksellinen tehtävä, jonka ihminen antaa itselleen.
Ja kasvatus ei koskaan ole helppoa. Kaikki joilla on lapsia, tietävät
tämän. Kasvatus on halun jalostamista,
tahdon ja halun erilaisen logiikan tutkimista, mikä ei aikuisten kohdalla ole
yhtään helpompaa kuin lastenkaan. Henkisyyden markkinoilla luodaan myös
mielikuvia, mielikuvia mielen tyyneydestä, itsetuntemuksesta, stressittömästä
elämästä, valinnan vapaudesta, elämän hallinnasta, joita on helppo antaa
ihmisten haluttavaksi. Nämä ovat henkisyyden hampurilaisia. Todellisuus on
toinen.

Halun merkitys yksilöllisen kärsimyksen kannalta on helppo
nähdä. Samalla tavoin on helppo nähdä sama rakenne yhtenä tekijänä
kollektiivisen, yhteiskunnallisen kärsimyksen taustalla. Mutta buddhalainen
ajattelu antaa myös paljon muita aineksia yhteiskuntakriittiseen ajatteluun.
Ehkä merkittävin niistä on ajatus yksilöllisyyden harhasta. Yhteiskuntamme
perustuu ajatukseen siitä, että olemme yksilöllisiä, erillisiä ja
riippumattomia olentoja. Tämä on
buddhalaisuuden näkökulmasta karkea illuusio. Ihmistä ei voi ajatella irrallaan
muusta todellisuudesta. Tällainen muusta todellisuudesta erillinen olento on
mielen luoma harha. Koska pystymme käsitteellisesti erottamaan asioita
tosistaan, luulemme, että oikeasti olemme erillisiä. Vietnamilainen zen-munkki Thich
Nhat Hanh kirjoittaa jossain kirjassaan runollisesti, miten lukija voi nähdä
kirjan sivun paperissa pilven. Näin siksi, että paperia ei voi olla ilman
puuta, joka ei voi kasvaa ilman sadetta, joka tulee pilvistä. Samoin lukija voi
nähdä samassa paperissa puun korjaajan, hänen vanhempansa ja isovanhempansa
jne.

Kehomielen harjoittaminen on kasvatuksellinen prosessi,
jossa tutkiessamme mieltämme voimme ymmärtää ainakin jossain määrin myös sitä
mielemme rakennetta, joka erottaa meidät muista. On aika käsittämätöntä, että
tämä aika tyypillinen aasialainen ajatus todellisuudesta hämähäkinverkon
omaisena yhteytenä ja ykseytenä on edelleen niin vieras ajatus lännessä.
Erillisyyden korostaminen eriyttää, epätasa-arvoistaa, jakaa, asettaa ihmiset
vastakkain. Olisi jo varmaan korkea aika
kääntää tämä suunta!

***

Ks. buddhalaisesta yhteiskuntakritiikistä: David R. Loy: The Great Awakening. ABuddhist Social Theory. Wisdom
Publications 2003

Read Full Post »