Zen ja valokuvaamisen taito 15

15. Eheyttävän kuvan kaksi tasoa

Nykyään puhutaan paljon eheyttävästä tai
voimauttavasta valokuvasta. Mitä näillä menetelmillä eheytetään? Olen puhunut
edellä siitä itsestä, jolla on muoto ja siitä itsestä, jolla ei ole muotoa.
Normaalisti samaistumme edelliseen, emmekä tunne jälkimmäistä. Itsellä, jolla
on muoto viittaan siis tähän jokapäiväiseen egoomme, joka toimii elämässämme
eräänlaisena ongelmanratkaisun välineenä. Tämä minä voi mennä rikki, jolloin se
lakkaa toimimasta ongelmien ratkaisijana ja siitä itsestään voi tulla meille
ongelma. Se vaatii eheyttämistä. Erilaiset psykoterapian tai voimauttavan
valokuvan menetelmät pyrkivät eheyttämään tätä minää.

Mutta on olemassa myös toisenlaisen eheyttämisen
taso, joka ei ole yleisesti tunnettu ja joka vaatii toisenlaista
lähestymistapaa. Se tarkoittaa sen itsen, jolla on muoto, läpivalaisemista
niin, että sen takaa paljastuu muodoton itse. Tämä vaatii vahvaa ja ehjää egoa.
Muodoton itse on jotakin, joka ei kaipaa
eheyttämistä, koska siinä ei ole mitään eheytettävää, mutta sen etsiminen ja
löytäminen voidaan kokea eheytymisen prosessiksi. Tässä eheytyminen tarkoittaa
irrallisuuden muuttumista yhteenkuuluvuudeksi. Kyse on myös samaistumisen
siirtymästä. Normaalisti samaistamme itsemme jokapäiväiseen egoomme ja koemme olevamme ajatustemme, tunteittemme,
aistimustemme ja muiden mielemme sisältöjen virta. Kun harjoittaessamme systemaattisesti ja
intensiivisesti kehomieltämme joskus koemme, miten tämä virta lakkaa, meille
paljastuu uusi samaistumiskohde: muodoton itse. Tämä kokemus on eräänlaista
kotiinpaluuta ja eheytymistä, koska muodoton itse ei tee mitään eroja. Siinä ei
ole kahta, on vain yksi.

Kuva voi osoittaa suoraan kohti muodotonta itseä,
ja kuvaamisen prosessi voi osoittaa sinne tien. Tässä mielessä puhun myös
”eheyttävästä liikkeestä”. En tarkoita näillä käsitteillä siis egon
eheyttämistä, sen saattamista jälleen toimintakuntoiseksi, vaan liikkeestä,
jonka suunta on kohti muodotonta itseä. Kun piirrät kameralla kalligraafista
ympyrää, sinun on etsittävä kehon liikkeen, hengityksen ja mielen eli
keskittymisen ykseyttä. Nämä ovat muodotonta itseä kohti suunnatun liikkeen
eheyttävät elementit. Kun kaikki nämä elementit saumattomasti kohtaavat, mieli
tyhjenee muodoistaan luonnollisella tavalla. Silloin on oltava tietoinen siitä,
mitä jää jäljelle.

Kuvan etsimisessä, huolellisessa keskittymisessä
siihen, mitä on paljastumassa, voi käydä samoin. Samalla myös kuva voi nousta
esiin. Silloin kuvan lähtökohta ei ole se itse, jolla on muoto, vaan se
ilmentää sitä, mistä ei voi sanoa mitään. Jos siitä voi sanoa jotain, se ei ole
muodoton itse. Tässä mielessä on ymmärrettävä Hisamatsun huomautus, että
zen-taide on muodottoman itsen ilmausta. Zenin estetiikka selittyy myös tämän
kautta. Myös kuvan.

Read Full Post »

Zen ja valokuvaamisen taito 14

14. Arjen lumo: samsara on nirvana

Zenissä todetaan joskus, että samsara on nirvana ja nirvana on samsara. Samsara tarkoittaa syntymän, elämän ja
kuoleman kiertokulkua. Nirvana siitä vapautumista. Käsitteillä on erilaisia metafyysisiä
tulkintoja, mutta zenissä pyrimme katsomaan tarkasti tätä hetkeä, tässä ja nyt.
Mitä siinä tapahtuu? Muusta on vaikea sanoa.

Elämämme toteuttaa jokaisessa hetkessä samsaran
kiertoa. Synnymme uudelleen jokaiseen hetkeen. Sitten hetki katoaa ja siinä
hetkessä elänyt minä on kuollut. Äskeistä minää ei enää ole. Ei ole
eilistäkään. Tämä ei ole mitään kuoleman symboliikkaa, vaan elämämme todellisuutta.
Eilinen minä on jo kuollut ja huomisen minä ei ole vielä syntyntykään. Tämä on
yksi tapa ymmärtää samsara, elämän ja kuoleman kiertokulku.

Jostain syystä tämä on niin karu tosiasia, että
haluamme paeta siitä. Kuvittelemme menneisyyden maailman sillä tavalla todeksi,
että murehdimme sitä. Kadumme tekemisiämme ja tekemättä jättämisiämme. Näemme
painajaisia siitä, miten asiat olisivat voineet mennä, jos olisimme toimineet toisin.
Kuvittelemme myös tulevaisuuden todeksi niin, että olemme huolissamme siitä,
miten selviämme huomisesta, onnistummeko tehtävissämme. Tunnemme suurta taakkaa
siitä, että toivomamme tulevaisuus ei toteudukaan. Ulotamme toiveemme sekä
menneisyyteen, että tulevaisuuteen. Olemme tyytymättömiä siitä, että menneisyytemme
ei ole toiveidemme mukaista, ja kärsimme jo etukäteen siitä, mitä tulevaisuus
tuo tullessaan.

Tämä on kuvausta siitä samsarasta, josta zen
yrittää opettaa meitä vapautumaan. Koemme elämässämme tyytymättömyyttä ja
kärsimystä, koska ehdollistunut egomme kuvittelee itselleen menneisyyden ja
tulevaisuuden omien halujensa ja toiveidensa varaan. Zenissä todetaan myös,
että meidän tulee pystyä kulkemaan absoluuttisen ja suhteellisen, taivaan ja
maan välissä. Tämä sitten on symboliikkaa. Voidaan viitata myös taivaaseen ja
helvettiin. Helvetti on tuo kuvaamani samasara, jossa mieli luo jatkuvasti omaa
tyytymättömyyttään ja kärsimystään kuvittelemalla, millaista elämän tulisi olla
ja millaista sen olisi pitänyt olla.

Nirvana on vapautumista tästä mielen luomasta
kidutuskammiosta. Miten siitä vapaudutaan. Ymmärtämällä, että samsara on nirvana.
Nirvana on sama kuin samsara. Siitä vapaudutaan juuri tässä kohtaa, juuri tässä
ja nyt, missä eilinen minä on jo kuollut, eikä huominen minä ole vielä
syntynytkään. Tämä on syntymän, elämän ja kuoleman kiertokulku, eikä mitään
muuta. Se on elämämme todellisuutta tässä ja nyt. Mitä enemmän ymmärrämme tätä,
sitä enemmän olemme vapaita mielemme luomista kahleista. Elämän ja kuoleman kiertokulku eli samsara,
on se paikka missä voimme olla vapaita. Samsara on siis nirvana ja päinvastoin.
Mitään eroa ei ole. Me kuvittelemme sen eron. Ehdollistunut minämme luo tämän
eron ja näistä minämme ehdollisista rakenteista on vaikea luopua. Se vaatii
harjoittelua.

Harjoittelu on arjen lumon ymmärtämistä. Se on
keskittymistä juuri siihen, mikä on tehtävä juuri nyt. Jos emme osaa nauttia
posliinin puhtaudesta, kun se paljastuu riepumme alta, oli se sitten allas tai
pytty, emme ymmärrä zeniä. Kuvaakaan ei tarvitse lähteä hakemaan kauempaa.
Jokainen arjen hetki voi olla kuvan paljastumisen paikka. Ehdollistunut egomme
ei helposti tavoita näitä kuvia. Se kuvittelee, että on matkustettava kaukaisiin
maihin tai sotatantereille voidakseen saada hyvän kuvan. Tai on otettava mukaan
köysi, mentävä synkkään metsään, ripustettava köysi kaulaan ja otettava omakuva.
Tämä kuva kertoo ehdollistetun egomme ahdistuksesta, pelosta, tuskasta,
yksinäisyydestä, epätoivosta. Tällaista
kuvaa kutsutaan usein myös taidekuvaksi. Tällainen kuva ei eheytä. Päinvastoin.
Se vain näyttää haavan. Muodottaman
itsen näkökulma on toinen. Se osoittaa toiseen suuntaan. Se osoittaa kohti
ehjää, kohti sellaista kokonaista, mikä ei koskaan ole ollutkaan rikki. Siksi
kuva, joka ilmentää muodotonta itseä, on myös itse eheyttävä. Siksi
zen-kuvaus ja sen synnyttämät kuvat
luovat myös eheyttävän prosessin – sekä tekijässä että katsojassa. Sitä voisi
kutsua myös terapeuttiseksi prosessiksi.

Tähänkin tekee mieli laittaa yksi Mumonkanin koan.
Sen nimi on ”Joshu pesee kulhon”.

Munkki sanoi Joshulle: ”Olen juuri saapunut
luostariin. Opettaisitko minua?” Joshu kysyi: ”Oletko syönyt jo
riisipuurosi?” Munkki vastasi: ”Olen.” Joshu sanoi: ”Pese
sitten kulhosi.” Sillä hetkellä munkki valaistui.

Mumonin kommentti: Joshu on mies, joka avatessaan
suunsa paljastaa myös sydämensä. Epäilen, että tämä munkki ei todellisuudessa
nähnyt Joshun sydämeen. Kunpa hän ei olisi luullut munaa kanaksi!

Asia on
liian selvä ja siksi vaikea nähdä.
Eräs
idiootti etsi kerran tulta palava lyhty kädessään.
Jos hän
olisi edes tiennyt, millainen tuli on,
hän olisi
voinut keittää riisinsä paljon aikaisemmin.

Read Full Post »

Zen ja valokuvaamisen taito 13

13 Zenin koan: Kuka on se joka katsoo?

Kun minä katson puuta, niin mikä silloin katsoo ja
mitä? Katsonko minä puuta vai puu minua? Tulenko minä subjektina tietoiseksi
puusta, joka on kokemukseni objekti? Vai voiko ajatella niin, että puu tulee
tietoiseksi itsestään siinä tietoisuudessa, joka mahdollistaa sen ilmenemisen
kokemuksena? Siis mitä? Ymmärrän. On vaikeaa ajatella, että subjektin ja
objektin suhdetta voi yrittää katsoa toisestakin suunnasta. Ei siis pelkästään
subjektista kohti objektia, vaan myös objektista kohti subjektia, ei vain
minusta kohti maailmaa vaan maailmasta kohti minua. Tietoisuuteni on ikään kuin
valo, joka valaisee maailman. En ole erillinen maailmasta irrallinen olento,
vaan olen saumaton osa tätä maailman kokonaisuutta, joka tulee tietoiseksi
minussa, minun kauttani. Tietoisuuteni luomassa valossa syntyy
itsetietoisuutta, mutta se ei ole välttämättä subjektin itsetietoisuutta, se on
myös maailman itsetietoisuutta minussa.

Tällainen näkökulman vaihto on miltei mahdotonta,
koska olemme tämän jokapäiväisen, empiirisen, ehdollistetun minämme vankeja. Empiirinen
minämme on äärimmäisen monimutkainen historiallinen rakennelma, joka on
ehdollistunut toistamaan rakenteita, joista se on itse rakentunut ja joiden osa
se itse on.

Zen-harjoituksella pyrimme vaihtamaan näkökulmaa. Pyrimme
läpivalaisemaan tämän ehdollistetun minämme niin, että mitään ei jää jäljelle
ja ymmärtämättä. Tämä on tietysti mahdoton tehtävä, mutta näyttää harjoituksen
tienä, jota voidaan kulkea. Japanilainen zen-opettaja Shin’ichi Hisamatsu kuvaa zen-kokemusta ”muodottaman itsen itsetietoisuudeksi”. Zen-taide on hänen mukaansa tämän muodottoman
itsen ilmausta.

Tämä muodoton itse on
mahdollista tavoittaa, kun pudotamme pois sen itsen, millä on muoto. Se on tämä
jokapäiväinen, ehdollistettu itsemme, egomme. On siis pudotettava pois tämä
ego, tämä minä, johon olemme kiintyneet ja jossa elämämme tulee esiin
rajallisena itsenä, itsekeskeisenä minänä, jossa maailma tulee tarkastelluksi
ja ymmärretyksi vain tämän ehdollistetun itsen näkökulmasta.

Jos onnistumme pudottamaan
pois tämän rajallisen minämme, rajallisen näkökulmamme, mitä jää jäljelle? Tämä
on kysymys, mitä on tarkasteltava huolella ja harjoitettava huolella. On
katsottava vain sitä, mitä jää jäljelle. Jos jäljelle ei jää mitään
ehdollistetun itsen rajallisia muotoja, ajatuksia, asenteita, jäljelle jää vain
jotakin, jolla ei ole mitään muotoja. Sitä voidaan kutsua ”muodottomaksi
itseksi”, mikä on rajaton. Samalla tietoisuutemme ei tietenkään katoa
minnekään, emme mene tiedottomaksi, jolloin voidaan sanoa, että jäljelle jää
muodoton itse, joka on tietoinen itsestään. Näin voimme löytää Hisamatsun ”muodottoman
itsen itsetietoisuuden”.

Kun katsot puuta ja sen sijaan, että keskityt
puuhun, kysytkin, kuka on se joka katsoo, mitä tapahtuu? Näkökulmasi kääntyy
objektista kohti subjektia. Kun katsot itseäsi näin, mitä näet, mitä löydät? Mitä
löydät katsojan paikalta. Et mitään! Löydät vain katsomisen tapahtuman. Katsoja
on tyhjä. On vain havaitsemisen prosessi, missä maailma tulee havaituksi.

Kun etsit kuvaa, anna myös kuvan tulla havaituksi
näin! Kuvan etsimisestä tulee silloin samanlainen zen-koan, kuin mitä kuvaisin
edellä. Silloin kuva voi nousta esiin ja tulla havaituksi, mutta suunta ei ole
silloin minusta kohti maailmaa, subjektista kohti objektia, vaan maailmasta
kohti minua, joka on tyhjä, ilman odotuksia, ilman ajatuksia; muodoton
tietoisuus, mihin kuva piirtyy ikään kuin omasta halustaan. Ei siksi että minä
haluan niin vaan siksi, että maailmasta on nousemassa esiin paikka, mikä haluaa
tulla esiin, ikään kuin näyttäytymään ja samalla osoittamaan kohti jotakin,
jonka osa se itse on.

Mumonkan on tunnettu koan-kokoelma, jota
erityisesti Rinzai-zenin oppilaat käyvät koulutuksessaan läpi. Tähän tekee
mieli laittaa lopuksi kokoelman kahdestoista koan, jonka nimi on ”Zuigan kutsuu
mestariaan.”

Joka päivä Zuigan kävi itsensä kanssa seuraavan keskustelun:
”Mestari!” ”Niin.” ”Selvitä pääsi!” ”Kyllä,
kyllä.” ”Älä anna muiden pettää itseäsi.” ”En, en.”

Mumonin kommentti: Vanha
Suigan myy ja ostaa itseään. Hän pitää nukketeatteria. Yhden naamion takaa hän
kutsuu mestaria ja toisen takaa vastaa mestarille. Yksi naamio sanoo:
”Selvitä pääsi”, ja toinen: ”älä anna muiden pettää
itseäsi.” Jos takerrut hänen naamioihinsa, erehdyt pahasti. Jos
jäljittelet Suigania, olet kuin kettu.

Jotkut zenin oppilaat eivät erota

todellista ihmistä naamion takaa,

koska he uskovat minuuden olemasssaoloon.

Minuuus on elämän ja kuoleman siemen.

Vain tietämättömät kutsuvat sitä todeksi ihmiseksi.

Read Full Post »

Zen ja valokuvaamisen taito 12

12. Kuvan löytämisessä ei tarvita kameraa

Elokuvassa ”The Secret Life of Walter Mitty” on hieno kohtaus,
jossa Sean Penn, elokuvan Sean O’Connell on kuukausia metsästänyt kuvaa
lumileopardista ja istuu nyt afganistanilaisen vuoren rinteellä ja odottaa
lumileopardin astuvan esiin. Kamera on jalustalla. Elokuvan päähenkilö Walter
Mitty, joka puolestaan on kulkenut miltei maailman ympäri yrittäessään tavoittaa
O’Connellia, istuu hänen viereensä. Sean kertoo lumileopardia kutsuttavan
kummituskissaksi, koska se ei koskaan näyttäydy. Sitten hän toteaa: ”Beautiful things don’t ask for attention.” Kauniit
asiat eivät pyydä tulla huomatuiksi.

Kuva siirtyy kameran etsinkuvaan, johon
lumileopardi astuu kallioiden välistä varovasti ympärilleen pälyillen. Penn
katsoo eläintä kameran läpi. Olisi kuvan ottamisen hetki. Syntyy seuraava
keskustelu:

Walter: When are you going to take it?
Sean: Sometimes I don’t. If I like a moment,
for me, personally, I don’t like to have the distraction of the camera. I just
want to stay in it.
Walter: Stay in it?
Sean: Yeah. Right there. Right here.

Milloin otat kuvan? Joskus en otakaan. Jos hetki
miellyttää minua, silloin en halua, henkilökohtaisesti, että kamera häiritsee
minua. Haluan vain pysyä siinä. Pysyä siinä? Niin. Juuri siinä. Juuri tässä.
Sitten tilanne on ohi. Lumileopardi astuu pois kuvasta.

Tämä on hieno kuvaus siitä, miten kuvan
löytämisessä ei tarvita kameraa. Kuvan voi ottaa, mutta sen voi jättää
ottamattakin. On hyvä ajatus jättää joskus kuvanetsimismatkalla kamera kotiin.
Voimme löytää kuvan, keskittyä vain sen kokemiseen ja päästää siitä sitten
irti. Usein kuvaajat kertovat, miten heitä harmittaa se, että jokin kuva meni
heiltä ohi, kun kamera ei sattunut olemaan mukana. Kuva ei mene koskaan ohi.
Tietoisuuskin on valo, joka valaisee maailman. Valokuva on valon kuva, mikä
tallentuu filmille tai kennolle. Kuva voi tallentua kennolle vain, jos
tietoisuutemme valo on valottanut sen ensin. Tämäkin valotus on kuvan etsijälle
riittävä. Kameran avulla tuotamme ikään kuin kaksinkertaisen valotuksen, mikä
mahdollistaa kuvan jakamisen. Kuvan kokemus, sen valottuminen tietoisuudessa on
kuitenkin ainutkertainen tapahtuma, josta varsinainen valokuva on vain varjo. Kuvan
löytämiskokemusta ei sellaisenaan voi siirtää. Siitä voi antaa vain kuvan.

Zen-kuvauksessa opettelemme ensisijaisesti
löytämään tämän ensimmäisen valotuksen, tietoisuuden valotuksen. Tämä
tarkoittaa kuvan etsijälle hereillä oloa aisteissa, kaikessa siinä, mikä
näyttäytyy välittömässä kokemuksessamme juuri nyt. Juuri tässä. On pyrittävä
tulemaan tietoiseksi niistä kuvista, joita tietoisuutemme poimii joka hetki –
hirvittävällä nopeudella. Hidastaminen voi olla tarpeen, jotta ehtisimme nähdä.
Mutta valinnanvaraa kyllä riittää. Kohdista, missä voimme laukaista kameran, ei
ole pulaa. Ja kuvan löytäessämme voimme myös vain pysähtyä, katsoa ja vain pysyä
siinä. Juuri siinä.

Read Full Post »

Zen ja valokuvaamisen taito 11

11. Mitään ”itseä” ei
tarvita

Enso on ympyrä, joka rajaa sisäänsä tyhjyyden. Tyypillinen
japanilainen huonekalu, sermi, rakennetaan niin, että valkoinen paperi
kehystetään. Kehys pyrkii näyttämään, nostamaan esiin sen, mitä se kehystää.
Tyhjän tilan. Zen-taidoissa tyhjyydellä on erityisen korostunut merkitys. Voisi
sanoa, että zen on tyhjyyden filosofiaa parhaimmillaan. Tässä ei voi välttää
pientä retkeä metafysiikkaan. Mikä
sitten on tyhjää? No oikeastaan kaikki, minkä kuvittelemme olevan jotakin. Minä,
sinä olioista koostuva maailma … ja mitä muuta on.

Tyhjyyden filosofia on syntynyt kritiikkinä käsitykselle,
että maailmassa on olioita, joilla on jokin pysyvä ja muuttumaton olemus. Buddhalaisen
metafysiikan kolme keskeistä käsitettä ja periaatetta ovat muutos,
keskeisriippuvuus ja ei-itse. Kaikki oliot ovat tyhjiä, koska ne ovat jatkuvan
muutoksen tilassa. Ei ole mitään muuttumatonta, samana pysyvää. Maailma ei siis
koostu olioista vaan prosesseista. Tätä mielemme on miltei mahdoton ymmärtää ja
hyväksyä. Ajattelemme maailman koostuvat pöydistä ja tuoleista, kissoista ja
koirista, minusta ja sinusta. Me ajattelemme niin, koska kielemme ja
käsitteemme johtavat meitä harhaan. Ajattelemme käsitteidemme viittaavan
esineenkaltaisiin olioihin, mutta sellaisia ei ole. Tässä mielessä myös
käsitteemme ovat tyhjiä.

Jos kuitenkin tarkastelemme vähän perusteellisemmin mitä
tahansa maailman ilmiötä tai oliota, voimme huomata, miten ne syntyvät, ovat
hetken ja katoavat jälleen. Ajattele, että voisit katsoa itseäsi elokuvassa,
jossa tapahtumat alkavat sata vuotta ennen syntymääsi ja päättyvät sata vuotta kuolemasi
jälkeen. Kaikki tämä olisi tiivistetty minuuttiin. Tällainen ajanjakso on
maailmankaikkeuden mittakaavassa äärimmäisen lyhyt. Ihmiskeho koostuu 99
prosenttisesti alkuaineista: happi, hiili, vety, typpi, kalsium ja fosfori. Juuri
nyt olet näiden alkuaineiden kasauma. Ajattele vielä, että nämä alkuaineesi olisi
merkattu niin, että niitä voisi seurata. No, tämän seuraajan pitäisi olla
varmaankin jonkinlainen jumala, mutta älä
anna sen haitata. Sata vuotta sitten kehosi alkuaineet olivat jo olemassa. Nyt
ne ovat kokoontuneet kehoosi, mutta sata vuotta kuolemastasi ne ovat jälleen
vapautuneet oman olemisensa kiertokulkuun. Tässä välissä se, mitä kutsut ”minäksi”
oli olemassa. Se syntyi, oli ja katosi. Jokin
alkuaineesi oli ensin tuolla, sitten sinussa ja sen jälkeen jälleen jossakin
muualla. Tällaisia me olemme.

Pidämme olioita erillisinä myös siksi, että emme ymmärrä
saati koe, miten kaikki maailman erillisinä pitämämme oliot ovat kuitenkin
riippuvaisia toisistaan. Ei ole mitään erillistä oliota, mikä ei olisi
riippuvainen muusta maailmasta. Minun kehomieleni ei voi olla olemassa, jos ei
olisi happea ympärilläni. Happea ei voisi olla, jos ei olisi vihreitä kasveja
ja niiden yhteyttämisprosessia, jossa happea syntyy. Tätä prosessia ei voisi
olla ilman auringonvaloa. On lapsellista kuvitella, että minä olisin olemassa
jotenkin erillisenä ja riippumattomana muista. Myös muista ihmisistä. En voisi
kirjoittaa tätä artikkelia, jos joku toinen ei olisi koonnut tätä tietokonetta
osista, jotka muut ovat valmistaneet. En istuisi tässä, jos joku ei olisi
valmistanut vaatteitani, tuolia allani, taloa ympräilläni. On itsestään selvää,
että jos tuhoamme toisiamme, tuhoamme luontoa, tuhoamme aina samalla myös
itseämme.

Ei ole mitään erillisiä olioita, on vain toisistaan
riippuvia, muuttuvia prosesseja. Tästä seuraa myös, että käsityksemme minästä
on myös harhaa. Pidämme itsämme kohtuullisen muuttumattoman ja pysyvänä. Kaikissa
kulttuureissa ihminen on kehittänyt mitä erilaisimpia kuolemattomuuden
myyttejä. Ehkä niin ihmisen vääjäämätön pysymättömyys, kuolemaa kohti oleminen
on helpompi sietää. Mielemme luo meille käsityksiensä pakkopaidan, jossa
temmomme. Ja jokainen tempaus sattuu. Siksi tämä korkealentoinen metafysiikka
on tärkeää. Yritämme pysyä nuorena,
terveenä, pelkäämme kuolemaa, takerrumme esineisiin, ajatuksiin, ideoihin. Mutta mitä jos voisimme vapautua tästä itse
kutomastamme pakkopaidasta. Eikö siinä olisi ideaa?

Joskus törmää ajatukseen, että tällainen ”minättömyys” olisi
pelottavaa tai se johtaisi nihilistiseen maailmankatsomukseen, kun todellisuus
sen kaikissa muodoissa paljastuukin suhteelliseksi, jopa ”tyhjäksi”. Jos mitään
absoluuttista ei ole, niin jäljelle jää vain täysin suhteellinen maailma. Ei,
se ei mene niin. Jäljelle jää elämä. Jäljelle ei jää haavekuva elämästä, elämän
illuusio, vaan elämä itse sellaisena kuin koemme sen juuri nyt. Juuri tässä
hetkessä, kun luet näitä sanoja ja yritä ymmärtää niiden viestiä. Juuri siinä
hetkessä, kun haet kahvikupin ja maistat suussasi kahvin maun. Juuri siinä hetkessä, kun täydellinen ympyrä
piirtyy kamerasi kennolle ja jälleen kerran rajaa sisäänsä tyhjän tilan. Siinä
ei tarvita mitään itseä.

Read Full Post »

Zen ja valokuvaamisen taito 10

10. Muoto on tyhjyyttä, tyhjyys muotoa

Kalligrafisesta kuvaustavasta on tullut minulle rituaali,
jota toistan aina juhannuksen aikaan, kun juhannusruusut kukkivat. Valkoinen
juhannusruusun terälehti on ihanteellinen siveltimen kärki. Se on sydämen
muotoinen (ks. blogi 6) ja valkoisena se erottuu hienosti tummaa taustaa
vasten. Pitkä valotusaika vaatii vain
vähän valoa. On odotettava ilta ja sopivan hämärän hetki. Koska piirtäminen
vaatii koko kehon liikettä ja tyyntä mieltä, kannattaa valmistautua
kuvaushetkeen voimistelemalla, tekemällä vaikkapa asahia tai tai-chin
liikesarjan. Istuminenkaan (zazen) ei ole pahitteeksi.

Jos haluat piirtää kameralla enson, tässä perusasiat. Joka
tapauksessa joudut tekemään paljon kokeiluita. Normaaliobjektiivi käy, myös
laajakulma. Aseta kamera käsisäädöille. Valitse valotusajaksi 1 sekunti. Aukko
riippuu valosta. Kokeile. Ota pois
automaattitarkennus käytöstä ja tarkenna käsin. Aseta valkoinen terälehti
tummalle alustalle. Ensimmäiset kokeilut voit tehdä tietysti vaikka valkoisella
paperinpalalla. Etäisyys kohteeseen riippuu siitä, miten paljon haluat enson
täyttävän koko kuvapinta-alasta ja miten sommittelet kuvan. Katso etsimen läpi
terälehteä ja lähde pyörittämään kameraa koko kehon liikkeellä. Näin saat
alustavan kuvan siitä, millaista ympyrää terälehti kennolle piirtää. Sovita
etäisyys haluamasi kuvan mukaan, tarkenna ja aloita kokeilu. Nyt oletkin sitten
omillasi. Huomaa myös, että vasta kuvankäsittelyssä lopullinen enso nousee
esiin.

Zen-taide, zenga, ei ole taidetta siinä mielessä, kun me
taiteen yleensä ymmärrämme. Kun zen-mestari tarttuu siveltimeen ja piirtää
kuvan, kuva on ensisijassa hänen zen-kokemuksensa ilmaus. Samalla se on myös
harjoitus, joka kestää läpi elämän. Zen-perinne opettaa, että emme koskaan ole
valmiita. Ihmisinä olemme aina keskeneräisiä. Yamaoka Tesshu, yksi viime
vuosisadan suurista zen-opettajista, saattoi piirtää satoja zen-kuvia päivässä.

Kuva pyrkii siirtämään kuvaajan kokemuksen suoraan sen
katsojalle. Zenissä se on yksi opettamisen keskeinen tapa. Se on suoraa
kokemuksen siirtoa opettajalta oppilaalle. Kuva voi toimia tässä välittäjänä.
Kuva kantaa mukanaan opettajan kokemusta ja ymmärrystä, joka siirtyy siinä
ilman sanoja oppilaan kokemukseksi. Tai voi siirtyä, jos oppilas on herkkä
vastaanottamaan tällaista opetusta. On olemassa zenin syntylegenda, jossa
Buddha nosti esiin lootuksen kukan sanomatta sanaakaan. Silloin yksi oppilas,
Mahakasyapa hymyili. Tämä oli alku zen-perinteelle, jossa oppi voi siirtyä
suoraan opettajalta oppilaalle, ilman sanoja, mielestä mieleen.

Zen-kuvat ovat sekä hyvin spontaaneja että kurinalaisia. Spontaanius
ja kurinalaisuus eivät sulje pois toisiaan. Ilman taitoa ei ole taidetta. Ilman
muotoa, muotoa ei voi rikkoa. Zen-taidoissa erilaisia taidon muotoja
harjoitellaan kurinalaisesti kymmeniä vuosia. Vasta intensiivinen muodon
harjoittaminen, täydellisyyteen pyrkivä tekniikka synnyttää ymmärryksen, missä
muoto voi muuttua tyhjyydeksi, tyhjyys muodoksi, niin kuin suutra asian
ilmaisee.

Read Full Post »

Zen ja valokuvaamisen taito 9

9. Kamera siveltimenä

Yi quanin opettajani
Zhang Changwang on myös kalligraafikko. Seinillämme on paljon hänen
isoja kalligrafiatöitään. Kiinassa monet kalligrafian harrastajat tekevät myös
yi quanina, koska se opettaa liikkeen, joka syntyy koko kehosta. Kalligrafia
vaatii samaa liikkumisen ja voiman käytön tapaa, koko kehon yhteyttä. Monet zen-opettajat harjoittavat myös
siveltimellä maalaamisen taitoa. Zen ymmärrystä voidaan ilmentää yhtä hyvin
siveltimen viivalla, kuin haiku-runolla.
Tyypillinen zen-kalligrafian aihe on nk. enso, siveltimellä piirretty
ympyrä. Kirjoita ”enso” googlen kuvahakuun, niin saat tulokseksi satoja
siveltimellä piirrettyjä ympyröitä.

Sain ajatuksen käyttää kameraa kalligrafiasiveltimen tavoin
kesällä juhannuksen aikaan vuonna 2007. Tein
paljon erilaisia kokeiluja pitkällä valotusajalla liikuttaen kameraa. Ensimmäiset
onnistuneet kuvat syntyivät niin, että käytin juhannusruusun terälehteä ikään
kuin siveltimen kärkenä. Asetin valkoisen terälehden erilaisille taustoille ja
piirsin kameralla ympyräliikkeen noin sekunnin valotuksella. Pidin kameran
tukevalla otteella otsaani vasten niin, että siitä tuli osa kehoani. Tein
sitten ympyräliikkeen koko kehollani niin kuin kalligrafiassa liike
tehdään. Tuloksena oli ensimmäinen
onnistunut kameralla piirretty enso. Alun jatkuvan yrityksen ja epäonnistumisen
tunne muuttui nopeasti vahvaksi innostukseksi ja tekemisen lumoksi. Tämä on
siis mahdollista! Tekniikka ei ollut helppo. Se vaati huolellista keskittymistä
ja koko kehon hallittua liikettä. Ympyrä piti piirtää yhdellä virtaavalla
liikkeellä uloshengityksen kannattelemana juuri kuten oikealla siveltimellä
tehtävässä kalligrafiassa. Joidenkin satojen toistojen jälkeen onnistumisia
alkoi syntyä enemmän ja enemmän. Olin löytänyt uuden, kalligrafisen
kuvaustavan! Tunne oli mahtava.

Kyseessä ei siis ollut valomaalaus, jossa kamera on
paikallaan ja liikkuvalla valolla piirretään kennolle kuvia. Kyseessä ei
myöskään ollut mikä tahansa pitkällä valotuksella toteutettu kameran liike,
jolla saadaan helposti aikaa maalauksellisia kuvia. Kyse oli tarkasta kameran
liikkeestä todellisen kalligrafiasiveltimen tavoin. Siveltimen kärki oli
juhannusruusun terälehti, paperina toimi pinta, jolle terälehti oli asetettu ja
itse piirtämisen liike tapahtui koko keholla tarkasti kameraa liikuttaen.
Piirsin innostuneena ympyröitä, viivoja, joitakin kiinanmerkkejä jne. Mitään
kovin monimutkaista ei sekunnin aikana pysty piirtämään, mutta tajusin ja opin,
että tällä tekniikalla kameralla voi todella piirtää kuten siveltimellä.
Teknisesti tosin kameralla piirtäminen oli erittäin vaikeaa. Se vaati
äärimmäistä keskittymistä ja kehon hallintaa. Kehon ja kameran piti todella
sulautua yhdeksi, muuten harmoninen ympyrä ei koskaan piirtynyt kennolle.
Kyseessä oli siis ihanteellinen zen-harjoitus!

Miksi ympyrä? Ympyrä on monitasoinen symboli. Ympyrä
kuvastaa yhteyttä ja ykseyttä. Se kuvastaa täydellisyyttä, joka on kuitenkin
mahdotonta piirtää täydellisenä. Sen
sisällä ei ole mitään. Se osoittaa kohti tyhjyyttä, joka puolestaan viittaa
sekä mielen tyhjyyteen, että käsitteidemme tyhjyyteen. Sitä piirtämällä voimme
harjoittaa itseämme, mutta samalla se on myös ymmärryksemme yksinkertainen
ilmaus.

Read Full Post »

Zen ja valokuvaamisen taito 8

8. Pienoiskuva pelkistää ja innostaa

Kyllä kameroiden tekniikallakin on merkitystä
kuvauskokemuksen kannalta. Vaikka kuinka yrittäisin kirjoittaa kuvaamisesta
sanomatta sanaakaan kameran tekniikasta, se ei taida onnistua. Tekninen kehitys
on ollut niin valtava, että se on muuttanut myös kuvausprosessin. Kuvaamisen
prosessi on itse asiassa muutamassa vuodessa muuttunut täysin. Kamera ei enää
vain vangitse kuvaa, vaan näyttää sen saman tien. Tämähän on ennen
kuulumatonta. Vielä muutama vuosi sitten kuvaajan piti odottaa ainakin tunteja,
mutta usein päiviä tai viikkoja ennen kuin hän saattoi katsoa, mitä tuli
kuvattua. Kun nyt otat kuvan, voit heti katsoa sitä kameran näytöltä. Kamera kehittää kuvan heti. Kun saat
kameralta palautteen välittömästi, se vaikuttaa myös kuvauskokemukseesi. Se
ohjaa kuvausprosessia, mutta vaikuttaa myös prosessin synnyttämään
tunneaistimukseen.

Pienoiskuva voi olla pelkistävä, innostava ja sopivasti
harhaanjohtava. Olen ollut usein tilanteessa, missä olen ajatellut löytäneeni
hyvän kuvan. Olen ottanut kuvan ja
katsonut sitä kameran näytöltä. Siinä! Hieno! Olen innoissani kuvannut
kohdetta, ehkä maisemaa, kunnes kuvausinto on hiipunut. Kameran pienoiskuva on
jatkuvasti näyttänyt upeaa kuvaa. Olen palannut tyytyväisenä kuvausretkeltä ja
siirtänyt kuvat koneelle. Mittakaavan vaihduttua kuva onkin kadonnut. Isolta
näytöltä katsottuna kuvasta onkin tullut yhdentekevä. Pienoiskuva on tehnyt
pelkistyksen, jossa kuva näyttää hyvältä. Ehkä isommassa kuvassa näkyvät monet
yksityiskohdat pilaavatkin sen. En tiedä, mutta ilmiö on mielenkiintoinen.
Tietokoneella kuvaan voi pettyä, mutta voi käydä myös päinvastoin. Vasta
tietokoneella voi kuvasarjasta löytyä kuva, jota ei tiennyt olevan
olemassakaan.

Hienoa on kuitenkin, että pienoiskuvan pelkistys voi toimia
innoittajana, joka auttaa kuvausprosessille antautumisessa. Kokemus voi olla
yhtä voimakas, yhtä syvä, kuin silloin, kun tuloksena syntyy myös kuvia.
Tällainen tilanne näyttää erityisen hyvin zen-kuvauksen keskeisen
ominaispiirteen: olennaisinta ei ole prosessin lopputulos, kuva, vaan itse
prosessi. Mutta – kyllä kuvakin on tärkeä. On omalaatuinen kehomielen
harjoittamisen lainalaisuus, että siitä joutuu puhumaan ristiriitaisilla
käsitteillä. Harjoituksessa ei ole päämäärää, tärkeää on itse prosessi, mutta
samalla päämäärä myös on. Se sekä on ja ei ole yhtä aikaa. Harjoitus näyttää
myös kielemme rajallisuuden.

Kuvausprosessi on tietysti monivaiheinen eikä yleensä lopu
kuvaushetkeen. On oma kokemuksensa kehittää kuva tietokoneella, tarkastella
sitä, palauttaa mieleen kuvaustapahtuman tunne ja pyrkiä siirtämään se
kehitettävään kuvaan. Tässä syntyy usein myös uusi tunnelataus, joka voi saada
ilmaisunsa kuvassa.

Edelleen on oma kokemuksensa jakaa kuva muiden kanssa. Vasta
silloin kokemus on täysi, kun kuva astuu myös muiden katsottavaksi. Silloin se muuttuu myös muiden kehomielen
kokemukseksi. Kuvan kannalta tämä on olennaista. Ei se halua koskettaa vain
minua, vaan meitä kaikkia. Tämä on syy, miksi kuva alun pitäen haluaa tulla
löydetyksi. Tällaisia kuvia kuvan etsijä toivoo löytävänsä. On ilo jakaa kuva,
joka osoittaa kohti jotakin isompaa, mitä se itse on. Tämä on perustava zenin
teema: osoittaa yksityisen kautta kohti universaalia. Samaan pyrkii lyhyt
haiku-runo. Vaikka tämä: Hiljainen lampi/ sammakko hyppää / veden ääni (Basho).

Read Full Post »

Zen ja valokuvaamisen taito 7

7. Gassho!

Gassho on buddhalainen tapa liittää kädet yhteen
kiitoksessa. Jos zen-kuvaaja liittää kätensä yhteen gashoon ja kumartaa, kun
kuvaushetki on päättynyt, mitä hän silloin tekee? Hän toistaa saman eleen
zendolla, kun hän saapuu harjoitukseen ja lähtee sieltä. Hän toistaa saman
eleen, kun hän istuu alas tyynylleen ja nousee jälleen ylös. Zen-perinne on
täynnä kumartamisen paikkoja.

Gassho ilmaisee kiitosta. Kiitollisuus on se sisäinen tila,
jonka ulkoinen ilmaus on käsien liittäminen yhteen ja kumartaminen. Arjessakin
kiitämme, jos olemme saaneet jotakin joltakin toiselta. Tunnemme kiitollisuutta
ja kiitämme, kun olemme saaneet lahjan. Saaminen
voi olla ulkoista, mutta se voi olla myös sisäistä. Lahja ei välttämättä ole
jokin esine tai palvelus. Lahja voi olla
myös sisäinen tila tai harjoitus, jonka olen saanut.

Muistan erään tai-chi -seminaarin vuosien takaa, jota veti
eräs kiinalainen opettaja. Seminaarin jälkeen hän veti minut ja erään toisen opettajan
syrjään ja pyysi meitä jäämään hänen kanssaan vielä hetkeksi salille. Kun muut
olivat menneet, hän halusi antaa meille lahjan, niin kuin hän sanoi, ja opetti
meille vielä muutaman liikkeen. Olen vaalinut tätä silloin saamaani lahjaa
vuosia ja olen myös jakanut sitä eteenpäin. Se on tuonut minulle paljon iloa.
Piilotin sen asahin liikesarjaankin ja sen kautta se tuottaa iloa nyt myös
tuhansille muille suomalaisille.

Jos onnistumme löytämään kuvan, se on myös lahja. Mutta keneltä?
Joka tapauksessa kuva on jotakin, jota en tee itse. Saan sen. Löydän sen. Minä
en tee tai rakenna tätä todellisuutta, joka näyttäytyy minulle kuvina. Se on olemassa
paljon ennen minua. Kuka tahansa muukin olisi saattanut löytää sen. Ei se ole
minun. Ei minulla ole mitään tekijänoikeutta kuvaan, jota en tee. Minulla ei ole tekijänoikeutta lahjaan, jonka
saan. Voin vain ottaa sen kiitollisena vastaan. Tämä kiitollisuus sisäisenä
kokemuksena on outo, koska ei ole ketään jota voisi kiittää. Se on
kiitollisuutta ilman kohdetta.

Käsien yhteen liittämisen hetkessä kahdesta tulee yksi. Ehkä
tässä on vihje. Kuva näyttää paikkani todellisuudessa. Ei siitä erillisenä vaan
sen osana. Emme ole kaksi vaan olemme yksi.
Kuva mahdollistaa palaamisen siihen, mistä niin kovasti pyristelemme
eroon. Haluamme eriytyä itseksi, subjektiksi, minäksi. Tämä yhteys synnyttää
koko kehomielen tunnevirityksen, joka voi kestää pitkään. Tila on kuitenkin hauras ja sitä pitää
tietoisesti vaalia. Zen-opettajat opettavat nousemaan tyynyltäkin hitaasti ja
kantamaan siinä löydetyn virityksen mukaan arkeen kuin kantaisi jotakin
helposti särkyvää.

Kuvaamiseen uppoutuminen voi tuottaa tunnevirityksen,
eräänlaisen samadhin, keskittymisen tilan, jossa kaikki erot katoavat ja
jäljelle jää vain lumoutumisen hetki. Kuva liittää yhteen kuvaajan ja kohteen,
jolloin kädetkin liittyvät yhteen itsestään. Tässä hetkessä lahjan antajakin voi paljastua.

Read Full Post »