Zen ja valokuvaamisen taito 17

17. Valkoinen taide

Ei tarvitse kuin avata televisio uutisten aikaan, niin näkee
hyvin, missä kehityksensä vaiheessa ihmiskunta on menossa. Fb:nkin avaaminen
riittää. Minä en ainakaan tarvitse taidetta näyttämään tuota samaa. Tällaisessa
maailmassa on isompi tarve valkoiselle taiteelle, jonka tarkoituksena on saada
katsoja kohottumaan jokapäiväisyyden yli, ja vasta sitten hitaasti laskemaan
jälleen jalkansa maan pinnalle. Muistan hyvin tällaisen kokemuksen, kun joskus
parikymmentä vuotta sitten itselläni oli tilaisuus katsoa japanilaisen Sankai Juku buto-ryhmän esitys
Kuopiossa. Muistan vieläkin, kun esitys oli loppu, miten kävellessäni pois
salista jollain omalaatuisella tavalla tunsin itseni kohonneeksi ja
henkistyneeni. Se oli tunne, jota en pysty kuvailemaan tarkasti sanoin.
Jonkinlaista kohottumista se kuitenkin oli.

Sankai Jukun esitys oli ”valkoista butoa”, valkoista
taidetta. Valkoinen taide, niin kuin sen itse ymmärrän, pyrkii eheyttämään
katsojaa, ei rikkomaan. Miksi rikkoa sitä, mikä on jo rikki? Samaan pyrkii
eheyttävä liike, eheyttävä kuva, myös zen-kuva.

Pelkkä kuvan katsominen voi olla katsojaa eheyttävää, jos
kuva on muodottoman itsen ilmausta. Tämä on itse asiassa zen-taiteen ydintä.
Taiteensa avulla zen-taiteilija pyrkii välittämään kokemuksensa todellisuudesta
suoraan katsojalle, oli sitten kyseessä liike tai liikkumattomuus, kuva tai
siveltimen herkkä viiva. Terapiassa tällainen sanaton eheytymisen mahdollisuus
vain katsomalla on vielä tutkimaton alue.

Mitä eheyttävän taideteoksen tekeminen vaatii sen tekijältä?
Se vaatii taidon, taiteen, tekijän, yhteisön ja luonnon saumattoman yhteyden
tai samuuden. Tämä on tietysti paljon vaadittu, enkä usko että kukaan pystyy
toteuttamaan sitä täysin. Länsimaissa
taidon eriytyminen käsityöksi ja taiteen muuttuminen ”luovan neron” egon
ilmaukseksi estää tehokkaasti eheyttävän taiteen synnyn. Mallia on haettava muualta: valkoisesta
butosta, zen-kalligrafiasta, tiibetiläisestä pyhästä taiteesta.

Ensiksi siis taito ja taide. Puolustan tässä käsitystä,
jossa taitoa ei voi erottaa taiteesta. Silloin esimerkiksi raja käsityön ja
taiteen välillä on keinotekoinen. Länsimaisessa elitistisessä taiteessa
halutaan usein tehdä tämä ero. Taiteeksi riittää pelkkä ajatus. Tällainen
käsitys nostaa yksilön ”luovuuden” ”taiteen” erityispiirteeksi. Luovuutta
pidetään taiteilijan erityisominaisuutena. Luovuus on kuitenkin jotain, jota
kaikki olemme ja teemme kaikki jatkuvasti luovia tekoja. Itse asiassa, teemme
mitä vain, toteutamme aina jotakin ainutkertaista, mitä kukaan ei ole tehnyt
samalla tavalla aikaisemmin. Kaikki tekomme ovat tässä mielessä uusia ja ”luovia”.
Elämä itsessään on yksi iso luovuuden kenttä. Olemme kaikki omaa elämäämme
luovia taiteilijoita.

Taiteen ja tekijän yhteydestä olen jo kirjoittanut. Kun samaistumme
täysin tekemiseemme, juuri siihen hetkeen, missä käsityö tai mikä tahansa teos
syntyy, oli se vaikka kuva, sana tai liike, pudotamme täysin pois itsekeskeisen
minämme, teos syntyy ikään kuin omasta tahdostaan. Tässä prosessissa mitään minää
ei tarvita. Minä ei ”luo” mitään, koska mitään luovaa minää ei ole.

Kun taito, taide ja tekijä kohtaavat minän poispudottamisen
tilassa, eräänlaisessa ei-minuudessa, katoaa ero myös minuun ja sinuun, minuun
ja maailmaan. Eron katoaminen tarkoittaa samaistumista muihin, samaistumista
luontoon, samaistumista kaikkeen, mitä on. Jos teos syntyy tästä yhteydestä, se
ilmaisee myös tätä yhteyttä. Sen eheyttävä voima, ihmistä ja maailmaa muuttava
voima, on tämän yhteyden voimaa, tämän yhteyden synnyttämän ymmärryksen voimaa.

Read Full Post »

Zen ja valokuvaamisen taito 16

16.
Tyhjyyden estetiikkaa

Zen-kuvassa on tietty maku. Hisamatsu luettelee muutamia zen-taiteen
erityspiirteitä, joista ensimmäinen on epäsymmetrisyys.
Vaikka zen-taiteilija pyrkii täydellisen
muodon piirtämiseen, vaikkapa ympyrän, hän on tuomittu epäonnistumaan. Todellisuudessa on aina särö. Leonard
Cohenin ”Anthemin” sanoin: ”There is a
crack in everything. That’s how the light gets in.” Kaikessa on särö,
josta valo pääsee esiin. Mitään täydellisyyttä ei ole, ei ihmisessä, ei
todellisuudessa. Täydellisyys on matemaattinen malli, käsite, ihminen on aina
ihminen, ihmisyydessään aina keskeneräinen. Tämä on tärkeä huomata, kun pohdimme
sellaisia käsitteitä kuin hyvyys ja pahuus ja erityisesti kun näemme hyvyyttä itsessämme ja pahuuden aina muualla. Tässä olemme myös
eksistenssifilosofian ytimessä, siinä ahdistuksessa, josta voi vapautua vain
hyväksymällä itsensä osaksi epätäydellistä maailmaa.

Yksinkertaisuus
zen-taiteessa viittaa kaiken turhan poispudottamiseen. Mikään ei ole
yksinkertaisempaa kuin muodoton itse. Jos ei ole mitään muotoa, ei ole mitään
monimutkaistakaan. Jos pyrimme saavuttamaan muodottoman itsen kokemuksen
pudottamalla pois kaiken, sekä kehon että mielen, tämän muodottoman itsen
ilmaisustakin putoaa pois kaikki turha. Lopputulos voi olla karun
yksinkertainen, kuva, missä ei ole mitään turhaa.

Zen-taiteen luonnollisuus
taas viittaa siihen, että se ei synny yrittämisen tuloksena. Se syntyy
mielestä, joka on ”ei-mieli” ja tällainen mieli ei pyri ”luomaan” mitään. ”Luovuus”
on egon toimintaa. Kuvan kannalta toiminta ei-mielestä käsin tarkoittaa
avautumista maailmalle, subjektin ja objektin suunnan kääntämistä päälaelleen. ”Minä”
en silloin katso ”maailmaa”, vaan maailma ikään kuin näkee itsensä minun
kauttani. Kuva nousee esiin ikään kuin omasta halustaan, ei minun halustani. Olen
tässä prosessissa osa luontoa ja luonto on osa minua.

Zen-taiteessa on yleensä myös paljon tyhjyyttä ja hiljaisuutta.
Koska muodoton itse on itse hiljainen ja tyhjä käsitteistä, sitä ilmaiseva
taide täyttyy yleensä hiljaisuudella ja tyhjyydellä. Zen taidoissa etsitään
liikettä hiljaisuudessa ja hiljaisuutta liikkeessä. Vain siellä, missä ei ole
mitään muotoja, voi olla täydellinen hiljaisuus. Tämä on se hiljaisuus, mikä
tulee esiin kaikissa zenin taidemuodoissa, mutta myös toiminnallisissa
taidoissa. Kun piirrät kameralla zen-ympyrää, pyri tunnistamaan se hiljaisuus,
mistä liike nousee, mutta pyri tunnistamaan myös se liike, se hienovarainen
elämän virta, joka kannattelee kaikkea toimintaamme, myös kuvan esiin nousemisen
hetkeä.

Hisamatsu puhuu myös zen-taiteen syvällisestä herkkyydestä, kuivasta
ankaruudesta ja henkisestä
riippumattomuudesta. Kaikki nämä
zen-taiteen piirteet kulkevat käsi kädessä. Ne eivät ole erillisiä vaan ne
riippuvat kaikki siitä kokemuksesta, jonka voimme saada muodottomasta itsestä. Muodottoman
itsen ilmaisuna ne sisältyvät kaikki erottamattomina toisiinsa.

Jos nyt vaihteeksi en päättäisikään tätä kirjoitusta
zen-sitaattiin, vaan otan teemaan sopivan lopetuksen länsimaisesta filosofiasta.
Plotinos (k. 270) kehitteli ensimmäisenä läntisenä filosofina loppuun asti nk. ”negatiivisen
teologian” perusperiaatteet. Idän erilaiset ”tyhjyyden filosofiat” liitetään
usein tähän ajattelun perinteeseen.

Plotinoksen Yksi
on, ei vain mittaamattoman täydellinen, vaan myös kaikkien olemisen ja
ajattelemisen kategorioiden ulkopuolella ja siihen voidaan kokemuksessa yhtyä. Plotinos
kirjoittaa: ”Yksi ei ole mitään tiettyä laatua tai kokoa, ei henkeä tai
sielua, ei mitään liikkuvaa tai liikkumatonta, se ei ole tilassa eikä ajassa.
Ei, se on jotain yksinkertaista tai ennemminkin jotain muodotonta, ennen
kaikkea muotoa, kaikkea liikettä, kaikkea lepoa.”

Siis, kuten Hisamatsu kuvaa ”muodoton itse” ja zen-taide voidaan nähdä tämän muodottoman
itsen itseilmaisuna.

Read Full Post »

”Zazen – é la vita!”

Muistan erään sesshinin, jossa yksi oppilaista kysyi
opettajaltani Engaku Tainolta, miten hän lyhyesti luonnehtisi zen-istumista,
zazeniä. Vastaus oli lyhyt: ”Ah … zazen … é la vita!” Zazen … sama asia kuin
elämä itse!

Tyynylle istuessamme asetamme itsemme ihmiskokeeseen,
laboratorioon, joka mallintaa elämää. Kun harjoitus vuosien varrella kypsyy,
mallintaminen katoaa ja jäljelle jää pelkkä elämä. Vietettyämme muutaman päivän
tyynyllämme olemme saaneet huiman kokemuksen siitä mielen tilojen ja sisältöjen
vuoristoradasta, jota päivittäisessä elämässäkin jatkuvasti kuljemme. Tyynyllä
istuessa kaikki tämä tulee hienolla tavalla tiivistetyssä muodossa. Elämä tulee
vastaan ikään kuin esanssina, ei laimennettuna. ”Ensimmäinen jalo totuus” kuvaa
elämän tyytymättömyys- tai kärsimysluonteen. Tyynyllä tämän oppii muutamassa
tunnissa. Mieli alkaa aika nopeasti kapinoida liikkumattomuutta vastaan. Se ei ole tyytyväinen oikein mihinkään.
Istuessa se haluaa jo lopettaa, kävellessä se haluaa jo istua. Asento tuntuu
huonolta, se haluaa vaihtaa toiseen asentoon, joka alkaa kohta myös tuntua
huonolta.

”Toinen jalo totuus”, miten tyytymättömyys johtuu
haluamisemme luonteesta, nousee itsestään esiin. Huomaamme, miten mielemme on täynnä erilaisia
haluja. Jos istumme vähän pidempään, haluamme kaikkea muuta kuin istumista.
Mieli luo erilaisia fantasiamaailmoita, joihin ei kuulu istuminen tässä ja nyt,
tässä tyynyllä, tämän kokemuksen kanssa. Mieli alkaa yhä enemmän ja enemmän
käpertyä näihin itse luomiinsa maailmoihin. Istumisen ja pelkän olemisen
todellisuus kiinnostaa sitä vähemmän ja vähemmän. Se kuvittelee, että mikä
tahansa muu todellisuus kuin istuminen olisi parempi. Erityisen voimakkaasti
nousevat silloin esiin mielen piteet, kaikki ne ajattelun muodot, joihin olemme
ehdollistuneet. Tämä on istumisen tärkeintä antia. Se antaa meille
mahdollisuuden katsella mieltä ja sen sisältöjä. Se antaa meille mahdollisuuden
nähdä hyvin konkreettisella tavalla, miten halumme toimivat. Tämä muodostaa itsetuntemuksen
perustan. ”Kolmas jalo totuus”, halujen
luonteen ymmärtäminen ja sen kautta mielen läpivalaiseminen mahdollistuu. Tämä
vaatii kärsivällistä mielen keskittämistä ja harjoittamisen tapoja, joista ”neljäs
jalo totuus” kertoo.

Itseensä käpertyneen mielen irtipäästäminen, pois
pudottaminen, tarkoittaa elämän hyväksymistä sellaisena, kun sen kohtaamme
tässä ja nyt, tässä tyynyllä, nyt kun hengitän sisään ja ulos, sisään ja ulos.
Zen mestari Dogenin neuvo zazen-harjoitukseen oli: ”Pudota pois keho ja mieli.”
On siis pudotettava pois kaikki. On pudotettava pois kaikki, mitä ilmenee.
Aluksi on lähdettävä mielestä. On pudotettava pois kaikki haluamisen muodot ja
hyväksyttävä elämä juuri sellaisena, minä se juuri nyt ilmenee. Ainakin
hetkeksi. Ainakin siksi ajaksi, kun istumme tyynyllä, koska istuminen on
elämämme todellisuutta juuri tässä ja juuri nyt. Kun opimme rentouttamaan
täysin itsemme, avaamaan kehon ja mielen, kehomielemme nyrkki avautuu.

Intensiivisten harjoitusjaksojen, sesshinien tai retriittien,
merkitys on juuri tässä. Mitä useammin annamme kehomielemme avautua, sitä
vaikeampaa sen on käpertyä itseensä, puristaa itsensä jälleen nyrkkiin.
Hiljalleen kykenemme istumaan avonaisemmin ja rennommin, pidempään ja
pidempään, joskus jopa täysin auki. Tässä vaiheessa ei enää voi tehdä eroa,
missä zazen loppuu ja elämä alkaa. Engaku Tainon sanoin: : ”Ah … zazen … é la
vita!” Si … certo!

Read Full Post »

Itseensä käpertyvä mieli ja irtipäästämisen taito

Zen-sesshin on yleensä kolmesta päivästä viikkoon kestävä
intensiivinen zen-harjoitus, jossa pääasiassa istutaan tyynyllä. Istumista kertyy hyvinkin kymmenkunta tuntia
päivässä. Muiden buddhalaisten koulujen retriitit ovat samankaltaisia ja yhtä
ankaria. Ankaria siinä mielessä, että pelkästään istuminen tyynyllä tai
vaikkapa tuolilla pitkiä aikoja liikkumatta on ankara harjoitus. Miksi?
Pääasiassa siksi, että olemme jatkuvasti tottuneet hääräämään ja hyörimään
ympäriinsä: shoppailemme, sovitamme, suunnittelemme, kertaamme muistojamme ja
haluaisimme jo rynnätä seuraavaan paikkaan, jossa olisi mielenkiintoista
nähtävää.

Zen-harjoituksessa tämä jatkuva touhuaminen tietoisesti
katkaistaan. Nyt onkin vain istuttava tyynyllä, ei muuta. Se riittää. Teimme
Italiassa parin ryhmän kanssa eräänlaisen sovelletun zen-harjoituksen, jota ei
voi kutsua varsinaiseksi sesshiniksi, mutta joitakin sesshinin elementtejä se
sisälsi. Harjoittelimme noin kuusi tuntia päivässä, josta pari tuntia istuimme
zazenissä. Siis vain istuimme. Harjoitus kesti sunnuntai-illasta keskiviikkoon
puoleen päivään. Tässäkin ajassa ehdimme saada ainakin vilauksen siitä, mitä
oikea zen-harjoitus pitää sisältään.

Teimme intensiivisiä harjoitusjaksoja, joissa liike ja
liikkumattomuus seurasivat katkeamatta toisiaan. Harjoitustapa mahdollisti zazen-harjoituksen viemisen pois tyynyltä asennosta ja liikkeestä
toiseen. Tämä on tapa, johon olen itse nyt kovasti mieltynyt. Se mahdollistaa
hiljaisuuden tutkimisen liikkeessä, liikkeen hiljaisuudessa. Kun harjoituksessa
vielä koko kehon liike ja koko kehon hengitys liittyvät saumattomaksi
kokonaisuudeksi, avautuu tietoisuus koko kehon alueelle. Liikkeen avulla laajennetun tietoisuuden
kanssa on sitten helppo istua. Kurssin eräänlainen slogan oli Sheng Yenin
toteamus: ”Meidän on ensin yhdistettävä keho ja mieli, että voimme yhdistää
kehomielen ja maailman.” Jokainen harjoitustuokio tähtäsi tähän.

Parinkin tunnin päivittäinen istuminen nostaa esiin itseensä
käpertyvän mielen. Muutaman tunnin istumisen jälkeen istuminen alkaa tuntua
epämiellyttävältä. Jalka puutuu, selkä tulee kipeäksi, polvea alkaa särkeä,
nilkkaan sattuu. Tämä ei johdu siitä, että istumme tyynyllä. Sama
tapahtuu, vaikka makaisimme täysin liikkumatta selällämme lattialla. Silloin
kipeytyvät vain toiset paikat. Tämä johtuu ensisijaisesti mielestämme, joka ei
kestä sitä, että siltä viedään sen palvoma halu päättää omista asioistaan. Minä-minä-mieli astuu väkisinkin esiin ja alkaa käpertyä itseensä. Olisi
mielenkiintoista, jos ajatuksia voisi lukea. Harjoitustila täytyy tässä
vaiheessa tekstistä, joka ei aina ole painokelpoista. Ja mitä enemmän mieli
käpertyy itseensä, sitä enemmän istuminen alkaa sattua.

Laita sormet ristiin ja purista kumpaakin kättä. Toinen käsi
edustaa mieltä, toinen kehoa. Istuessa pidempään keho jännittyy ja mieli
jännittyy. On pystyttävä rentouttamaan kummatkin, vaikka se onkin vaikeaa. Mitä
enemmän puristat toista kättä, sitä enemmän toinenkin käsi puristuu. Tästä
syystä omistimme päivittäin tunteja kehon avaamiseen ja rentouttamiseen.
Rentoutapa toinen kätesi mutta jatka toisen käden puristamista. Se on vaikeaa.
Samalla tavalla pyrimme rentouttamalla kehon rentouttamaan myös mielen. Jos
saamme kehon avautumaan ja päästämään irti, on mielenkin helpompi avautua ja
päästää irti. Kolmen päivän harjoitusjakso voi olla tähän irtipäästämiseen
liian lyhyt ja usein onkin. Päästää irti mielen piteistä, kaikesta siitä krääsästä,
johon olemme hirttäytyneet ja jota pidämme tärkeänä.

Mutta näin myös, miten itseensä käpertynyt mieli hellittää. Näin
poispudottamista, eräänlaista harjoitukselle antautumista, mikä löytyy vain
harjoituksen kautta. Itseensä käpertyneen mielen irtipäästäminen on helppo
tunnistaa. Sen näkee suoraan kasvoilta, suoraan silmän kostealta kalvolta.

Read Full Post »