Zen ja valokuvaamisen taito 6

6. Lumoutumisen hetkestä

Kokemuksemme syntyy, kun aistiva ja liikkuva kehomielemme ja
maailma kohtaavat. Tämä kohtaamisen paikka on myös tietoisuutemme syntyhetki ja
syntypaikka. Ilman tätä kohtaamista ei mitään tietoisuuttakaan olisi. Ja kun tämä kohtaaminen katoaa, myös
tietoisuutemme katoaa. Valot sammuvat.

Tässä kohtaamisessa syntyy ja rakentuu myös se minä, jonka
koemme olevamme ja joka on ikään kuin maailmaa vastapäätä. Olemme subjekteja ja
maailma on meille objekti.

Buddhalainen psykologia kuvaa minän syntymisen prosessia
tässä kohtaamisen tapahtumassa. Kokemuksemme minuudesta syntyy viiden tekijän
tai elementin (skandha) yhtäaikaisesta
yhteen kietoutumisesta. Nämä tekijät
ovat muoto, tunne-aistimus, havainto, tahtomus ja tietoisuus. Muoto tarkoittaa
tässä materiaalisen maailman muotoja, olioita. Muut neljä tekijää viittaavat
mielen ominaisuuksiin. Kun kohtaamme maailman, se synnyttää meissä eräänlaisen
viritystilan, nousee tunne tai tunne-aistimus, jonka koemme positiivisena,
negatiivisena tai neutraalina. Havainto tarkoittaa tässä sitä, että samalla
myös tunnistamme kohteen. Havaitsemme kohteen jonakin. Ymmärrämme siis, mitä
havaitsemme. Tahtomus viittaa siihen, miten näin koettu synnyttää päätöksen tai
toimintaimpulssin: ajatuksen, sanan, teon. Tietoisuus itsestä toiminnan
keskuksena, minuutena syntyy edellä kuvattujen elementtien yhteistoiminnan
tuloksena.

Kehomielen harjoittaminen tarkoittaa tämän prosessin
hidastamista, jopa pysäyttämistä niin, että tulemme ainakin jossain määrin tietoiseksi
sen osista, vaiheista ja yhteen kietoutumista. Tässä harjoittamisen ja tutkimisen prosessissa
katselemme mieltämme istuen pitkiä aikoja tyynyllä tekemättä mitään, vain
olemme. Kun vain olemme, vain istumme, on
helpompi nähdä, mitä mielessämme tapahtuu. Toinen harjoittamisen tapa on
tekeminen, erityisesti käsillä ja koko keholla, jossa jättäydymme pelkälle
tekemiselle, antaudumme tapahtumien virtaan. Siinäkin on helpompi nähdä, miten
mieli toimii, erityisesti jos joskus onnistumme keskittymään tekemiseen niin,
että jäljelle jää pelkkä tekemisen tapahtuma, missä mieli on tyhjä käsitteistä.
Intensiivisellä harjoittamisella voimme välillä saada kokemuksen tästä ”tyhjyyden
filosofiasta”, johon palaan ehkä tarkemmin myöhemmin.

Olet löytänyt kuvan, kohottanut kamerasi, laukaissut
kameran. Katsot kiinnostuneena pientä kuvaa kamerasi lcd-näytöltä. Voit tuntea
innostuksen kohoavan rinnassasi. Kyllä, nimenomaan rinnassasi, mutta myös koko
kehossasi. Jos olet tarkkaavainen, voit havaita, miten tunne-aistimus nousee
tässä kameran, sinun ja maailman kohtaamisessa, jossa juuri on syntynyt kuva. Tunne
on positiivinen, ehdottomasti positiivinen. Siinä on intoa, iloa ja se on
muuttumassa. Kuva näytti hyvältä kameran näytöllä, joskus jopa paljon
paremmalta kuin myöhemmin tietokoneella. Jatkat kuvaamisen prosessia. Vaihdat kameran
korkeutta, etsit oikeaa sommittelua, kiipeät, olet polvella, välillä makaat
maassa pitkälläsi. Kuvaamisen lumo vie sinut mukanaan. Tässä hetkessä, jos
hyvin käy, mitään minää ei ole, on vain tapahtuminen, kohtaaminen jossa kuva
tulee näkyväksi erityisen kehomielen viritystilan saattamana. Tapahtumisen
hetkellä et ajattele sitä, on vain kokemuksen virta. Myöhemmin voit antaa sille
nimen. Se voi olla löytämisen ilo, se voi olla lumous, se voi olla
haltioitumisen hetki.

Kun tempaudut tällä tavalla mukaan kuvaamisen tapahtumiseen,
voit huomata, miten kehomielesi tunne-aistimus nousee, pysyy ja alkaa
hiljalleen hiipua. Se on kuin aalto. Se lähtee hienovaraisesta innostuksesta,
kun ehkä vasta aavistat kuvan löytyneen. Se saa huippunsa intensiivisessä
työskentelyssä, missä kuva paljastuu toisensa jälkeen ja synnyttää hetkestä
toiseen kestävää lumoa. Se alkaa hiipua, kun kuva on tallennettu ja tunnet,
että kaikki on tehty. Silloin on aika
laskea kamera alas. Jäljelle jää vain kiitollisuus, kiitollisuus ilman
kohdetta. Silloin on aika tehdä gassho ja siirtyä uusiin maisemiin.

Read Full Post »

Zen ja valokuvaamisen taito 5

5. Kuvaaminen on käsityötä

Koko kuvaamisen prosessi on pitkä ja voi kestää yhdenkin
kuvan kohdalla monta päivää. Lähdet etsimään kuvaa, löydät sen, antaudut
kuvaamisen hetkelle, jolloin kuva piirtyy kamerasi kennolle. Käsittelet onnistunutta
kuvaa omassa tietokoneen luomassa laboratoriossasi ja lopuksi jaat kuvan muiden
kanssa. Se on samalla prosessi, jossa
kuva tekee itsensä näkyväksi. Se on aluksi piilossa, ehkä aavistuksena
mielessäsi, sitten se näyttäytyy – joko selkeänä tai hämäränä; sitten saat
siitä otteen, se tulee tavallaan vangituksi kennolle, tosin hyvin
puutteellisella tavalla, josta se siirtyy muistikortille eräänlaiseksi
informaatiokasaksi. Tämä kasa pitää tietokoneessa uudelleen avata ja sille
pitää palauttaa se kokemuksen ulottuvuus, jonka vielä hämärästi muistat kuvaushetkestä.
On olemassa naiivi käsitys, jonka mukaan kuvaa ei pidä käsitellä. Ei ole
olemassa käsittelemätöntä kuvaa! Yksi kuvaamisen prosessin osa on yrittää
palauttaa muistikortille tallennettuun informaatiomöykkyyn se kokemuksen lumo,
jonka koit kuvaushetkellä. Tämä vaatii tietysti myös jonkin verran teknistä
osaamista. Mutta nyt riennän asioista edelle!

Takaisin alkuun, kuvaamisen tapahtumiseen. Olet löytänyt
kuvan, se on saanut sinut pysähtymään ja kohottamaan kamerasi. Siitä, mitä tässä
tapahtuu, on kirjoitettu kirjoja, sellaisia kuten ”Zen ja jousella-ampumisen
taito” ja muita. Miksi? Koska olet juuri silloin käsityön ytimessä, taidon,
jota ei voi erottaa taiteesta. Taito ja taide kulkevat tällaisessa käsityössä
käsi kädessä. Siksi, että tämä käsityön
hetki, kun olet täysin keskittynyt tekemiseen, on yhdenlainen koko elämän
pienoiskuva. Se on hetki, jossa voit harjoittaa itseäsi elämisen taidossa
taiteen, siis taidon, harjoittamisen kautta. T.D. Suzuki kirjoitti esipuheen
Herrigelin kuuluisaan jousiammuntaa käsittelevään kirjaan. Hän totesi siinä,
miten taitojen ja taiteiden tiet ovat ikään kuin polkuja, jotka johtavat zenin
portille. Voit harjoittaa niiden avulla pienessä mittakaavassa sitä, mitä
zenissä harjoitetaan isossa mittakaavassa. Kun keskityt täydellisesti käsillä
tekemisen taitoosi, voit tulla yhdeksi tekemisen kanssa. Zen pyrkii samaan,
mutta siinä samaa asennetta opetellaan noudattamaan koko elämässä. Käden taito
voi olla tie portille, josta avautuu laajempi tie kohti elämisen taitoa. Japanilaisessa
perinteessä tällaisia taitoja on paljon. On teen tie, jousiammunnan tie,
kukkien asettelun tie, runouden tie, savityön tie. Samalla tavalla voi olla
valokuvauksen tie.

Mitä tämä täydellinen keskittyminen tekemiseen tarkoittaa?
Se tarkoittaa juuri sitä, mitä olen jo aiemmin useaan otteeseen pyrkinyt kuvaamaan. Jos sinulla on kokemusta savityöstä, asia on
helppo ymmärtää. Jostain syystä savityössä saven muovaamiseen on helppo
uppoutua täysin. Ehkä savi materiaalina on sellainen. Kun muovaat saviastiaa,
saattaa käydä, että kadotat täysin itsesi saveen ja sen muotoihin. Voit
kadottaa ajan tajun. Kaikki suunnittelu katoaa ja jäljelle jää vain minun ja
saven yhteys, jossa minua ja savea ei voi erottaa toisistaan. Jäljelle jää
pelkkä saven muovautumisen prosessi, jossa muoto tulee esiin ikään kuin
itsestään. Jollain tapaa kehomielesi on tämän muodon esiin tulemisen paikka,
mutta samalla mitään minää ei tarvita.

Samalla tavalla kuva nousee esiin, kun kadotat täysin itsesi
kuvauksen prosessiin. Kamera, minä, maailma ovat saman prosessin elementtejä,
joita ei voi erottaa toisistaan. Ei ole niin, että on maailma tuolla, minä
tässä ja kamera siinä välissä, joka ottaa kuvan, jonka minä määrää otettavaksi.
Kyllä. Tällainenkin kuvaustapa on olemassa. Länsimainen valokuvataide on usein
juuri tätä. Mutta puhun nyt jostain aivan muusta. Yritän kuvata prosessia,
jossa pyrimme tyhjentämään itsemme kaikesta halusta kuvata jotakin, olla
jotakin, tehdä taidetta tai muista vastaavista intresseistä. Tässä kuvauksen tavassa
pyrimme pudottamaan pois, antautumaan kuvauksen hetkelle ja antaa kuvan
välittyä kauttamme. Pyrimme olemaan kuin tyhjä tila, joka mahdollistaa kuvan
esille tulon, ikään kuin tyhjä huilu, jonka läpi kulkeva ilma muodostaa
sävelen.

Tämä olemisen tapa vaatii harjoitusta. Koko kuvaamisen
prosessi on tätä harjoitusta. Emme silloin kuvaa, jotta saisimme aikaan jonkin
kuvan, vaan kuvaamme, jotta saisimme tilaisuuden harjoittaa itseämme tässä
poispudottamisen ja tyhjentymisen taidossa. Tämä on koko zen-kuvauksen ydin.

Read Full Post »

Zen ja valokuvaamisen taito 4

4. Kuvan löytämisestä

Kuvan löytäminen ei tarvitse kameraa, mutta kameran kanssa
siitä tulee omanlaisensa tapahtuma, kuvaamisen tapahtuma. Normaalisti
ajattelemme, että minä etsin kuvaa, minä löydän kuvan, mutta tämä ajatus on
käännettävissä toisin päin. Voi myös ajatella, että minä en varsinaisesti löydä
kuvaa vaan kuva löytää minut. Silloin myös kuvaamisen tapahtumasta tulee
erilainen. Siitä tulee tapahtuma, jossa minä en ohjaa tapahtumien kulkua.
Kuvauksesta tulee sellainen kokemuksen virta, joka vetää mukanaan niin, että
sitä ei voi vastustaa. Tiedät, että olet
löytänyt kuvan, jos huomaat tempautuvasi mukaan tähän virtaan, jossa kuvat
syntyvät ikään kuin itsestään löytämisen ilon saattelemana.

Tunne on samankaltainen kuin ehkä tanssissa tai tai-chin
liikesarjassa, jossa liike vain tapahtuu, sitä ei tarvitse synnyttää. Liike
vain tapahtuu ja itse olet mukana tässä virrassa ikään kuin matkustajana, et
ohjaajana.

Kuvan voi löytää monella tapaa, monesta kohtaa. Kun näet
kuvan, löydät sen, kun löydät kuvat näet sen. Kuvauskursseilla tähän annetaan
harjoituksia. Ainakin jossain määrin sitä katsomisen ja näkemisen tapaa, jolla
kuvat löytyvät, voi opettaa, vaikka kyse onkin intuitiivisesta prosessista.
Kaikki meistä eivät näe samoja kuvia. Samat kuvat eivät kutsu meitä kaikkia.
Myös kuvan löytämisen hetkessä on paljon asteita. Jokin kuva näyttäytyy
hämäränä, epäselvänä. Vaikka näen sen, en ole varma, kannattaako tässä kohtaa
pysähtyä. Toiset kuvat pysäyttävät heti. Joitakin kuvia ei tarvitse etsiä
lainkaan. Kun vain on paikalla oikealla hetkellä, kuva on siinä valmiina
otettavaksi.

Aisti tunnetta, minkä koet kuvan ottohetkellä. Onko siinä
sitä lumoutumista, sitä virittyneisyyttä, joka oikean kuvan löytämiseen
liittyy. Tilanne on herkkä. Et välttämättä tiedä, mistä puhun, jos et ole
kunnolla lumoutunut löytäessäsi kuvan. Tarkoitan sellaista löytämisen iloa,
joka saa sinut unohtamaan hetkeksi kaiken muun ja ottamaan vain kuvia.
Sommittelemaan kuvaa yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes olet löytänyt oikean
kulman, oikean rajauksen, oikean tunnelman. Sellaista intoa, joka saa sinut
kokeilemaan erilaisia valotuksia, syvyysterävyyksiä, tarkistamaan kuvan
terävyyttä zoomaamalla se mahdollisimman isoksi. Jos välineesi on sinulle
tuttu, kaikki nämä tekniset asiat tapahtuvat automaattisesti. En puhu nyt mistään ”ratkaisevan hetken”
kuvasta, jossa kaikki on vain yhden tai muutaman valotuksen varassa, vaan
tilanteesta, missä kuva ei ole ihan heti karkaamassa. Tosin joskus tällainenkin
kuva voi olla vaarassa kadota valon muutokseen, jolloin toiminnan pitää olla
päättäväistä ja ripeää.

Kuvan löytämisen ilo ei katoa, vaikka itse valokuva ei
onnistuisikaan. Kuvan materialisoituminen digikuvaksi ruudulla tai
paperikuvaksi on vain yksi osa koko kuvaamisen prosessista, eikä välttämättä
edes se tärkein. Kuvan löytäminen ja kuvaamisen prosessi ovat kuvan etsijälle
tärkeimmät. Prosessin lopputulos, valokuva, syntyy tässä prosessissa tai jää
syntymättä. Olen joskus kuvannut vahingossa kameralla ilman muistikorttia, eikä
kuvaton lopputulos ole mitenkään himmentänyt itse kuvaamisen prosessin
kokemusta.

Muutama päivä sitten taivas oli kuvia täynnä. Näillä
leveysasteilla revontulet ovat harvinaisia, ja tämä oli vasta toinen kerta
elämässäni, kun olen katsellut niitä kameran kanssa. Hämärän laskeutuessa olin
jo valmistanut kaiken: kamera oli valmiina, jalusta, otsalamppu, lämmin
vaatekerta. Kun hämärä muuttui pimeäksi, universumi sytytti taivaalle upeat
valot. Menin kuvaamaan niitä järven jäälle. Kuvia oli kaikkialla. Kuvasin
intensiivisesti pari tuntia. Sitten valot sammuivat ja palasin kotiin
siirtämään kuvat tietokoneelle. Ne olivat käytännössä kaikki tärähtäneet. Kun
kamera on auki kaksikymmentä sekuntia, pieni liike riittää. Tässä tapauksessa
jää oli niin liukas jalustan alla, että jalusta oli liian epävakaa. Kuvaushetki
oli silti aivan käsittämättömän upea, koko kaksituntinen. Sitä ei lainkaan
varjostanut se, että ehkä noin sadasta kuvasta vain yksi oli kohtuullisen
onnistunut. No … universumi päätti sytyttää valot uudelleen ja nyt varustin
jalustan heti monen kilon painolla. Se riitti. Seuraavassa, nyt neljä tuntia
kestävässä kuvaustapahtumassa myös kuvat onnistuivat. Mutta kuvaamisen
tapahtumana tuo ensimmäinen kaksituntinen oli yhtä lumoava kuin viimeinen
nelituntinen. Ei mitään eroa.

Read Full Post »

Zen ja valokuvaamisen taito 3

3. Ja vielä lyhyesti katsomisesta ja näkemisestä

Kirjoitin tuossa ensimmäisessä blogissa, että ”kuvan
etsiminen on tietoista katsomista, jolloin se muuttuu näkemisen taidoksi”.
Haluan selventää tätä. On monia katsomisen tapoja. Niiden erotteleminen voi
tuntua hiusten halkomiselta, mutta kuvan etsijälle asia on vakava. Ihan aluksi voisi ehkä erottaa nopean katseen
ja hitaan katseen. Normaali katseemme ja katsomisen tapamme on nopeaa.
Katseemme kiitää kohteesta toiseen hurjaa vauhtia. Se pysähtyy yhteen
kohteeseen ehkä vain sekunneiksi. Nopea katse kuvastaa nopeasti kohteesta toiseen
kiitävää mieltämme. Keskitymme yhteen seikkaan, yhteen kohteeseen vain hetken,
kun jo seuraava asia rientää mielemme päälle.
Nykyhetken käsillä oleva todellisuus jää usein tulevaisuudessa ja
menneisyydessä vaeltavan mielemme alle. Näin käy myös katseessa hetkessä ohi
kiitävälle kuvalle. Emme ehdi edes huomata sitä, kun se on jo kadonnut.

Aluksi meidän pitää hidastaa katsettamme. Se tarkoittaa myös
mielen hidastamista. Sen sijaan, että annamme katseemme ja mielemme ryntäillä
edestakaisin kohteesta toiseen, ajasta toiseen, meidän tulee opetella aluksi
keskittämään se johonkin kohteeseen nykyhetkessä. Esimerkiksi hengitykseen.
Meidän on harjoitettava itseämme hidastamisen taidossa. Hidastamista
harjoitellaan pysähtymällä kokonaan. Se voi olla istumista liikkumatta
hengityksen kanssa, se voi olla seisomista aistit valppaina, se voi olla
kävelemistä kehon liikettä aistien.

Katseen hidastaminen hidastaa koko kehomieltämme. Jos
kuuntelette tarkasti kaukaista ääntä, pysähdytte ja kiinnitätte myös katseenne
johonkin kohteeseen. Jos mikä tahansa kehomielemme osa liikkuu, emme kuule.
Hiljaisen äänen kuuleminen vaatii kaiken muun poispudottamista: liikkeen, jopa
ajattelun. Vain liikkumaton, tyhjä mieli voi kuulla perhosen siiven iskun. Vain
samaan odottamisen asenteeseen viritetty kehomieli voi nähdä nähdyksi haluavan
kuvan.

Puhutaan myös ”objektivoivasta katseesta”. Mielemme
toiminnan lainalaisuuksiin kuuluu, että katsoessamme jotakin kohdetta, näemme
sen esineenä. Kuvittelemme, että kohteella on jokin olemus, joka erottaa sen
ympäristöstä. Se on jotain rajallista ja voimme antaa sille nimen, kutsua sitä
jollakin käsitteellä. Näin määrittelemme kohteen heti ja luulemme ymmärtävämme
sen. Mielemme rajaa todellisuutta automaattisesti kielemme rajauksella. Kuva ei
noudata tätä rajausta. Kuvalla ei ole nimeä, sillä ei ole olemusta. Kyllä, se
on tavallaan maailman osa, mutta maailma on myös sen osa. Minä olen kuvaa, kuva
on minua.

Sen sijaa, että katsomme maailmaa esineen näkökulmasta, sen
sijaan että teemme esineen rajauksen, meidän on opittava katsomaan esinettä
maailman näkökulmasta, tekemään rajauksen, missä rajaa ei ole. Tätä voisi
tarkoittaa siirtyminen katsomisesta kohti näkemistä, esineestä kohti olemista,
missä maailma ei enää rajaudu niin kuin kielemme ja ajattelumme sen rajoittaa.
Jos pääsemme joskus, edes hetkeksi, tämän kaltaiseen ”puhtaaseen havaintoon”,
maailma täyttyy kuvista, koska kuva on maailma, maailma on kuva.

Read Full Post »

Zen ja valokuvaamisen taito 2

2. Vielä lyhyesti kuvan etsimisestä

Kyllä kuvia voi ”ottaa” tai ”tehdäkin”, mutta mielenkiintoisempaa
minusta on kuvan etsiminen ja löytäminen.
Kuvan etsiminen on avautumista ihmettelyn hetkelle. Maailmassa on ääretön määrä kuvia, jotka voi
löytää ja valottaa kennolle, koska maailma on rajaton monimuotoisuudessaan. On
hienoa seikkailla tässä loputtomassa monimuotoisuudessa ja antaa huomionsa
kiinnittyä johonkin muotoon, johonkin yksityiskohtaan, jossa se mikä on
yleistä, universaalia, ilmenee yksityisessä.
Kun vain etsii kuvaa mieli valppaana ja avoimena, mitään ei tarvitse
analysoida, mitään ei tarvitse valmistella, mitään ei kikkailla, vain etsitään
ja katsotaan, mitä löydetään.

On ainakin kaksi selkeästi toisistaan eroavaa tapaa
suhtautua valokuvaamiseen. Toinen on suunnittelevan ja ajattelevan mielen tie,
laskevan ja laskelmoivan ajattelun tie. Silloin kuva on ajattelun tuote. Kuva
on osa minua, mitä minä haluan kuvata, mitä minä haluan sanoa, mitä minä haluan
ilmaista. Minä, minä, minä. Silloin kuva
suunnitellaan sanomaan jotain tiettyä, kertomaan tiettyä tarinaa, välittämään
kuvaajan mielipidettä, viestiä. Tällaisessa kuvassa kohteena on aina myös
kuvaaja itse, joka on älykäs, ottaa kantaa, parantaa maailmaa.

Mutta on toinenkin tapa, jossa suunta ei ole minusta
maailmaan, vaan maailmasta minuun. Sitä voisi kutsua odottamisen, näkemisen,
etsimisen, löytämisen tai vaikkapa pelkän olemisen tieksi, jossa kuva
ensisijaisesti vain on. Kuva välittää itse oman sanomansa, sen minkä se itse
haluaa näyttää tultuaan löydetyksi. Kuva syntyy ikään kuin itsestään. Se
ilmestyy katsottavaksi ikään kuin omasta halustaan ilmentämään juuri sitä
kohtaa maailmasta, jossa se itse asustaa. Tällainen kuva auttaa näkemään
kokonaisuuden, jonka osa se itse on. Samalla se näyttää myös kuvaajan osaksi
itseään, osaksi sitä kokonaisuutta, jota kohti se osoittaa.

Tällaista kuvaa kannattaa etsiä. Etsiessä ei ole mitään
kiirettä, ei mitään hakemisen tuntua. Tällaisen kuvan etsiminenkin on enemmän
oleskelua tarkkaavaisena ja keskittyneenä, kuin jonkin asian tekemistä. Teemme
ja suoritamme arjessa jatkuvasti erilaisia asioita. Kuvan etsimisessä on
pudotettava pois ajatus tekemisestä, suorittamisesta, on eräällä tavalla
jätettävä silleen, vain oltava, mutta aktiivisena ja tarkkaavaisena. On vain odotettava, että kuva antaa itsensä
näkyä. Silloin minä en varsinaisesti löydä kuvaa, vaan kuva ikään kuin löytää
minut. Kyse on eräänlaisesta, maailman, minun ja kameran kohtaamisesta,
olemisen tapahtumasta, jossa kuva nousee esiin tämän kohtaamisen paikkana. Minä ei
ole tässä kohtaamisessa minkään ”luovan” prosessin lähtökohta, ennemminkin se
voi olla kuvan löytämisen este.

Read Full Post »

Zen ja valokuvaamisen taito

1. Näkemisestä ja kuvan etsimisestä

Aina välillä lähden kameran kanssa ulos etsimään kuvaa. En tiedä mitä etsin. En suunnittele
ennakolta. Vain menen. Tosin täysin avoin tilanne ei koskaan ole, koska kameran
linssi määrittelee jo paljon sitä, mitä voi odottaa löytävänsä. Joskus asetan
kameraani 100 millin makron, joskus laajakulman, joskus 100-400 zoomin.
Tekninen valinta antaa rajan, mutta sen ei tarvitse sulkea mieltä.

Etsin kuvia yleensä vain lyhyen matkan päästä kotoa.
Harrastan lähikuvausta samassa mielessä kun jotkut harrastavat lähiruokaa.
Kuvia on kaikkialla. Ne pitää vain löytää. Asuinpaikkani on kyllä tässä
suhteessa aika tavalla optimaalinen. Asun maalla, metsän keskellä, lähellä
järveä ja peltoja. Kesällä puutarhassamme kukkivat sadat erilaiset kukat ja
kasvit.

Joskus kävelen johonkin tiettyyn paikkaan, esimerkiksi
järven rannalle, mutta usein kävelen vapaasti ilman päämäärää ja annan jalkojen
viedä. Kun etsii kuvaa, mielen pitää olla avoin ja tarkkaavainen. Kuvan voi
pompata esiin koska tahansa ja mistä tahansa. Pelkkä ympäristön katseleminen ei
riitä kuvan löytämiseen, on myös opeteltava näkemään. Voin katsoa, mutta en
nähdä. Voin kuunnella, mutta en kuulla. Näinhän meille arjessa tapahtuu
jatkuvasti. Mielemme vaeltaa muualla kuin juuri tässä käsillä olevassa
hetkessä. Kuvaa etsiessä se ei käy! On oltava tarkkaavainen ja paikalla.
Aistien huolellinen suuntaaminen ympäristöön pitää kyllä huolta tästä aika
tavalla itsestään. Kyse on keskittymisestä. On liikuttava leppoisasti, joskus
hitain askelin ja vain aistittava ympäristöä. Pelkkä katseleminen ei riitä. On
oltava avoin kaikille aistimuksille. Viserrys paljastaa linnun oksistossa,
kahina ruohikossa käärmeen, putoava käpy oravan tai tikan.

On oltava avoin yksityiskohdille ja isoille muodoille, väreille
ja niiden sävyille, valolle ja varjoille. Metsässä kävellessä auringon valo voi
siivilöityä oksiston läpi niin, että kuva on siinä. Sama valo voi luoda
hangelle kuvion, joka saa askeleet seisahtumaan. Kuvaa etsiessä on välillä
taivutettava polvet, istuttava alas tai kiivettävä kiven päälle. Joskus on
heittäydyttävä maahan pitkälleen. Muuten ei voi nähdä kukkien alapintaa. Kun
vaihdat katseen korkeuden tavanomaisesta, näet enemmän. Kun hämärrät katsettasi
tietoisesti, voit nähdä muotoja, joita muuten on vaikea nähdä.

Kuvan etsiminen on tietoista katsomista, jolloin se muuttuu
näkemisen taidoksi. Tässä katsomisessa on mukana koko keho kaikkine aisteineen.
Emme katso ja etsi kuvaa vain mielessämme. Mielikuvasta ei saa otettua valokuvaa. Kuvan etsiminen
ei ole kovin rationaalista puuhaa. Se on ennemminkin konttaamista, kiipeämistä,
oksien työntämistä syrjään, pysähtymistä kuuntelemaan, jäämistä odottamaan,
vain katsomista, vain kuuntelemista, missä mieli on suurimman osan aikaa
ajatuksista tyhjä.

Kuvan etsiminen on oma harjoituksensa. En etsi kuvaa ensisijaisesti
siksi, että löytäisin sen, vaan etsin sitä siksi, että kuvan etsiminen
itsestään paljastaa hetken täyteyden ja syvyyden. Kuvan löytyminen on oma upea
kokemuksensa, mutta tältä kannalta vain bonus. Kun etsimme kuvaa, olemme
etsimisestä täysi. Mitään muuta ei ole.
On vain etsiminen. Etsimme kuvaa koko kehomielellämme. Liikumme keskittyneesti,
ympäristöämme tarkkaillen vähän kuin ilves tai peura, joka etsii ruokaa, mutta
on samalla aistit valppaina ja varuillaan. Aistien valppaus kohdistuu sillä
kahteen suuntaan: vaaran havaitsemiseen, mutta myös saaliin löytämiseen. Etsimme kuvaa samalla valppaudella, vaikka
meitä ei uhkaakaan mikään vaara, vaan pelkkä saalis. Mitä paremmin säilytämme
keskittymisemme ja valppautemme tilan, sitä selkeämmin kuvan etsiminen saa
harjoituksen ulottuvuuden.

Emme tietenkään pysty tällaiseen keskittymiseen kovin
pitkään. Välillä valppautemme katoaa. Unohdamme arjessakin helposti, mitä
olemme tekemässä, ja mielemme vaeltaa pois tehtävästään. Kuvan etsijän tulee
silloin huomauttaa itselleen, miksi hän tässä kävelee, mitä hän on tekemässä
tässä ja nyt. Muutama syvä hengitys auttaa aina. Hengittämällä muutaman kerran
tietoisesti ja syvään sisään ja ulos palautamme itsemme käsillä olevaan
tekemisen hetkeen.

Joskus sitten olet näkevinäsi jotakin, jonkin muodon, jonkin
yksityiskohdan. Pysähdyt tarkastelemaan
sitä. Katsot sitä kameran läpi. Otat ehkä kuvan ja katsot kuvaa kameran
lcd-näytöltä. Pieni kuva tiivistää muotoja ja voi nostaa esiin olennaisen. Tämä
on yksi ratkaiseva hetki. Viivyt hetken tässä tarkastelussa. Onko tämä se kuva,
mitä olet etsinyt?

Read Full Post »