Zen ja valokuvaamisen taito 19

19. Tietämättömyyden taito

Maailman katsominen ei ole sen ymmärtämistä. Se on
ihmettelyä. Ymmärtäminen tulee myöhemmin. Kun ymmärrät tämän, voit antautua
tietämättömyyden taidolle. Ennen tietämisen vaatimuksesta luopumista pelkkä
näkeminen voi olla mahdotonta tai ainakin se on vaikeaa. Kun luovut tietämisen
pakosta, et enää aina kysy, miksi tai mikä tämä on. Sen jälkeen maailmaa on
helpompi katsoa salaisuutena, joka ei koskaan voi paljastua meille täysin.

Dersu näki ihmisiä kaikkialla. Suomen kielen sanan ”ihminen”
etymologiasta ei ole yksimielisyyttä. Nykysuomen etymologinen sanakirja esittää
sanan alkuperän mahdollisuuksiksi myös sanat ”ilma” tai ”ihme”. On hienoa
ajatella, että suomen kielen ihmistä kuvaava sana perustuisi ihmeeseen. Silloin
Dersunkin ajattelu tulee lähelle ja ymmärrettäväksi. Luonnossa elävälle
ihmiselle maailma on samaa ihmettä, kuin ihminen on itselleen.

Zen-harjoituksessa emme pyri ymmärtämään tätä ihmettä vaan
elämään sitä. Jos haluamme ymmärtää iloa, meidän on naurettava, jos haluamme
ymmärtää surua, meidän on surtava. Ymmärrämme elämää vain elämällä, kuolemaa
vain kuolemalla. Jos meidän on nälkä, meidän ei tule syödä ruokalistaa, niin
kuin zen-opettajat joskus toteavat.

Onneksi kuva on kuva eikä sana. Sana on välttämättä symboli,
kuva ei. Varsinkaan tietoisuuden itsensä valottama kuva. Tosin, on kyllä
todettava, että sanatkin voivat olla piilossa samassa paikassa, missä kuvat
asuvat. Silloin sanatkin voivat piirtää kuvan. Tällaista sanojen piirtämää
kuvaa kutsutaan runoksi.

Ehkä tämän lopetukseksi sopisi Mumonkanin yhdeksästoista koan, jonka nimi on ”Tie on jokapäiväinen
elämä”. Se kuuluu näin:

Joshu kysyi Nansenilta: ”Mikä on tie?” Nansen
sanoi: ”Jokapäiväinen elämä on tie.” Joshu kysyi: ”Voiko sitä
opiskella?” Nansen sanoi: ”Jos yrität opiskella sitä, olet jo astunut
harhaan.” Joshu kysyi: ”Jos en opiskele, miten voin tietää, että se
on tie?” Nansen sanoi: ”Tie ei kuulu havaittavaan tai ei-havaittavaan
maailmaan. Tieto on harhaa ja ei-tiedossa ei ole mieltä. Jos haluat astua todelliselle
tielle, joka on
kaiken epäilyn tuolla puolen, tee itsestäsi vapaa kuin taivaan
lintu. Älä nimitä sitä hyväksi tai pahaksi.” Näistä sanoista Joshu
valaistui.

Mumonin kommentti: Kun Joshu kysyi kysymyksensä, Nansen sulatti
hänen jäätyneet epäilynsä hetkessä. Luulenpa silti, että Joshu ei päässyt samalle
tasolle Nansenin kanssa. Hänen piti opiskella vielä kolmekymmentä vuotta.

Kevään sadat kukat,
syksyn täysikuu.
Kesän virkistävä
tuuli, talven lumi.
Heitä tarpeettomat
asiat mielestäsi ja nauti jokaisesta vuodenajasta.

Read Full Post »

Zen ja valokuvaamisen taito 18

18. Vielä lyhyt huomautus mielen valotuksesta

Haluan palata vielä ajatukseen siitä, että tietoisuutemmekin
on valo, joka valaisee maailman. Kun otamme kuvan, tietoisuutemme on valottanut
kuvan ensin. Olemme havainneet sen. Mutta on kaksi maailmaa, joista toisen voi
valottaa kennolle, toista ei. On tärkeää havaita ulkoinen maailma sellaisena
kuin se on. Sieltä voi löytää kuvan, mikä astuu esiin, kun vain jaksamme
odottaa. Mutta voimme suunnata myös tietoisuuden valotuksen sitä itseään kohti.
Voimme pyrkiä havaitsemaan oman mielemme sellaisena kuin se on. Tämä valotus on
vaikeampi tehdä ja kuva, minkä se paljastaa, on vaikeampi löytää. Se on kuva
itsestämme ilman mitään peittoja, ilman mitään naamioita, ehdollistumia. Zenissä
sitä kutsutaan ”todelliseksi itseksi”, ”ihmisen todelliseksi luonnoksi”, ”Buddha-luonnoksi”.

Zen-harjoitus perustuu tällaiseen kaksoisvalotuksen
ajatukseen. On valaistava ulkoinen maailma, mutta myös sisäinen. Jos onnistumme
valaisemaan oman mielemme maiseman, kuva, jonka ulkoinen maailma sitten
paljastaa, muuttuu. Ulkoinen maailmakin paljastuu mielen maisemaksi. Kun otat
kuvan ja ylivalotat sen, sen vaaleat kohdat palavat puhki. Sävyt katoavat ja
jäljelle jää pelkkä valkoinen pinta. Mielen tutkiminen ja sen valottaminen on
eräällä tavalla mielen maiseman ylivalottamista. Harjoituksessa tietoisuuden
valo suunnataan sitä itseään kohti niin voimakkaasti, niin ankarasti, että se
aiheuttaa eräänlaisen mielen ylivalottumisen. Sen muodot tulevat esiin, mutta
hiljalleen ne palavat puhki kuin ylivalottunut valokuva. Lopulta mitään ei jää
jäljelle, vain valkoinen tausta, joka on tyhjä muodoista. Siis Hisamatsun ”muodoton
itse”, joka on tietoinen itsestään.

Kun näin läpivalaistu mieli etsii kuvaa maailmasta, se etsii
kuvaa itsestään. Aina löytäessään kuvan,
se löytää myös itsensä. Tässä mielessä
kuva ulkoisesta maailmasta on samalla kuva myös sisäisestä maailmasta.

Kun Dersu Uzala, Akira Kurosawan filmin päähenkilö, kulkee
luonnossa ja kohtaa eläimiä, hän kutsuu niitä aina ihmisiksi. Katsellessaan suden
jälkiä lumessa, hän toteaa, että ihminen on mennyt tästä. Luonnonvoimat ovat
hänelle myös ihmisiä. ”Tuli vihainen, metsä palaa monta päivää. Tuli vihainen …
pelottavaa. Vesi vihastuu … pelottavaa. Tuuli vihastuu … pelottavaa. Tuli, vesi tuuli … kolme voimakasta ihmistä”,
hän toteaa. Kun Arseniev meinaa ampua karhun, Dersu huudahtaa: ”Älä ammu,
minulle ovat ihmisiä!”

Aivan. Dersu on zen-mestari, joka ei tee eroja. Ei ulkoiseen
ja sisäiseen, ei minuun ja maailmaan. Hän on zen-kuvaaja, joka ei tarvitse
kameraa. Hän tuskin on kameraa nähnytkään.

Read Full Post »