Herrigelin ”Zen ja jousella-ampumisen taito”, faktaa vai fiktiota?

[Kaivellessani vanhoja juttujani törmäsin tähän vuonna 2004 kirjoittamaani. Huomasin sen olevan ajankohtainen nyt, kun Niin&Näin -lehdessäkin 1/17 käsittellään mm. ”Suzuki-zeniä”.]

Sain käsiini Yamada Shojin artikkelin The Myth of Zen in the Art of Archery, joka on
julkaistu Japanese Journal of Religious Studies lehden vuoden 2001
numerossa 1-2. Artikkeli on erittäin mielenkiintoinen tutkimus Eugen Herrigelin
kirjasta Zen ja jousella-ampumisen taito. He jotka ovat vähääkään
kiinnostuneet budo-lajien filosofisesta perustasta, tuntevat tämän kirjan. Se
on alan klassikko, joka on vaikuttanut lännessä ehkä eniten siihen, miten
japanilaisten kamppailutaitojen ja zenin suhdetta on tulkittu. Kirjaa ovat
lukeneet niin alan harrastajat kuin akateemiset tutkijat, jotka ovat käyttäneet
sitä tutkimuksissaan luotettavana kuvauksena siitä, miten zen-mestari opettaa
jousiammunnan tietä. Olen myös itse tehnyt niin väitöskirjassani. Yamadan
artikkeli olikin aikamoisen heräämisen paikka, koska hän osoittaa siinä, miten
Herrigelin kuvaus on ainakin joiltakin keskeisiltä osiltaan fiktiota, ei
dokumenttia. Hän myös osoittaa artikkelissaan, että Herrigelin opettaja
”mestari Awa” ei ollut mikään zen-opettaja. Hän ei itse asiassa
kuulunut lainkaan mihinkään zen-perinteeseen vaan oli eräänlainen aikansa
omantienkulkija, jonka käsityksiä jousiammunnasta ei yleisesti hyväksytty.
Toisaalta Yamada myös tuo esiin sen, että Herrigel ei myöskään itse
harjoittanut mitään zen-perinnettä. Hänen käsityksensä zenistä muodostui
lähinnä T.D. Suzukin kirjojen perusteella ja Awan opetuksesta. Tutkijalle tällainen
artikkeli on aikamoinen shokki, koska se tarkoittaa, että kaikki ne argumentit,
mitä hän on tästä teoksesta johtanut, voi samantien heittää roskiin. Lähde ei
yksinkertaiseti ole luotettava. Asiaa voisi verrata siihen, että tekee
tutkimusta buddhalaisuudesta ja käyttää lähteenään Herman Hessen romaania
Siddharta. Asiaa ei pelasta se, että fiktio saattaa olla kuvauksena osuvakin. Fiktio mikä fiktio. Herrigelin kirjaan liittyy myös se, että
se käännettiin japaniksi ja vaikuttaa nyt Japanissa teoksena, joka kuvaa zenin
ja jousiammunnan suhdetta. Yamada
osoittaa hyvin artikkelissaan, että Herrigelin kirja onkin eräänlainen myytti,
jonka hän on luonut omien erilaisten ennakkoluulojensa ja Awan opetuksen
perusteella. Tämä myytti on sitten vaikuttanut suuresti siihen, miten zenin ja
budo-lajien suhdetta tulkitaan ei vain lännessä, vaan myös Japanissa.

Yamadan artikkelissa on 30 sivua, joten
käyn tässä läpi vain muutaman sen keskeisistä ajatuksista. Suosittelen koko
artikkelin lukemista.

Artikkelin alussa esitellään kyudon
historiaa ja Herrigelin opettajan Awa Kenzon elämää. Awa syntyi vuonna
1880. Parikymppisenä hän alkoi harjoitella Heki-ryu Sekka-ha -tyylin
jousiammuntaa Kimura Tatsugoron johdolla ja osoittautuikin erittäin
lahjakkaaksi oppilaaksi. Kahden vuoden harjoittelulla hän saavutti korkeimman
eli menkyo kaiden – arvon ja perusti oman jousiammuntasalinsa kotinsa
läheisyyteen. Hän oli silloin vasta 22-vuotias. Kolmekymmentä vuotiaana hän
muutti Sendaihin, missä hän avasi jälleen uuden jousiammuntasalin. Seuraavana
vuonna hän alkoi opiskella Heki-ryun Chikurin-han koulua Honda
Toshizanen, Tokion Keisarillisen yliopiston kyujutsun opettajan johdolla.
Samoihin aikoihin hän alkoi itse opettaa kyujutsua Daini Goto Gakkon
yliopistossa. Yamada kuvaa artikkelissaan, miten Awa näihin aikoihin ollessaan
jo mestariampuja, joka ampui säännöllisesti sata nuolta sadasta maaliinsa,
alkoi ajautua jonkinlaiseen henkiseen kriisiin jousiammunan suhteen. Hän oli
tutkinut koulukuntansa vanhoja kirjoituksia ja löytänyt sanonnan ”mitään
ei tarvita”. Se aiheutti hänessä epäilyjä jousiammunnan tekniikan suhteen.
Awan tutkimassa tekstissä luetellaan ensin erilaiset jousiammunnan tekniset
vaiheet ja todetaan sitten, että mitään niistä ei tarvita. Teksti tosin jatkuu,
että ”mitään ei tarvita” ei
tarkoita sitä, että aloittelija ei tarvitsisi näitä jousiammunnan teknisiä
vaiheita. Päinvastoin. Aloittelijan on ensin opeteltava jousiammunnan tekniset
periaatteet hyvin, vasta sitten ne voi hylätä. Yamada tulkitsee kirjoitusta
niin, että siinä kirjoittaja neuvoo aloittelijaa opettelemaan ensin hyvin
jousiammunnan tekniikan ja kun hän on saavuttanut hyvän taidon, hän oppii
ampumaan luonnollisella tavalla ajattelematta sitä sen kummemmin. Yamadan
mukaan Awa luki samaa tekstiä niin, että edes aloittelijan ei tarvitse osata
mitään tekniikkaa. Awa alkoikin kutsua kyujutsua ”perinnölliseksi
sairaudeksi, joka pitää tekniikan harjoittelua taitona”. Hänen mielestään
jousiammunnan kuuluu olla ihmisenä olemisen taidon harjoittelua ja hän alkoi
kutsua omaa harjoitustapaansa nimellä shado, ”jousella-ampumisen
tie”. Yamadan mukaan Awan ajatuksia ei yleisesti hyväksytty jousiampujien
keskuudessa ja monet kyujutsun opettajat kritisoivat häntä kovin sanoin.

Tämä tapahtui siis joskus nk.
Taisho-ajanjakson (1912-1926) alkupuolella. Tämä on mielenkiintoista siksi,
että silloin elettiin japanilaisen bujutsun modernisoinnin aikaa yleisemminkin,
jolloin vanhoista jutsu-taidoista muokattiin moderneja do-teitä. Jigoro Kano
(1860-1938) teki tätä työtä jujutsun kohdalla ja otti käyttöön judo-termin.
Yamada kirjoittaa että Awakin seurasi Kanon työtä ja piti sitä esimerkillisenä.
Kanon esimerkki innoitti myös Awaa muuttamaan kyujutsun shadoksi.

Vuonna 1920, kun Awa oli 41-vuotias, hän
koki eräänlaisen ”herätyksen”, joka vaikutti syvästi hänen tapaansa
opettaa jousiammuntaa. Tapahtumasta on runollinen kuvaus Sakurai Yasunosuken
kirjoittamassa Awan elämänkerrassa. Tässä vapaa käännös:

[…]
Kenzo asettui ammuntaetäisyydelle rakkaan jousensa ja nuolensa kanssa ja katsoi
maalitaulua. Hän oli päättäväinen. Antaisiko hänen lihansa peräksi ensin?
Olisiko hänen henkensa vahva jatkamaan?

Ei
peräksiantamista. Täydellinen keskittyminen.
Hän päätti että tästä laukauksesta ei olisi perääntymistä, ei
askeltakaan taakse.

Karvas
kamppailu jatkui. Hänen ruumiinsa oli jo ylittänyt rajansa. Hän tunsi että
hänen elämänsä päättyisi tähän.

Ja
lopulta: ”Nyt kuolen.” Juuri kun tämä ajatus kulki hänen mielensä
läpi ihmeellinen ääni kaikui taivaista. Hän ajatteli, että sen täytyi tulla
taivaista, koska koskaan aiemmin hän ei ollut kuullut sellaista selkeää,
korkeaa ja voimakasta jousen helähdystä ja nuolen iskua maaliinsa. Samalla kun
hän kuuli tämän äänen, hänen minänsä hajosi äärettömiksi pölyhiukkasiksi, hänen
silmänsä sokaistuivat väripaljoudesta ja jylisevä aalto täytti taivaan ja maan.
[Yamada, s. 10.]

Tämän kokemuksen jälkeen Awan opetustapa
muuttui. Hän alkoi opettaa, että ”jokaiseen laukaukseen on asetettava koko
elämän kokoinen ponnistus” ja on mahdollista ”nähdä todellinen itse
laukauksessa” (shari kensho). ”Yksi nuoli, yksi elämä”, on
toinen tapa kääntää hänen ensimmäinen periaateensa. Toisessa periaatteessa
esiintyy sana kensho, joka viittaa zenissä todellisen itsen luonteen
ymmärtämiseen.

Edellä kuvattu Awan kokemus tuo mieleeni
kaksi asiaa. Ensinnäkin kendon, kalligrafian ja zenin mestarin Yamaoka Tesshun
yhden harjoitustavan, seiganin, jonka tarkoituksena oli kuluttaa
miekkailijan fyysiset voimat niin loppuun, että hän luulee lopulta
menehtyvänsä. Juuri sillä hetkellä uusi henkinen voimavara voi tulla hänestä
esiin ja näyttää sen, mitä Tesshu kutsui ”miekaksi joka ei ole
miekka”. John Stevens kuvaa Tesshua käsittelevässä kirjassaan The Sword
of No-Sword tätä harjoitusta. Yasunosuken kuvauksesta ei tosin käy ilmi,
millaista harjoitusta Awa teki, kun hän koki edellä kuvatun heräämisensä, mutta
kuvauksessa viitataan siihen, että hän oli jo kuluttanut kaikki fyysiset
voimansa loppuun, ”hänen ruumiinsa oli jo ylittänyt rajansa”.
Voimakkaan jousen jännittäminen on fyysisesti hyvin vaativaa ja on hyvin
oletettavissa, että Awa teki harjoitusta, jossa ammutiin useita satoja nuolia
perätysten. Tämä ainakin selittäisi sen, mitä hän tarkoittaa toteamalla, että
hän luuli jo kuolevansa.

Yamaoka Tesshun seigan kuvaa hyvin
tätä harjoitustapaa, jossa harjoitusta toistetaan äärimmäiseen väsymykseen
asti. Tesshu järjesti seiganin vain edistyneimmille oppilailleen. Oli kolme
tapaa tehdä seigan. Ensimmäistä seigania edelsi yleensä tuhannen päivän
yhtenäinen harjoitusjakso. Jakson viimeisenä päivänä miekkailija otteli
kaksisataa perättäistä ottelua dojon muiden miekkailijoiden kanssa. Hänelle
sallittiin vain lyhyt lounastauko. Muuten hän otteli jatkuvasti uusia
miekkailijoita vastaan. Ottelut alkoivat aamulla ja kestivät niin pitkälle
iltapäivään että kaksisataa ottelua tuli täyteen.

Jos miekkailija läpäisi tämän seiganin,
oli mahdollista osallistua toiseen seiganiin. Oppilaan oli harjoteltava
edelleen ja toinen seigan oli muuten sama kuin ensimmäinen, mutta otteluita oli
kuusisataa kolmen päivän aikana. Kolmas ja viimeinen seigan oli käsittämättömän
kova: seitsemän päivää ja tuhatneljäsataa ottelua.

Tässä Tesshun selitys tähän
harjoitustapaan:

Miekkailutaidossa
pyritään pääsemään asioiden ytimeen, sinne missä voi suoraan kohdata elämän ja
kuoleman. Nykyään miekkailutaidosta on tullut vain harrastus, joka ei kosketa
mitään tärkeitä asioita. Vastatakseni tähän olen kehittänyt viikon kestävän ja
tuhatneljäsataa ottelua sisältävän harjoitusjakson. Aluksi miekkailija
ajattelee, että ottelut ovat samanlaisia kuin normaaleissa harjoituksissa.
Mutta hiljaleen kun ottelujen määrä lisääntyy niiden luonne muuttuu kohti
todellista ottelua loppuun [kuolemaan] asti – on pakko alkaa luottaa henkiseen
voimaansa. Tätä on todellinen miekkailutaito. Jos harjoituksesta puuttuu määrätietoinen
päättäväisyys, miekkailija ei koskaan edisty, harjoitteli hän kuinka kauan
tahansa. Siksi olen kehittänyt tämän erityisen harjoitustavan testatakseni
miekkailijoitteni päättäväisyyttä. Terästäkää henkenne ja heittäytykää tähän
harjoitukseen. [Stevens, s. 25]

Stevens siteeraa kirjassaan kahden Tesshun
oppilaan kertomuksia kokemuksistaan seiganista.
Yksi oppilas muistelee:

Ensimmäisen
päivän jälkeen pääni oli täynnä kuhmuja ja vartaloni mustelmilla, mutta en
tuntenut itseäni heikoksi. Toisena päivänä aloin kärsiä. Luulin että joudun
lopettamaan kesken. Onnistuin kuitenkin jatkamaan ja päivän lopulla koin
”itsettömyyden” – liikuin luonnollisella tavalla yhdessä vastustajan
kanssa ja liikkeeni olivat estottomia ja vapaita. Vaikka henkeni oli voimakas,
ruumiini oli heikko. Virtsani oli tumman punaista, enkä voinut syödä. Selvitin
kuitenkin viimeisenkin päivän ottelut mieli selkeänä. Tunsin ikään kuin
leijuvani pilvien joukossa. [Stevens, s. 26]

Awan harjoitus ei ollut näin raju, mutta
henkinen kokemus, joka siitä juontui, liittyi myös fyysisen voimien uupumiseen.
Tässä yhteydessä on tärkeää muistaa, että Awan kokemus ei liittynyt pitkään
zen-harjoitukseen. Itse asiassa Yamada kertoo artikkelissaan, että Awa ei
harjoittanut lainkaan zeniä ja vaikka hän myöhemmin kuvasikin jousiammunnan
tietä zenin käsittein, hän ei hyväksynyt kaikkia zenin periaatteita. Tietyt
zenin ilmaisut, kuten kensho, kuuluivat siihen kulttuuriseen ilmapiiriin, jota
hän eli. Esimerkiksi miekkailutaidon ja zenin suhdetta käsittelevää
kirjallisuutta oli paljon olemassa.

Toinen budo-lajeihin liittyvä kertomus,
joka muistuttaa Awan kokemusta, on aikidon perustajan Morihei Ueshiban kertomus
omasta ”heräämisestään”. Ueshiban kokemus liittyy hänen shintolaisiin
harjoituksiinsa. Hän oli hyvin harras Omoto-kyo shintolaisuuden harjoittaja.
Ueshiban henkinen kokemus muutti hänen ymmärrystään aikidosta. Tässä lyhyt
katkelma Ueshiban kertomuksesta:

Tunsin
maailmankaikkeuden värähtävän ja ruumiini muttuvan kultaiseksi. Samalla
hetkellä mieleni ja ruumiini tuntuivat kevyeltä. (…) Sillä hetkellä
valaistuin: budon lähde on jumalan rakkaus, joka suojelee kaikkea luotua. (…)
Todellinen budo on yleismaailmallisen hengen vastaanottamista, rauhan luomista
koko maailmaan. Se on kaikkien luonnon olentojen suojelemista ja niiden elämän
edesauttamista ja viljelemistä. [Ks. Klemola:
Karate-do, s. 69]

Awa, Ueshiba ja Kano kuuluivat siihen
1900-luvun alussa eläneiden budo-mestareiden joukkoon, jotka uudelleen
organisoivat vanhoja japanilaisia bujutsun muotoja. Jigoro Kano oli kasvattaja,
joka kehitti jujutsua länsimaisen urheilun ideaalien suuntaan. Hän ihaili
olympialiikettä ja judosta tulikin lopulta hyvin länsimainen urheilulaji. Kanon
kasvatusideat eivät juontaneet mihinkään erityisiin henkisiin tai uskonnollisiin
kokemuksiin. Hän sai ideansa länsimaisesta kasvatusajattelusta. Awa ja Ueshiba
sen sijaan edustivat toisenlaista linjaa: heille budo liittyi olennaisesti
uskonnolliseen kokemukseen. Yamaoka Tesshulle miekkailutaito oli zenin
harjoittamista ja toisinpäin: zen-oivallusta voitiin demonstoida
miekkailutaidon avulla.

Awalle hänen
”heräämiskokemuksensa” oli ratkaiseva. Siitä lähtien hän alkoi
opettaa jousiammuntaa uskonnon tavoin. Hän perusti uuden organisaation, jonka
nimeksi hän asetti Daishadokyo (Suuri oppi jousiammunnan tiestä). Hänen
oppilaansa kuvasivat Awan uutta oppia uskonnoksi, jonka perustaja oli Awa
Kenzo. Awa itsekin kuvasi sen jälkeistä opetustaan eräänlaiseksi lähetystyöksi.
Herrigel osui sopivasti kohdalle juuri tähän aikaan Awan elämässä, ja Awa alkoi
opettaa hänelle jousiammunnan tietä.

Yamada kuvaa artikkelissaan hyvin myös
Herrigelin omia ennakko-odotuksia siitä, mitä zen on. Hän oli lukenut hyvin
Suzukinsa (erityisesti Zen Esseys), mutta oli myös erityisen kiinnostunut
saksalaisesta mystiikasta ja mestari Eckhartista. Herrigelillä oli romanttinen
käsitys japanilaisesta kulttuurista ja sen taidemuodoista, jotka hän yhdisti
zen-perinteeseen. Niinpä hän halusi nähdä zen-elementtejä japanilaisen
kulttuurin joka nurkassa ja tekikin kirjassaan monia kestämättömiä yleistyksiä
mm. siitä, miten kaikki japanilaiset harjoittivat ainakin jotakin zeniin
liittyvää taidemuotoa. Todellisuudessa keskiverto japanilainen ei tiedä mitään
zenin perinteestä.

Herrigel osui sopivasti paikalle ja
tulkitsi Awaa zenin käsittein. Ei siksi että Awan opetus olisi ollut oikeasti
peräisin aidosta zenin perinteestä, vaan siksi että Herrigel halusi nähdä niin.
Asian tekee vielä monimutkaisemmaksi se, että Awa itsekin käytti opetuksessaan
käsitteitä, jotka ovat tuttuja Mahayana-buddhalaisuudesta ja zenistä, koska se
oli se kulttuurinen ympäristö, jossa hän omia kokemuksiaan tulkitsi. Sen
lisäksi että Herrigel kuvasi Awan opetusta zenin avulla, hän myös tuli
esittäneeksi samalla oman, saksalaisesta mystiikasta vaikutteita saaneen
käsityksensä zenistä. Tähän vaikutti
myös se, että hänkään ei oikeasti harjoittanut zeniä, luki vain kirjoja,
pääasiassa Suzukia.

Tässä yhteydessä pitää lyhyesti todeta,
että myös Suzuki esitti kirjoissaan mystifioivan käsityksen zenistä, joka
vaikutti voimakkaasti Herrigeliin. Vertaa esimerkiksi Shunryu Suzukin
kirjaa ”Zen mieli, aloittelijan mieli” T.D. Suzukin kirjoihin, niin
ymmärrät sen eron, mistä puhun. Suzuki oli buddhalaisen filosofian professori,
skolaari, joka opiskeli kymmenen vuotta uskontotiedettä Yhdysvalloissa ja oli
myös erityisen kiinnostunut länsimaisesta mystiikasta. Suzukin kirjat tekivät
aikanaan voimakkaan vaikutuksen länsimaisten intellektuellien keskuudessa ja
synnyttivät länteen zenin tulkinnan, josta joskus käytetään nimeä
”Suzuki-zen”. Sillä on vähän tekemistä zenin käytännön harjoittamisen
ja päivittäisen elämän kanssa. Shunryu Suzuki oli sen sijaan yksinkertainen
zen-munkki, soto-koulun roshi, joka saapui Yhdysvaltoihin 1950-luvun
lopulla. Hänen puheistaan koottiin kirja ”Zen Mind Beginners Mind”,
joka vasta avasi läntisille lukijoille zenin käytännöllisen, ei siis
skolaarisen, puolen. – Tämä kuvio on monimutkainen ja mielenkiintoinen, mutta
en puutu siihen tässä enempää. Siis takaisin Yamadan artikkeliin.

Yamadan artikkeli on siis kohtuullisen
perusteellinen kuvaus tästä kuviosta. Hän näyttää artikkelissaan Herrigelin
kirjasta muun muassa kaksi kohtaa, missä Herrigel selvästi mystifioi tai
ymmärtää väärin Awan opetusta. Toinen liittyy kirjan kohtaan, missä Awa ampuu
pimeässä kaksi nuolta kohteeseen ja joista toinen nuoli halkaisee ensimmäisen
nuolen. Herrigel tulkitsee tämän Awan opetukseksi, jossa ”se”, mikä
on egon ”tuolla puolen”, on ampunut toisen nuolen. Ego ei pystyisi
tällaiseen suoritukseen. Todellisuudessa kyse oli sattumasta. On olemassa
dokumentteja, joissa Awa itse kertoo tilanteesta ja toteaa, että kyse oli vain
harvinaislaatuisesta yhteensattumasta. Tilanteessa, jossa koko tapaus sattui,
ei ollut läsnä tulkkia. Silti Herrigel kirjoittaa kirjassaan pitkän kuvauksen
siitä, miten Awa selitti hänelle laukauksen merkitystä.

Toinen Yamadan osoittama kohta on
Herrigelin kirjalle keskeinen oppi ”siitä mikä ampuu”. Hän osoittaa,
että Awa ei koskaan opettanut tätä oppia muille oppilailleen ja tulkitsee, että
Herrigel luultavasti ymmärsi väärin Awan japanin kielisen ilmaisun sore
deshita, joka voidaan kääntää vaikkapa ilmaisulla ”siinä se!”.
Englannin kielen ilmaisu ”that’s it” vastaa samaa. Eli kyse olisi
ollut vain yksinkertaisesta kannustuksesta, kun Herrigel onnistui tekemään
hyvän suorituksen. Kirjassaan Herrigel kuitenkin nostaa tämän ilmaisun
huikeisiin metafyysisiin ulottuuksiin ja kertoo Awan opettaneen, että on
olemassa ”se”, joka ampuu, ja jota ei voi sanoin ilmaista.

Herrigel julkaisi kirjansa saksaksi vuonna
1948. Jo vuonna 1956 se käännettiin japaniksi ja on toiminut siitä lähtien myös
Japanissa pääasiallisena jousiammunnan ja zenin suhdetta kuvaavana ja erittäin
suosittuna kirjana. Siihen ovat sitten viitanneet monet japanilaiset oikeatkin
zen-mestarit, kuten Omori Sogen. Herrigel tuli tehneeksi Awalle omalaatuisen
palveluksen. Omana aikanaan Awan jousiammuntaoppeja ei hyväksytty. Ne olivat
ilmeisesti aivan liian esoteerisia ja vaikeasti ymmärrettäviä. Saksalainen
filosofian opettaja Eugen Herrigel sattui osumaan paikalle ja kirjoittamaan
inspiroivan kirjan zenistä ja jousiammunnasta. Kirjasta tuli menestys ympäri
maailmaa ja Awasta suuri zen-mestari, joka synnytti modernin kyudon ja yhdisti
zenin ja jousiammunnan. Awa luultavasti itse olisi kääntynyt haudassaan, jos
hän olisi tiennyt, mitä sanoja hänen suuhunsa kirjoitetaan. Mutta moderni
myytti oli joka tapauksessa syntynyt ja vaikuttaa edelleen jousiammuntaa ja muutakin budoa harjoittavien ihmisten
mielissä.

Read Full Post »

Syvä asahin liikesarja maaten

On tilanteita, jossa asahia haluaa tehdä lattialla tai vuoteella maaten. Seuraavassa asahin perussarjaan perustuva liikesarja, jossa liikkeitä on sovellettu maaten tehtäväksi. Sarjan voi tehdä kokonaisuutena tai siitä voi ottaa itselle sopivan liikkeen tai liikekokonaisuuden.

Käytän seuraavassa kuvauksessa ilmaisuja alas, ylös,
oikealle ja vasemmalle samalla tavalla kuin, jos olisimme pystyasennossa vaikka
nyt makaammekin selällämme jalat koukussa.

Perusasento. Makaa
selälläsi koukkuselinmakuulla kädet vartalon vieressä (kuva). Tee
harjoitukset ilman tyynyä, jos mahdollista. Tämä asento mahdollistaa sen, että
voit työskennellä aktiivisesti myös jaloillasi liikkeiden aikana. Asahin
pystysarjojen avautumis- ja sulkeutumisliikkeet voi ottaa mukaan painamalla
jalkoja kohti vuodetta, jolloin kyse on avautumisesta ja ojentautumisesta ja
vetämällä hieman jalkoja koukkuun, jolloin kyse on sulkeutumisesta. Anna myös
lantion kohota ja vajota hieman näiden liikkeiden aikana. Joissakin liikkeissä
tämä vartalon liike on pientä, toisissa sen voi laajentaa isommaksi. Vaikka
siis makaammekin vuoteella, koko keho on mukana harjoituksessa.

Muista, että voit jokaisen liikkeen jälkeen rentoutua ja
jäädä vain lepäämään perusasentoon. Tee itsellesi sopiva määrä liikkeitä ja
valitse juuri sinulle sopivat. Koko sarjaa ei ole aina välttämätöntä tehdä.

Asahin perussarja
maaten

Laaja hengityksen
tasausliike. Tuo kädet sivukautta
ylös sisäänhengityksellä ja edestä alas uloshengityksellä. Ota mukaan koko
kehon pieni liike ojentamalla hieman jalkoja, kun kädet kohoavat ja vetämällä
jalkoja koukkuun, kun kädet laskevat. Kun jalat ojentuvat, jalkapohjat myös
painuvat samalla hieman kohti vuodetta ja lantio ja vartalo myös
keventyvät. Jalkojen koukistuessa
tapahtuu päinvastoin.

Rentousosio

1. Kierry oikealle ja
vasemmalle. Kierry sivulle ja käy läimäyttämässä kevyesti vuoteesi reunoja
vuorotellen oikealle ja vasemmalle. Kun käännyt vasemmalle, paina oikealla
jalalla kohti vuodetta, jolloin vartalo kiertyy mukaan liikkeeseen. Tee sama
oikealle. Tee sama oikealle.
Liikkeen voi tehdä myös hitaammin niin, että vain ojennat kätesi vuorotellen
rinnan yli vasemmalle ja oikealle

2. Heiluta käsiä
vuorotellen. Heiluta käsiä vuorotellen vartalon edessä ylös ja alas. Pidät
jalat samalla tavalla aktiivisina kuin edellisessä liikkeessä. Jos alusta on
pehmeä, esimerkiksi vuode, alakäsi voi kevyesti läimähtää vuodetta vasten.

3. Yhtäaikainen käsien
ravistus. Ravista kumpaakin kättä
yhtä aikaa alas. Jos olet vuotella, voit antaa
käsien pudota vuoteeseen lantion viereen. Aktivoi jalat myös tässä liikkeessä. Kun nostat kädet ylös, ojennat hieman jalkoja, jolloin lantio hieman kohoaa ja kun tuot kädet alas, koukistat niitä hieman, jolloin myös lantio laskee alas.

Lyhyt hengityksen
tasausliike. Tee kuten pystyssä.
Ojentaudu hieman, kun kädet kohoavat ylös ja hengität sisään. Kun hengität ulos
ja tuot kädet alas, koukista hieman jalkojasi. Näin saat vartalon jalat
aktivoitua mukaan liikkeeseen. Huomaa, miten jalkojen ojennus keventää kevyesti
lantiotasi, se pyrkii nousemaan ja jalkojen koukistaminen painaa jälleen
lantiotasi maata vasten. Keskivartalon lihakset siis aktivoituvat liikkeen
aikana.

Niska-hartiaosio

4. Pyöritä kyynärpäitä.
Koska maaten on helpompi pyörittää kyynärpäät kuin hartiaa, teemme tähän
kohtaan kyynärpäiden pyörityksen. Tuo sormet olkapäille ja nosta kummatkin
kyynärpäät ylös. Jatka liike keskeltä ylös ja ulkokautta alas. Kun kyynärpäät
nousevat ylös, työnnä hieman jaloilla ja kun kyynärpäät laskeutuvat ulkokautta
alas, koukista hieman jalkoja. Vaihda myös liikesuunta.

5. Tee simpukkaliike.
Simpukkaliikkeen voi tehdä aika samalla
tavalla maaten kuin pystyssä. Kierrä käden selät vastakkain ja kurota sormet
polvien väliin. Koukista samalla hieman jalkojasi ja anna rintalastan pudota ja
selän kaareutua. Tuo sitten kädet sivuille ja kierrä ne ulkokiertoon. Kun kädet
kohtaavat vuoteen, paina niitä vuodetta vasten ja anna ylävartalon hieman
taipua kaarelle taaksepäin. Ojenna
samalla kevyesti jalkojasi. Tunne samalla, miten lavat pyrkivät yhteen, rinta
aukeaa ja leuka pyrkii ylös.

6. Käännä päätä ja
venytä kaulaa. Liikkeen voi tehdä samalla tavalla kuin seistessä. Kohota kädet ensin ylös. Tuo sitten kädet
alas ja käännä pääsi hitaasi vasemmalle. Tee kevyt kiertovenytys niskaasi kun
samalla painat käsiä alaspäin ja ojennat jalkojasi. Palaa keskelle kohottamalla
kädet ylös ja koukistamalla jalkoja. Toista oikealle. Huomaa, että käsien
liikkeen voi tehdä myös niin, että kyynärpäät pysyvät koko ajan maassa.

Tee lyhyt hengityksen
tasausliike

Selkäosio

7. Nosta pallo polvien
päältä ja laske yöpöydälle. Liikkeen malli otetaan jälleen perussarjasta.
Kuvittelen että koukussa olevien polviesi päällä on iso pallo. Tartu palloon
kummallakin kädellä. Samalla joudut taipumaan ylävartalosta ja jalat
koukistuvat hieman. Nosta pallo eteen ja kierry sivulle. Laske pallo
peukaloiden puolelta vieressäsi olevalle tai kuvitellulle yöpöydälle. Liikkeessä
joudut kiertymään sivulle ja kurottamaan vähän. Poimi sitten toinen pallo
polvien päältä ja vie se toisella puolella olevalle yöpöydälle.

8. Kurota vuorotellen
käsilläsi kohti takaseinää. Poimi jälleen
pallo polvien päältä. Kohota se sitten etuviistoon pääsi yläpuolelle. Ojenna
sitten vuorotellen käsiäsi pitkälle kohti vuoteen päädyssä olevaa seinää ikään
kuin poimisit korkealta jotakin. Ota jalat myös mukaan painamalla oikealla
jalalla, kun kurotat oikealla kädellä ja päinvastoin. Anna myös vartalon
sopivasti kiertyä.

9. Pyöritä palloa. Palauta kädet edellisestä harjoituksesta
pallon ympärille ja pyöritä palloa vartalosi edessä. Ota koko keho mukaan
liikkeeseen. Anna myös pääsi ja ylävartalosi vähän kohota vuoteesta, kun pallo
on alhaalla.

Tee lyhyt hengityksen
tasausliike

Jalkaosio

10. Piirrä kantapäällä
ympyrä sänkyyn. Selällä maaten emme
voi tässä osiossa harjoittaa tasapainoa, mutta voimme tehdä jalkoja kevyesti
vahvistavia ja liikeratoja auki pitäviä liikkeitä ja harjoittaa koko kehon
liikekoordinaatiota. Lähde piirtämään
kantapäällä ympyrää sänkyyn avaamalla jalka ensin sivulle, siitä alas ja
jälleen keskelle. Jatka liike keskeltä ylös, jolloin jalkaterät ovat jälleen
vierekkäin ja polven koukkuasennossa. Piirrä samalla käsilläsi vastaava ympyrä.
Tuo siis kädet sivulta alas ja keskeltä ylös. Koordinoi jalan ja käsien liike. Toista
toisella jalalla. Jos vatsalihasten voima riittää, voit piirtää jalan ympyrän
niin, että kantapää on koko ajan hieman ilmassa.

11. Koukista nilkkoja
ja kohota lantiota. Kuten seisten
tehtävässä liikkeessä tartu edessäsi olevan tangon alapuolelta ja koukista
nilkkojasi niin, että päkiät nousevat irti maasta. Koukista samalla jalkojasi.
Ojenna sitten kämmenet alaspäin, paina jalkapohjia maahan ja kohota lantio irti
vuoteesta. Toista.

12. Nosta jalkaa ja
venytä. Tämänkin liikkeen malli on perussarjasta. Nosta pallo polvien päältä, kuten
selkäliikkeissä. Nosta jalka ylös ikään kuin ottaisit askeleen. Tartu toisen
käden sormista ja lähde venyttämään kättä eteen ylösnostettua jalkaa pitkin
niin pitkälle kuin pystyt. Laske sitten jalka maahan ja jatka käsien venyttävää
pyöreää liikettä pään yläpuolelle asti. Tuo kädet ulkokautta alas ja poimi
jälleen pallo polvien päältä. Kohota sitten toinen jalka ylös ja venytä kädet
sitä pitkin.

Laaja hengityksen
tasausliike. Lopeta sarja kuten pystyssä hengittämällä syvään ja tuomalla
kädet edestä ristiin ja ylös ja edelleen
sivuilta alas.

Makaa pallo rinnan
edessä. Tuo kädet rinnan edessä olevan pallon ympärille. Avaa jalat hieman
leveämpään asentoon ja nosta päkiät irti maasta. Aseta pienet mielikuvapallot
päkiöiden alle.

Read Full Post »

Pystylinjauksen periaate asahissa

Asahissa harjoittelemme kehon hyvää linjausta, jota
opettelemme pitämään kaikissa arjen askareissa. Tässä lyhyesti, mitä tämä
linjaus pitää käytännössä sisällään. Kyse on siitä, miten kannattelemme
kehoamme suhteessa maan vetovoimaan. Asetapa kynä pystyyn pöydälle. Huomaat
heti, että se voi pysyä pystyssä vain, jos se on täysin kohtisuorassa maan
vetovoimaa vastaan. Kehon pystylinjaus tarkoittaa samaa asiaa. Voimme ajatella
kehoamme sen keskilinjan kautta. Kehon keskilinja tarkoittaa suoraa, joka piirretään
pään, ylävartalon ja lantion painopisteiden kautta.

Kun olemme ensin asettuneet tällä tavalla pystyyn
linjaukseen, annamme polviemme hieman taipua, jolloin painopisteemme hieman
putoaa. Samalla lantion kori irtoaa ja kääntyy hienovaraisesti takaa alas ja
edestä ylös. Voimme kuvitella häntäluuhumme pienen painon, joka vetää
häntäluuta alas. Tasapainottaaksemme tämän voiman meidän on samalla kuviteltava
katosta päälakeen kiinnittyvä naru, joka kohottaa päälakea hieman ylöspäin.
Selkärankaan vaikuttaa siis kaksi voimaa, häntäluusta alas ja päälaesta ylös,
jotka saavat aikaan hienovaraisen selän venymisen tunteen. Huomaa kuitenkin,
että mitään näitä asioita ei tehdä voimalla, vaan mielikuvilla. Mielikuvat siis
ohjaavat kehoamme, mitään voimaa ei tarvitse käyttää. Keho tuntuu silloin
hieman vajonneelta tai juurtuneelta jaloista maahan ja samalla päälaessa tuntuu
kohoava tunne. Tämä asettaa lantion, hartialinjan ja niskan ja pään oikeaan
linjaukseen. Puhumme asahissa lantion, hartialinjan ja niskan/pään
neutraaliasennoista. Kaula tuntuu vapaalta ja voima kulkee selkää ja niskaa
pitkin ylös päälakeen samalla, kun häntäluu hienovaraisesti vajoaa.

Asennossa voi rentouta luurangon mielikuvan avulla. Kun
seisot edellä kuvatussa perusasennossa, kuvittele miten kaikki kehon muut
rakenteet ikään kuin sulavat pois, vain tukiranka jää jäljelle. Kaikki muut
rakenteet muuttuvat ilmaksi. Voit kuvitella, miten huoneen pölyhiukkaset
leijuvat joka puolelta kehosi läpi. Seistessäsi tässä asennossa voit vielä
kulkea mielessäsi läpi kehon linjauksen seuraavasti. Piirrä mielessäsi
kummastakin jalkaterästä kakkosvarpaasta lähtevä linja, joka kulkee nilkan ja
polven keskeltä ylös lonkkaniveliin. Aisti lonkkaniveliä ja kuvittele, miten
reisiluiden päät sulavat ja vajoavat lonkkanivelten sisään. Piirrä edelleen
lonkkanivelistä linja selkärangan alapäähän ristiluuhun. Aisti ristiluuta, ja
miten se ottaa vastaan koko ylävartalon painon ja miten tämä paino välittyy
lantion korin kautta lonkkaniveliin. Aisti sitten selkärankaa ja piirrä linja
ristiluusta ylös kohti päälakea ja siitä edelleen kohti kattoa. Tee tämä mielikuvamatka muutaman kerran ja
aisti samalla kehosi rakennetta näiden linjojen kohdalta.

Aisti lopuksi kehoasi kokonaisuutena. Aisti pitkää selkää ja
rentoja hartioita ja käsiä. Aisti koko kehon läpi menevää voimaa, joka lähtee
jalkapohjista, nousee jaloista lantion luiden kautta selkärangan alapäähän ja
kohoaa selkää pitkin ylös ja jatkaa matkaansa päälaesta kohti kattoa. Tätä
tunnetta, mitä nyt koet, kutsutaan kehon kannateluksi ja hyväksi linjaukseksi.

Huomaa, että keskilinja ei ole aina pystyssä. Puhun
funktionaalisesta keskilinjasta, jolla tarkoitan sitä, että keskilinja on aina
asetettava kehon toiminnan mukaan. Jos työnnän autoa ojasta, keskilinja nojaa
eteen. Muuten edellä kuvatut periaatteet pätevät. Huomaa esimerkiksi asahin
perusliikesarjan ensimmäisessä tasapainoliikkeessä pään asento. Kun piirrät
jalalla ympyrää ja jalka menee taakse, pyrimme säilyttämään suoran linjan
jalasta selkään ja sieltä päälakeen. Katse ei voi olla silloin horisontissa,
mikä nostaisi leuan ylös ja lyhentäisi niskan. Silloin selästä tuleva voima
katkeaa niskassa eikä kulje päälaesta ylös. Pään pitää pysyä selän jatkeella,
jolloin sivusta katsoen pään asento vartaloon nähden on sama kuin jos seisoisit
pystyssä. Silloin katse suuntautuu myös
eteen mutta hieman alas.

Miksi tämä on tärkeää? Siksi että jos haluamme, että
pystymme soveltamaan asahin linjauksen periaatteita mihin tahansa liikkeisiimme
tai arjen askareisiin, meidän on oltava tietoisia tällaisista kehon linjauksen
perustavista yksityiskohdista, ja meidän on pyrittävä säilyttämään tuntuma niistä
aina, kun teemme asahin liikesarjoja.

Read Full Post »

Kehomielen harjoittamisen moniulotteisuudesta ja siitä, mitä ovat tietoisuustaidot ja samalla vähän asahistakin

Nyt kun elämme tätä mielen taitojen trivialisoinnin aikaa,
kun kaikki on yhtä mindfulnessia, ja moniulotteiset kehomielen harjoitukset
typistetään ”ei-arvioivaksi, hyväksyväksi läsnäoloksi”, tai aivopuoliskojen
synkronoimiseksi, haluan nostaa jälleen kerran esiin tietoisuustaitojen
moniulotteisuuden. Ei ole olemassa vain yhtä tietoisuustaitoa tai ”läsnäolon”
taitoa, mikä jollain olennaisella tavalla kokoaisi yhteen vuosituhansien
ikäisiä kontemplatiivisia perinteitä. Ainakaan buddhalainen perinne sellaisena
kuin sen itse tunnen, ei kiteydy yhteen käsitteeseen tai yhteen harjoittamisen
ideaan.

Kirjassani Mindfulness
– tietoisuuden harjoittamisen taito yritin analysoida tätä ilmiötä ja
asettaa sitä laajempaan viitekehykseen. Kirjassa yritin kuvata
yksityiskohtaisemmin, miten mielen harjoitus ymmärretään buddhalaisessa
perinteessä ja miten voimme tulkita sitä länsimaisen psykologian ja filosofian
kontekstissa.

Yksi viitekehys, johon mielen harjoittamisen liitin, oli
hyvin yleinen tapa kuvata ihmisen havainnon, ymmärryksen ja toiminnan
kokonaisuutta seuraavan kaavion avulla:

tahto – huomio – kohde – ymmärrys – toiminta

Kaavio pyrki kuvaamaan sitä, miten havaintomme,
ymmärryksemme ja toimintamme maailmassa syntyy. Kyse on tietoteoreettisesta
mallista, missä lähtökohtana on, miten tieto syntyy havainnosta ja miten sitten
tämä tieto on toimintamme taustalla. Emme tietenkään toimi aina täysin
rationaalisesti, vaan toimintaamme vaikuttavat muutkin tekijät, mutta jos
toimimme rationaalisesti, toimimme parhaan ymmärryksemme mukaan.

Jotta voin ymmärtää, että kirjoitan nyt tietokoneella, minun
on suunnattava aluksi huomioni tähän koneeseen, sen näppäimiin ja näyttöön.
Teen sen tahtoni avulla. Jos en kykene pitämään itseäni edes tämän koneen
äärellä, jotta havainto sitä voi syntyä, ei voi syntyä myöskään sitä
ymmärrystä, mitä tietokoneella kirjoittaminen tarkoittaa. Tarvitaan siis
jonkinlainen tahtotila tai tahdon ponnistus, jotta voin pysähtyä edes hetkeksi
paikalleni tekemään jotain. Suuntaan huomioni tähän koneeseen, jolloin ymmärrän
että tämä kone on tietokone, jolla voi tehdä erilaisia asioita, myös
kirjoittaa. Vasta tämän ymmärryksen jälkeen voi syntyä kirjoittamisen toiminta.
Tietysti se vaatii myös kirjoittamisen taidon, mutta taito voidaan nähdä osana
ymmärrystä, tietoa siitä miten tätä konetta käytetään.

Tämä oli lyhyt kuvaus havainnon, ymmärryksen ja toiminnan
prosesseista, joiden osista ihmisen käyttäytyminen syntyy. Tämä prosessi
sisältää monia taitoja, joita voidaan pitää mielen taitoina,
tietoisuustaitoina. Itse asiassa jokainen käsite, jonka edellä olevassa
kaaviossa nostin esiin, pitää sisällään taidon elementin. Niinpä voidaan puhua
tahtomisen taidosta, huomion suuntaamisen taidosta, kohteen havaitsemisen
taidosta, kohteen ymmärtämisen taidosta ja toimimisen taidosta. Seuraavassa
lyhyesti näistä taidoista, mutta ensin on pakko sanoa jotain hidastamisesta,
hidastamisen taidosta.

Hidastamisen taito

Hidastamisen taito on kehomielen taitojen harjoittamisen
lähtökohta. Jotta voimme tulla tietoiseksi edellä kuvaamistani havainnon,
ymmärryksen ja toiminnan prosesseista, meidän on hidastettava niitä niin, että
kykenemme havaitsemaan niiden yksityiskohtia, vivahteita. Vasta näiden
yksityiskohtien havaitseminen voi synnyttää niistä ymmärrystä. Jos emme ensin havaitse, emme voi ymmärtääkään.
Tästä syystä kontemplatiiviset perinteet korostavat kehon ja mielen liikkeiden
hidastamista. Kehon liike joka pysäytetään täysin, istutaan täysin liikkumatta
tyynyllä tai liike viedään hyvin hitaaksi. Hidas liike mahdollistaa hyvin
yksityiskohtaisen kehomielen tilojen ja sisältöjen aistimisen. Kun huomio
kohdistetaan kehomielen sisältöihin, ja keho on liikkumaton tai vain hitaassa
liikkeessä, myös hengitys hidastuu. Kaikki tämä vaikuttaa niin, että myös
normaalisti nopea ja ryntäilevä tietoisuuden virta hidastuu, jopa rauhoittuu ja
joskus jopa pysähtyy. Silloin mielen sisällöt asettuvat helpommin tarkastelun
kohteeksi ja sisäisiä tapahtumia voidaan ainakin jossain määrin alkaa ymmärtää.
Tätä voidaan kutsua itseymmärrykseksi.

Tahtomisen taito

Tahto voidaan ymmärtää mielen voimana, joka vaaditaan, että
pystymme ylipäätään tekemään jotain. Jos kadotamme tämän voiman, lamaannumme
täysin. Masentunut ihminen kadottaa usein tahdonvoimansa, jolloin pelkästään
sängystä ylösnouseminen tuntuu vaikealta. Nykyisissä mindfulness-sovelluksissa
harvoin puhutaan tahdosta ja sen harjoittamisesta, vaikka käytännössä kaikki
perinteiset mielen harjoittamisen tavat perustuvat hyvin voimakkaasti tahtoon ja
tahdon harjoittamiseen. Perinteisillä tavoilla tarkoitan nyt erilaisia lähinnä
idän meditatiivisia perinteitä, joissa mieltä harjoitetaan pääasiallisesti
paikallaan tyynyllä istuen. Samaa harjoitusta tehdään myös länsimaisissa
mindfulness-sovelluksissa, mutta tahdon merkitystä harjoituksessa ei yleensä
korosteta. Päinvastoin. Usein harjoitusta pyritään kuvaamaan käsittein, mikä ei
pidä sisällään kuvausta tahdon käytöstä tai todetaan, että itseään ei pidä
pakottaa mihinkään. Siis tahdonponnistusta ei pidä käyttää.

Tässä unohdetaan, että harjoitus, oli se mitä tahansa, on
tietyllä tavalla itsensä ”pakottamista”, jossa käytetään tahdon voimaa. Jos
haluan opiskella uuden kielen, ei se tapahdu itsestään, vaan joudun pakottamaan
itseni tämän kielen äärelle eri tavoin. Ja itse asiassa tämä tahdon voiman
käyttäminen on yksi keskeinen harjoituksen ulottuvuus, joka tuottaa tahtomisen
taitoa. Tahtominen on taito, jota voi harjoitella ja tahdon voima on voima,
jota voi harjoituksella kasvattaa. Aina kun ohjaat itsesi tekemään harjoitusta,
käytät tahtoasi ja harjoitat tahtoasi. Ei ole olennaista istutko silloin
tyynyllä vai teetkö asahin tai joogan liikettä.

Yleisenä periaatteena voisi varmaan sanoa, että mitä
hitaampi liike, sitä enemmän tahtoa se vaatii. Ja kun liike lakkaa kokonaan ja
vain ollaan paikallaan, se vaatii eniten tahtoa. Nopeassa arjen liikkeessä
tahdon osuus on niin pieni, että sitä on jopa vaikea havaita. Tahdon osuuden
tällaisessa liikkeessä huomaa siitä, että voin ikään kuin lakata tahtomatta
liikettä, jolloin se lakkaa. Tai siis liikkeen lopettamien tarkoittaa, että
lakkaan tahtomasta liikettä tai muuta toimintaa, mitä olen tekemässä.

Hidas liike on vaikeaa, se vaatii enemmän ponnistusta.
Hidastamisen taito onkin yksi tärkeimmistä tietoisuustaidoista. Jos teemme liikettä
nopeasti tai hidastamme sitä vain hieman, liike ei ole tahdon taidon
harjoitusta. Paras harjoitus on pysähtyä kokonaan ja pysyä tässä
liikkumattomassa tilassa tahdon jatkuvan, mutta hienovaraisen ponnistuksen
avulla.

Huomion suuntaamisen taito

Sama tahdon ponnistus, jonka avulla pystymme hidastamaan
liikettämme tai pystymme jopa pysymään pitkiä aikoja liikkumatta, mahdollistaa
sen, että pystymme pitämään huomiomme suuntautuneena samaan kohteeseen pidempiä
aikoja. Huomion suuntaamisen taito on tietoisuustaitojen ydin. Harjaantumaton
mieli pysyy yhdessä kohteessa vain muutaman sekunnin, sitten se jo kiitää
muualle. Keskittymiskyky tarkoittaa huomion suuntaamisen kykyä. Tehdessämme tietoista liikettä kuten asahia
huomiomme on suuntautunut aistimaan kehoa ja sen sisäisiä muutoksia. Suuntaamme
siis huomiomme kehon aistimuksiin. Käännämme katseemme sisäänpäin. Olemme
tietoisia samalla myös ulkoisesta maailmasta, mutta suurin osa huomiostamme on
suuntautunut kehon sisäisten kokemusten aistimiseen. Huomiota voidaan verrata
kaukoputkeen tai mikroskooppiin, joka pitää ensin suunnata kohteeseen, että sen
läpi voi tarkastella kohdetta.

Huomion suuntaaminen ja sen pitäminen kohteessa on siis myös
taito. Usein sitä kutsutaan keskittymiskyvyksi. Jos sinulla ei ole
keskittymiskykyä, se tarkoittaa, että et pysty keskittämään huomiotasi pitkään
yhteen asiaan, vaan mielesi vaeltaa nopeasti asiasta toiseen. Jos
keskittymiskyky on huono tai olematon, opiskeleminen ja uuden oppiminen käy
vaikeaksi. Oppiminen vaatii opeteltavaan asiaan keskittymistä.

Kohteen havaitsemisen taito

Jotta voimme havaita kohteen, oli se mikä tahansa, meidän on
suunnattava siihen huomiomme. Voin katsoa puuta, puu on siis näkökentässäni,
mutta jos mieleni vaeltaa muissa asioissa ja huomioni on kohdistunut muualle,
en havaitse puuta lainkaan. Näin meille käy jatkuvasti arjen toiminnoissamme.
Maailma on aisteissamme, mutta mielemme vaeltaa itse kuvittelemassaan
maailmassa. Voimme ajaa autolla kaupungin halki muistamatta matkasta mitään.
Olemme katselleet ympärillemme, mutta emme ole silti nähneet mitään. Tietoisia
havaintoja ei ole syntynyt.

Havaitseminenkin on siis taito. Ensimmäiseksi se vaatii
huomion keskittämisen taitoa. Havainnossa mielen pitää olla paikalla samalla,
kun aistimme ympäristöä. Asahissa harjoittelemme havaitsemisen taitoa suuntaamalla
huomiomme kehon erilaisiin aistimuksiin. Tällaisia aistimuksia on monia ja
aistimusten vivahteita lukemattomia. Voimme aistia hengitysliikettä, voimme
aistia käsien, jalkojen tai koko kehon liikeaistimusta, voimme aistia
asentotuntoamme, voimme aistia lattian kosketusta jalkapohjissamme jne. Mitä
enemmän saamme kokemusta hitaasta ja tietoisesta liikkeestä, kehon aistimusten
vivahteet lisääntyvät ja samalla siis huomion mahdolliset kohteet kasvavat.

Karkeasti voidaan todeta, että kokemuksemme koostuu
ulkoisista aistikohteista, mielteistä, tunteista, mielialoista ja kehon
aistimuksista. Mielteiden virtaa voidaan kutsua myös ”ajatteluksi”. Voidaan
väittää, että kaikki nämä ihmisen kokemuksen ulottuvuudet ovat hyvin
kehollisia. Ajattelukin voidaan kokea kehomielen toimintana, joka ei ole
pelkästään jotakin henkistä ja kehosta irrallista. Siksi asahin kaltainen
liike, jossa kehon aistimukset ovat jatkuvasti huomion kohteena, opettaa meitä laajemminkin
katselemaan mieltämme. Meditaatiota kuvataan usein mielen katselemiseksi. Kehon
aistimusten katseleminen on ikään kuin esimerkkimalli tästä tapahtumasta, joka
valmistaa meitä yleisemminkin tunnistamaan kokemuksemme sisältöjä.

Kohteen ymmärtämisen taito

Tahdon, huomion suuntaamisen ja havaitsemisen taidot ikään
kuin kulminoituvat kohteen ymmärtämisen taidossa. Emme voi ymmärtää kohdetta,
jos emme edes havaitse sitä ja emme havaitse sitä, jos emme ole edes
suunnanneet siihen huomiotamme, jonka teemme käyttäen tahtoamme. Buddhalainen
elämänfilosofia kiertyy ymmärtämisen ja siis tiedon tai viisauden ympärille.
Buddhalainen ajattelu on tässä mielessä ensisijaisesti tietoteoreettista, ei
metafyysistä. Siinä ei kysytä, millaisia olioita maailmassa on olemassa vaan,
miten saamme tietoa maailmasta ja itsestämme osana maailmaa. Miten
ymmärryksemme itsestämme ja maailmasta syntyy. Ongelma on siis
tietoteoreettinen. Buddhalaisessa tietoteoriassa erotetaan kaksi inhimillisen
ymmärryksen tai kognition tapaa: ”puhdas” ymmärrys ja ”harhainen” tai
”epäpuhdas” ymmärrys. Valon metaforan käyttö harjoituksen päämäärien kuvauksessa
alleviivaa tätä näkökulmaa

Mieltä harjoittamalla voimme ikään kuin puhdistaa ymmärryksemme
prosessia ja siirtyä ”tietämättömyydestä” (avidya) kohti ”viisautta” (prajna).
Tietämättömyys johtaa kärsimykseen, viisaus pois kärsimyksestä.

Istumalla alas tyynylle ja katselemalla mielemme prosesseja,
alamme tunnistaa niitä rakenteita, jotka kannattelevat virheellistä
ymmärrystämme. Alamme ikään kuin nähdä ennakkoluulojemme läpi. Tätä prosessia
ei voi kuvata lyhyesti, joten jätän sen nyt tähän. Joka tapauksessa kyse on
eräänlaisesta mielen ”puhdistamisen” prosessista, jonka aikana alamme hiljalleen
nähdä maailman sellaisena kuin se on, emmekä sellaisena kuin haluamme sen
nähdä. Kohteen ymmärtäminen on siis todellakin taito, joka vaatii paljon
harjoitusta. Kohde, jota pyrimme harjoituksessa ymmärtämään, on silloin oma
mielemme ja sen toiminta. Harjoitus on mielen läpivalaisua, joka toivottavasti
ainakin jossain määrin myös kasvattaa ymmärrystä itsestämme.

Toimimisen taito

Kaikki se, mitä olemme kokeneet, mitä olemme ajatellet,
tunteneet jne., toimii perustana sille, miten toimimme nyt ja jatkossa. Tätä
kutsutaan karmaksi. Kehomielemme on aina historiallisesti määrittynyt.
Harjoittaessamme mieltämme, voimme toivoa ainakin jossain määrin kykenevämme
läpivalaisemaan mieltämme niin, että pystymme näkemään ja ymmärtämään näitä
toimintaamme ja ajatteluamme määrittäviä rakenteita, eräänlaisia
ennakkoluulojamme, eli sitä, miten olemme tähän asti maailman ymmärtäneet. Tällainen uusi ymmärrys voi myös vapauttaa
meitä näiden rakenteiden painolastista. Tässä mielessä toimintamme tai
käyttäytymisemmekin on taito.

Buddhalaisuudessa puhutaan taitavasta toiminnasta ja
taitamattomasta toiminnasta. Taitamaton toiminta synnyttää kärsimystä, taitava
toiminta ei synnytä kärsimystä vaan päinvastoin, poistaa sitä. Tämä on hieno ja
mielenkiintoinen buddhalaisen ajattelun piirre. Siinä etiikka tulee selkeästi esiin
ja kuvatuksi kärsimyksen problematiikan kautta. Toiminnassa on aina eettinen
ulottuvuus. Mielemme menneisyydessä muodostuneet rakenteet ovat tavallaan niitä
karman siemeniä, joista nykyinen toimintani kasvaa esiin. Mutta tämä prosessi
ei ole välttämätön, deterministinen. Tässä kohtaa minulla on vapaus valita. Tosin
harjaantumaton mieli kokee vapaudekseen sen, että hän valitsee
ennakkoluulojensa mukaan. Harjoitus pyrkii vapauttamaan meidät tästä
ennakkokäsitystemme pakkopaidasta kohti todellista valinnan vapautta, missä
maailma pyritään kohtaamaan sellaisena kuin se on, eikä sellaisena kuin kuvittelen
sen olevan.

Tässä lyhyesi ja karkeasti kuvattuna joitakin niitä taitoja,
joita kehomielen harjoittaminen pitää sisällään. Keskityin tässä vain
harjoituksen tietoteoreettiseen puoleen. Kehon taitojen näkökulmasta harjoitus
saa monia lisäulottuvuuksia, kuten kehon kannattelun taito, hengittämisen taito
ja muita. Niistä taas joskus lisää.

Read Full Post »

Asahista aamurituaali

Kirjoitin tuossa vähän aikaa sitten muotojen harjoittelusta,
katasta ja miten asahikin on yhdenlaista kataa. Kaikissa kulttuureissa
harjoitetaan muotoja, joita kutsutaan rituaaleiksi. Usein rituaalin merkitys on
erottaa arki siitä, mikä koetaan jollain tapaa pyhänä. Kyse on profaanin ja sakraalin erosta.
Uskonnolliset rituaalit ovat tällaisia. Mutta on muunkinlaisia rituaaleja.
Vuodenaikojen vaihtuessa poltetaan kokkoja tai koristellaan joulukuusta. On
myös siirtymärituaaleja. Häissä ihmisen sosiaalinen status muuttuu,
ripillepääsyssä siirrytään kohti aikuisuutta, kasteessa annetaan nimi ja
otetaan yhteisön jäseneksi.

Maallistuneissa yhteiskunnissa uskonnollisten rituaalien
merkitys on kadonnut tai katoamassa. Elämme aikaa, jossa on mahdollista
kehittää itselleen uusia elämälle merkitystä antavia rituaaleja. Maallisen ja
pyhän ero perustuu kahtia jaettuun maailmaan. Jos ihminen on yksi,
uskonnollisen ja maallisen erottaminen toisistaan perustuu harhaan. Henkisyyden
harjoittaminen erillään ruumiista liittyy samaan ruumiin ja sielun ja ihmisen
ja maailman erottavaan jakolinjaan. Jos ajattelumme ja kokemuksemme lähtee
ihmisen ja maailman ykseydestä, se tarkoittaa, että ihmisen henkisyyttä ei
harjoiteta vain uskontojen alueella. Maallinen ja pyhä, ruumiillinen ja
henkinen voivat kohdata missä tahansa arjen tapahtumassa. Erityisen hyvin se
kohtaa kehon ja mielen yhdistävässä liikkeessä. Tässä näkemyksessä hengen
viljelyä ei eroteta omaksi harjoittamisen alueekseen vaan se on mukana aina,
kun harjoitamme kehomieltämme.

Voimme tehdä tällaisista kehomielen harjoituksista arkisen
rituaalin, missä harjoittamalla säännöllisesti kehomieltämme, annamme hengen ja
ruumiin sulautua yhdeksi. Tämä rituaali voi olla arjen askare, mutta se voi
olla myös tietoinen liike.

Kristillisessä rituaalissa pyritään astumaan pyhän
maailmaan, jossa arki ja sen hälinä ja kaoottisuus jätetään hetkeksi taakse.
Rituaali voi olla kuitenkin jotakin paljon arkisempaa, itse asiassa arjen
katsomista läheltä. Rituaali voi olla myös niin kuin zen-perinteessä opetetaan,
kodinhoitoon liittyvän asian tekemistä keskittyneesti, kuten teeseremoniassa
tai kukkien asettelussa. Zen-perinne myös näyttää, miten rituaali voi olla
kamppailutaidon kata tai voimistelutaidon liike tai liikesarja. Silloin
rituaali on kehon harjoituksen tekemistä samanlaisessa keskittyneessä
mielentilassa.

Usein rituaali tehdään sille omistetussa paikassa. Paikka
koristellaan niin, että siihen astuessa mieli itsestään asettuu vastaanottamaan
rituaalin sanoman. Tämän voi tehdä myös kotona. Itselleen voi järjestää paikan,
jonkin kulmauksen, joka helpottaa rituaaliin astumista. Ulkoisten muotojen tai paikkojen merkitystä ei
pidä väheksyä. Sisäisen ja ulkoisen ero on mielemme asettama.

Tähän paikkaan voi sitten asettua aikaisin aamulla tai
myöhään illalla, kun päivä ei ole vielä alkanut tai kun se on jo loppumassa.
Voi ottaa itselleen aikaa ja viljellä hetki kehomielensä hyvinvointia tekemällä
keskittyneen harjoituksen, asahin, joogan tai taijin liikesarjan. Aluksi voi
istua hetken, tehdä sitten liikkeen ja istua vielä lopuksi hetken.

Oman päivittäisen harjoituksensa voi tehdä rituaalina, joka
syventää harjoituksen merkitystä. Liikkeen ja liikkumattomuuden harjoitus
näyttää kehomielen ykseyden ja kadottaa maallisen ja pyhän eron. Harjoitus
kadottaa dualismin ja asettaa meidät osaksi isompaa elämän virtaa, missä
henkisyyttä ja ruumiillisuutta ei voida erottaa toisistaan. Tällaisessa harjoituksessa hengen viljely on
ruumiin viljelyä ja päinvastoin. Asahin tai joogan liike voi olla tällainen
profaani henkisyyden muoto, joka harjoituksessa saa sakraalin ulottuvuuden. Harjoituksessa kahtiajaot kuten pyhä ja arki,
henkinen ja ruumiillinen, minä ja maailma kadottavat hiljalleen meitä eroon
repivän merkityksensä.

Read Full Post »

Somaattisista menetelmistä, asahista ja liikkumisen taidosta

1970- luvulla yhdysvaltalainen filosofi Thomas Hanna otti
käyttöön ”somatics” käsitteen, joka on yleistynyt kuvaamaan menetelmiä, joissa pyritään
aistimaan sisäisesti kehon liikeaistimuksia, tunnistamaan miten liike
kehossa syntyy, miltä keho asento
sisäisesti tuntuu jne. Kaikissa näissä tekniikoissa pyritään kehon sisäisen
kuuntelun kautta löytämään kehon optimaalisia asentoja ja toimintatapoja. Omia
liikemalleja aistimalla virheellistä liikettä voidaan oppia tunnistamaan ja
korjaamaan. Kyse on yleensä hyvin hienovaraisesta työskentelystä, missä kehoa
ei pakoteta uusiin liikemalleihin tai asentoihin vaan esimerkiksi mielikuvia
käyttämällä kehon annetaan ikään kuin itsestään löytää uusia ja vapaampia
olemisen tapoja.

Kyse on siis tietoisesta työskentelystä keholla. Ja koska
kyse on tietoisuudesta, samalla kun mieli tai tietoisuus on harjoituksen
apuväline, se on myös sen kohde. Harjoitukset vaativat intensiivistä keho
aistimista ja huomion suuntaamista, mikä itsestään on jo meditatiivisten
menetelmien ydintaito.

Somaattisissa menetelmissä on paljon yhteistä, koska ihmisen
kehon rakenne on sama kaikkien menetelmien takana. Esimerkiksi kehon hyvä
pystylinjaus on asia, mikä leikkaa läpi kaikista somaattisista menetelmistä.
Tapa, kuinka kannattelemme itseämme maan vetovoimaa vastaan, on yksi ihmisen
kehollisen olemisen ulottuvuuksista, mitä ei voi ohittaa.

Somaattisissa menetelmissä on myös eroja. Esimerkiksi kaikki
niistä eivät ole samalla tavalla liikuntamuotoja. Liikuntamuodolla tarkoitan
tässä sitä, että kaikissa ei ole systematisoitua liikemateriaalia, joiden
avulla menetelmän periaatteita harjoitetaan ja joilla samalla on myös
esimerkiksi terveysliikunnan ulottuvuus. Monilla tosin on.

Asahi mutta erityisesti Syvä-asahi on mitä erinomaisin
somaattinen menetelmä. Siinä on voimakas liikunnallinen ulottuvuus, missä kehoa
harjoitetaan, avataan, venytetään ja voimistetaan hyvin monipuolisella tavalla.
Sen lisäksi sen jokaisella liikkeellä on kehon optimaalista asentoa ja
toimintatapaa harjoittava ulottuvuutensa. Ja kolmanneksi se on aina tietoista
kehon kuuntelua, tietoista liikettä, jossa mieli, keho ja hengitys yhdistyvät
yhdeksi ihmistä tasapainottavaksi liikkeeksi.

Asahissa pidämme sekä
kuvainnollisesti, mutta myös konkreettisesti jalat maassa. Aloin itse vuosia sitten käyttämään termiä ”funktionaalinen
kehotietoisuus” sellaisesta kehon tutkimisen ja aistimisen tavasta, jossa
jokaisella harjoituksella on selkeä funktio. Tämä funktio liittyy kehomielen
arjen toimintaan. ”Funktionaalisen kehotietoisuuden” harjoitukset pyrkivät aina
vastaamaan kysymykseen, onko olemassa tai mikä on ihmisen kehon ja mielen tai
kehomielen optimaalinen asento tai asenne erilaisissa arjen ongelmanratkaisun
tilanteissa. Ongelmanratkaisuna pidän tässä hyvin laajassa mielessä kaikkea
toimintaamme, tuolilta ylösnoususta mielen itselleen asettamiin ongelmiin.

Otin tämän käsitteen käyttöön siksi, että kokemukseni mukaan
on paljon ihmisiä, joka ovat harjoittaneet vuosia erilaisia somaattisia
menetelmiä, tutkineet kehonsa aistimuksia paljon, mutta tämä kehon aistiminen
on jäänyt ikään kuin ilmaan. Siitä on tullut jollain tapaa epämääräisen ”henkistä”, josta kuitenkin on vaikea sanoa,
mitä se tarkoittaa. Myös kehon asennot saattoivat olla aivan löysiä, keho
irrallisista osista koostuva hyvässä linjauksessa oleva palikoiden kasa, jonka
pienikin tuulen puuska helposti horjutti. Itse olin tottunut siihen, että kehon
asentojen ja liikkeiden kinestetiikan harjoittaminen tuo samalla myös
konkreettista taitoa seistä tukevasti maassa, yhdistää koko kehon voima yhdeksi
kokonaisuudeksi, liikkua koko kehosta niin, että voima tulee lattiasta koko
kehon läpi sormiin asti jne. Kaikki tämä oli yleensä nk. somaattisia menetelmiä
harjoittaneille ihmisille vaikeaa tai mahdotonta. Paitsi heille, jotka tulivat
oikeasti itäisten kamppailutaitojen perinteistä, kuten taiji tai aikido.

Muistan aikanaan kun kehitimme asahia ajatelleeni, että on
olemassa sellaisia liikuntamuotoja, kuten LesMils-tuotteissa jokin Bodybalance,
joka on eräänlainen kokoelma idän kamppailutaitojen ja menetelmien liikkeistä,
että niissä ohjaajat matkivat erilaisia itämaisia liikuntamuotoja. Siis matkivat eli pyrkivät tekemään
ulkoisesti samalla tavalla. Asahissa emme matki mitään vaan teemme oikeasti. Tässä on iso ero. Jos matkit jotain vaikkapa
taijin liikettä, se tarkoittaa että et osaa tehdä sitä kunnolla, eikä tarvitsekaan
osata. Mutta kun teet sen oikeasti niin
kuin se kuuluu tehdä, se tarkoittaa, että osaat ja olet ymmärtänyt liikkeen
kaikki periaatteet. Osaat tehdä sen silloin oikeasti etkä enää vain matki
mitään.

Asahissa emme matki mitään. Teemme oikeasti liikkeet noudattaen
koko kehon liikemekaniikkaa, ohjaamme liikettä tietoisesti sen liikeradan joka
sopukan kautta jne. Jokin Bodybalance voi ulkoisesti näyttää samalta, mutta
siinä ei ole tarkoituskaan tehdä oikeasti liikettä näin, koska kyse on
jumpasta, ulkoisesta liikkeestä. Liikkeen sisäisyyttäkin voidaan matkia.

Tällaisista syistä aloin itse puhua ”funktionaalisesta
kehotietoisuudesta”, kehitin sen ympärille kokonaisen kymmenen päivän
koulutusohjelman, koska se että ajattelemme olevamme hyvinkin tietoinen
liikkeestämme, ei vielä tarkoita mitään. Se ei tarkoita sitä, että osaisimme
silti vaikkapa tuottaa kehon voimaa tai liikettä optimaalisella tavalla.
Muistan hyvin joskus kymmeniä vuosia sitten, kun opetin tajia
yliopistoliikunnassa eräänkin oppilaani, joka ensimmäisellä tunnilla totesi,
että hän kyllä osaa jo taijita hyvin, koska hänellä on voimakas kokemus qin
virtauksesta kehossaan. Kun sitten teimme
liikesarjaa, siinä ei ollut mitään oikein. Hänen sisäinen kokemuksensa ja
liikkumisensa taito eivät lainkaan vastanneet toisiaan. Samaan olen edelleen
jatkuvasti törmännyt, kun pidän asahin ohjaajakoulutuksia.

Monilla ihmisillä, jotka ovat harjoittaneet joitakin
somaattisia menetelmiä, ja joilla on ainakin omasta mielestään vahva sisäinen
kokemus liikkeestä, on kuitenkin virheellinen kuva omasta liikkumisen
taidostaan. Pelkkä sisäinen kokemus liikkeestä ja sen tutkiminen ei tuota välttämättä
liikkumisen taitoa. Näyttää siltä, että liikkumisen taidon oppiminen vaatii
myös muodon, jossa sitä opetellaan. En mene tähän nyt pidemmälle, mutta tämä
näyttää olevan ongelma myös tanssin puolella, jossa on suuntauksia, missä
improvisaatio näyttää olevan jonkinlainen liikkumisen ihanne. Mutta ainakin minun on aika vaikea katsoa
sellaista liikeimprovisaatiota, missä taustalla ei ole muodon kautta opeteltua
liikkumisen taitoa. Tässä päädyn jällen samaan, kuin mitä joskus aiemmin
kirjoitin taidon ja taiteen yhteydestä, miten en voi pitää kovin korkeana
taiteena sitä, mistä taidon elementti on jätetty syrjään.

Mutta asahiin palatakseni. Suosittelen lämpimästi asahia tai vastaavia (taiji, qigong)
liikkumisen muotoja sellaisten somaattisten menetelmien harjoittajille, joiden
menetelmistä tällaiset muodot (katat) puuttuvat. Kyllä lattialla
kieriskelemällä voidaan lisätä kehotietoisuutta, mutta tämän kehotietoisuuden
siirtäminen arjen liikkeeseen tai liikkumisen taidoksi (funktionaaliseksi
kehotietoisuudeksi) käy helpommin muodon (kata) avulla. Kannattaa ainakin
kokeilla.

Read Full Post »