Samaanien matkassa 6

Steilneset Memorial, Vardö

Johdantoa

Päivän päätteeksi kävimme syömässä Hotelli Inarissa ja
vetäydyimme sitten lomakylän mökkiin. Samaanivideoiden inspiroimana treenasimme
Snuupin kanssa vähän eläinten liikkeitä. Tiikerin muutimme kotoisemmaksi
ilvekseksi, kauriin peuraksi, karhua ja kurkea ei tarvinnut muuttaa
kotoisempaan muotoon. Eläimillä on tyypillisiä liikkeitä, joita erityisesti
kiinalaiset ovat tarkkailleet ja matkineet kautta aikain. Monet yi quanin
opettajat ja harrastajatkin käyvät eläintarhoissa katsomassa tiikeriäkin
läheltä. Erityisesti yi quanissa eläimestä pyritään löytämään sen henki, spirit
ja vaikkapa yksi tyypillinen liike. Tällä ajatuksella voi katsoa, kuinka
kissaeläin venyttää kyntensä esiin tai raapii puuta, miten peurat iskevät
sarvensa vastakkain, miten kurki iskee siivillään tai miten karhu tömistää
maata etujaloillaan. Yö mökissä oli kuuma ja levoton, uni ei kunnolla tullut.
Joskus aamuyöstä Snuupi hiipi naapurin tyhjän mökin terassille kehittelemään
ahman liikesarjaa. Aamulla se oli kai valmis. Oma mieleni jatkoi eläinsarjojen
yhdistämistä asahin liikkeisiin. Siitä ei tullut valmista.

Seuraavana päivänä oli aika jatkaa matkaa Norjan Finnmarkin
puolelle. Joskus viisi vuotta sitten lastasimme auton laivaan Kirkenesissä ja otimme
sen pois Vardössä. Ajoimme siitä sitten Varangenin vuonon pohjoispuolta pitkin
kohti länttä ja Kjöllefjordia, jossa vietimme muutaman päivän. Vardö ja koko
Varangenin niemimaa jäi mieleen karuista maisemistaan, joita joskus voisi
palata uudelleenkin katsastamaan. Olimme nyt vuokranneet huoneen Vardöstä,
jonne suuntasimme sitten automme nokan.

Vasta perillä selvisi, että matkamme samaaniteema saisikin
Vardössä huiman jatko-osan. Eikä Vardökään ollut samaaniteemamme päätepiste, vaan
samaanirumpu näytti seuraavan meitä matkallamme loppuun asti.

Saavuimme Vardöhön illalla. Asettauduimme kämpille, söimme
ja lähdimme tutustumaan ympäristöön. Etsimme paikan jonkinlaista kauppakatua
tai keskusta, mutta se ei ollut ihan helppoa. Muutaman kaupan löysimme, mutta
ihmisiä ei näkynyt missään. Kyllä, paikka oli pieni, mutta muutaman kulkijan
olisi odottanut näkevänsä. Pubiakaan ei löytynyt. No, palasimme kämpille ja
päätimme yrittää seuraavana päivänä paremmalla tuurilla. Joka tapauksessa olimme
nyt Varangerin niemen aivan itäisessä kärjessä, pienessä satamakaupungissa,
jonne vievä tie kulki jylhien, puuttomien taivalten halki ja jossa tiellä tepastelevien lampaiden lisäksi emme vielä
olleet nähneet oikein ketään.

Mutta onneksi on netti. Makasin illalla selälläni sängyllä,
ja googlasin, mitähän Vardössa pitäisi käydä katsomassa. Kun kirjoittaa
Googleen ”Vardö”, löytyy TripAdvisorin linkki ”10 parasta nähtävyyttä, Vardö”.
Listan ensimmäisellä sijalla on Steilneset
Memorial, joka on saanut miltei kaikilta arvostelijoilta viisi tähteä. Pian
selviää, että kyseessä on massiivinen noitavainojen muistomerkki. Muistan
Snuupin kertoneen, että lappilainen samanismi sai jonkinlaisen kuoliniskun
1600-luvun noitavainoissa, missä suurin piirtein viimeiset Lapin samaanit
poltettiin roviolla, niin mielenkiintoni syttyi heti. Huomenna menisimme
siis tänne.

Read Full Post »

Samaanien matkassa 5

Shamaani synnyttää rytmiä koko kehollaan. Ei vain käsi lyö
rytmiä rumpuun, lantio heiluta kellovyötä, vaan myös jalka tamppaa maahan.
Ylävartalo on kumartuneen maan suuntaan, ei ojentautuneena taivasta kohti. Koko
kehon liikesuunta on kohti maata. Tämä poikkeaa radikaalisti esimerkiksi
länsimaisen klassisen baletin liikesuunnasta, joka on päinvastainen.
Länsimaisessa kristillisyyteen pohjaavassa ajattelussa henget ja jumalat asuvat
taivaassa ja henkinen on jotakin, joka on ylhäällä. Balettitanssija pyrkii
liikkeellään muuttumaan kokonaan hengeksi ja kadottamaan ruumiinsa painon.
Tanssija luo liikkeellään illuusion painottomasta ruumiista. Shamaanin henget
asuvat maassa ja hän pyrkii kohti alisia ja hän pyrkii sinne koko ruumiillaan. Tanssijan
vyön kellon kilkatus herättelee henkiä, mutta samaa tekee myös jalan tamppaus.
Samaani tamppaa jalallaan maata ja herättää sillä myös rituaaliin kutsuttavia
henkiä. Maan kamara on myös samaanin rumpu ja samaanin jalka toimii sitä
rummuttavana vasarana. Samaanin tanssia ei määrää ulkoinen estetiikka. Sen
tarkoitus on muuttaa tanssijan tietoisuuden tilaa.

Saman tyyppinen maahan kohdistuva liikesuunta on nähtävissä
esimerkiksi espanjalaisessa flamencossa. Flamencon tanssija juurtuu syvään
maahan. Hän ei pyri balettitanssijan tavoin lainkaan lentämään. Sama ajatus on
läsnä afrikkalaisessa tanssissa, jossa maata tampataan vielä voimakkaammin.
Ehkä erikoisin tämän ajattelun muoto ilmenee japanilaisessa butossa, missä
tanssija vääntää itsensä groteskeihin asentoihin ja takertuu samalla
varpaillaan ja koko kehollaan kiinni maasta.

Samaanin tanssista voi löytää samoja groteskeja piirteitä
kuin butosta. Samaanin vaipuessa transsiin hän menettää joskus ruumiinsa
hallinnan täysin ja esiin voi nousta koko kehon kramppeja ja muuta spontaania
liikettä. Schefferus kuvaa kirjassaan Lapin noitaa, joka rummutuksen
loppuvaiheessa menettää täysin tajuntansa ja jää kuolleen tavoin maahan
makaamaan. ”Huudettuaan asiaan kuuluvin menoin jumalia avukseen loitsija äkkiä
vaipuu maahan ja käy elottomaksi ja näyttää siltä kuin olisi kuollut ja henki
olisi todella lähtenyt ruumiista. Sillä hengityskin on lakannut eikä hänessä
näytä olevan mitään tuntoa eikä liikuntakykyä (s. 131).” ”He laulavat kauan,
kunnes pyörtyvät ja kaatuvat maahan kuin kuolleina, mutta kuitenkin samalla
niin jännittyneinä, että hiki virtaa heidän kasvoistaan ja koko ruumiistaan (s.
132).”

Niissä Pentikäisen Siperiassa kuvatuissa videoissa, jotka
ehdimme tällä lyhyellä visiitillä katsoa, emme nähneet tällaista transsia. Sen
sijaan Manchu-samaaneista kertovassa videossa, joka myös oli Pentikäisen
kokoelmassa, mutta ei ollut hänen kuvaamansa, samaani selvästi vaipui transsiin
niin, että hänen koko ruumiinsa värähteli tahdottomista krampeista. Tämä pätkä
oli minusta erityisen mielenkiintoinen kiinalaisen qigongin kannalta, missä
näitä spontaaneja kramppeja myös esiintyy ja joista joissakin niitä tietoisesti
viljellään. Itsekin olen saanut niistä oman osuuteni. Myös joillekin yi quanin
harrastajille ne tulevat tutuiksi. Pitkäaikainen seisomisharjoittelu (zhan
zhuang) nostaa ne joskus esiin. Tämä ei tarkoita, että tehdessämme zhan
zhuangia, vaipuisimme johonkin samanistiseen transsiin, vaan että kehomme
reagoi tässä harjoituksessa samankaltaisin kramppaavin liikkein. Nämä liikkeet antavat kokemuksen koko kehon
jännityksen ja rentouden vaihtelusta, jota voidaan sitten lisää työstää
kamppailutekniikan suuntaan. [Olen kirjoittanut tästä moniosaisessa blogissani
yi quanista, eikä tästä siis tässä sen enempää.] Tuon samaanin liikettä
katsellessani en voinut olla ajattelematta, että olemmeko tässä nyt myös tämän
tyyppisen ilmiön juurilla.

Samaani samaistuu matkallaan monesti erilaisiin eläimiin.
Yhdellä videolla samaani pukeutui suden nahkaan, mutta pettymyksekseni mitään
susitanssia siitä ei seurannut. Muistan joskus vuosikymmeniä sitten nähneeni
dokumentin, joka kuvasi jotakin Kaakkois-Aasialaista heimoa ja heidän
parantajiaan. Siinä parantaja muunsi itsenä saukoksi, kiipesi vikkelästi
pylvästä pitkin majan katolle, hyppäsi sieltä alas, sukelsi kylän läpi
virtaavaan jokeen ja tuli sieltä rannalle kala hampaidensa välissä. Se näytti
tempulta, johon ihminen ei pysty, mutta saukko pystyy. Mitään tämänkaltaista
ilmiötä ei katsomillamme videoilla esiintynyt. Jos oikein muistan, arkistossa
on video- ja filmimateriaalia noin 800 tuntia ja me katsoimme niistä ehkä
parikymmentä tuntia, joten paljon jäi katsottavaa. Tällaista materiaalia olisi
mielenkiintoista löytää lisää erityisesti yi quanin eläintanssien kannalta.
Silloin voisi ainakin kuvitella olevansa näidenkin eläintanssien alkujuurilla.

Read Full Post »

Samaanien matkassa 4

Juha Pentikäisen mukaan samanismi on suulliseen perinteeseen
perustuva, erilaisista riiteistä ja myyttisistä kertomuksista rakentuva,
monimutkainen kulttuurinen kokonaisuus ja samaanien varassa elävien ihmisten
elämän tapa, maailman ymmärtämisen tapa. Tästä laajasta kokonaisuudesta
samaanin liike tai tanssi on vain pieni sirpale, ja juuri tätä sirpaletta me
asetuimme videoiden ääreen tarkastelemaan.
Emme tavoitelleet mitään kokonaisnäkökulmaa samanismiin näiden videoiden
avulla. Samaanikulttuurin ymmärtäminen jäi tutkimusten lukemisen varaan. Snuupi
oli perehtynyt aiheeseen jo vuosia, itselleni Pentikäisen kirja oli ensimmäinen
laajempi johdatus aiheeseen.

Samanistinen rituaali on ikään kuin moniosainen näytelmä,
joka rakentuu aina jonkin teeman varaan. Rituaali voidaan järjestää monessa
tarkoituksessa. Niitä ovat parantaminen, ennustaminen, metsästysonni, onnettomuuksien
välttäminen, kuolleiden henkien saattaminen asuinsijoilleen jne. Näytelmän
päähenkilö on samaani, joka rummuttaen, tanssien ja laulaen vaivuttaa itsensä
transsiin ja matkustaa näkymättömään maailmaan neuvottelemaan henkien kanssa ja
hakemaan vastauksia ja saamaan heiltä opastusta. Usein samaanit käyttävät myös
huumaavia aineita muuntuneen tietoisuuden tilan saavuttamiseksi. Siperian
samaanit näyttivät juovan vodkaa vähän väliä. Vodka oli pyhä juoma, jota
tarjottiin myös hengille.

Samaanin liike on siis osa laajempaa psykofyysistä
tekniikkarepertuaaria, jonka avulla hän pyrkii saavuttamaan transsin, jossa hän
pystyy kulkemaan eri maailmojen välillä. Tällä matkallaan samaani voi käyttää
hyväkseen erilaisia apuhenkiä, muuntautua käärmeen tai linnun hahmoon, ja
niiden avulla päästä sinne, minne ihmisruumiissa on vaikea päästä. Huumaavien
tai juovuttavien aineiden lisäksi tähän valikoimaan kuuluu samaanirummun
rytminen soitto, kehon rytminen liike ja samaanin laulu, johon usein myös
osallistujat yhtyvät. Yritimme katsoa tarkemmin juuri samaanin liikettä, mutta
monesti kuva oli rajattu vain ylävartaloon. Muutamia koko kehon liikettäkin
kuvaavia pätkiä löysimme.

Pentikäisen kuvaamien Siperian samaanien ”rumputanssi”,
eräänlainen perusliike tai perustanssi oli helppo hahmottaa. Laitan liitteeksi
videopätkän. Siinä samaani liikkui hitaasti rummuttaen nuotion ympäri. Samaanin
ylävartalo oli toisilla enemmän, toisilla vähemmän kumartuneena eteen rummun
päälle. Yhdessä videossa, jossa oli kuvattu samaaniteemaista näytelmää, miehet
rummuttivat syvään rummun päälle kumartuneena painaen ikään kuin korvansa
lähelle rumpua. Myös jotkut naiset tanssivat näin. Samaanit kantoivat
lanteillaan vyötä (”toli”), jonka selänpuolella riippui kookkaita metallisia
kelloja. Tanssiessaan samaanit soittivat näitä kelloja heiluttaen lanteitaan
puolelta toiselle. Tanssin kokonaisuuden muodostivat siis rummunsoiton rytmissä
otetut vuoroittaiset askeleet, lantion sivuttainen rytminen liike sekä samaanin
laulu. Kellojen kilinällä kutsuttiin henkiä paikalle. Samanlaista kellovyötä
näyttivät kantavan myös pohjoisen Kiinan Manchu-samaanit.

Ennen pohjoiseen lähtöä siivosimme vintin. Yhdestä ullakolla
jo 20 vuotta olleesta laatikosta löytyi Johannes Schefferuksen kirja ”Lapponia”,
jonka alkuperäinen latinankielinen painos oli julkaistu 1674. Se oli käännetty latinasta suomeksi 1962. Kirja
on ruotsalaisen tutkijan perusteellinen 300-sivuinen kuvaus Lapin kansasta
tapoineen. Kirjan yksi pitkä luku oli nimeltään ”Lappalaisten loitsuistsa ja
noituudesta”. Sattumaa tai ei, mutta nyt kun sitä aloin lukea, niin siinä on kuvattu
yksityiskohtaisesti Lapissa 1600-luvulla eläneiden samaanien rituaaleja ja ”loveen
lankeamista”. Schefferus on piirtänyt kirjaansa useiden lapin noitarumpujen
kuvia ja selittää niiden symboliikkaa. Pentikäisen videoiden katselun jälkeen
kaikki Schefferuksen kuvaukset tuntuivat nyt tutuilta. Lapin tuon ajan samaanit,
joita siis noidiksi kutsuttiin ja joiden taidot katsottiin olevan peräisin paholaisesta,
käyttivät samaanirumpua samoihin tehtäviin kuin nykyiset Siperian kollegansa.

Schefferus kuvaa noidaksi tuloa samalla tavalla kuin
Pentikäinen, jonka ydin on, että samaaniksi ei opiskella vaan siksi tullaan,
tavallaan valikoidutaan. Pentikäinen kuvaa samaaniksi tuloa vastentahtoiseksi.
Tehtävään valikoituvat he, joilla jo luonnostaan ja ehkä jo lapsena on
ruumiista poistumisen kyky ja jotka ovat aina nähneet näkyjä tai olleet eri
tavalla herkkiä, kuin muut yhteisön jäsenet. Kyse on tuskallisesta prosessista,
jonka ei haluaisi toteutuvat omalle kohdalleen.

Schefferuksen sanoin: ”On muutamia, joilla on noitataito
ikään kuin luonnostaan, mikä on kauhistuttavaa. kun näet paholainen on havainnut
saavansa heistä itselleen soveliaita ja kuuliaisia palvelijoita, se ottaa
heidät valtaansa jo pieninä lapsina sairauden kautta, jonka aikana se antaa
heidän nähdä paljon ilmestyksiä ja näkyjä, joista he ajan mittaan oppivat, mitä
tuohon taitoon kuuluu (s. 118).”

Schefferuksen kirjassa on myös mielenkiintoinen kuva Lapin
rummuttavasta noidasta. Hän soittaa rumpua istuen maassa jalkojensa päällä. Noidan
laulua hän kutsuu tutulla sanalla, se on ”joikuamista”.

Read Full Post »

Samaanien matkassa 3

Valmisteluja

Heinäkuussa Sajoksen arkistoihin pääseminen osoittautuikin
vaikeammaksi kuin olimme kuvitelleet, vaikka Snuupi oli sopinut asian
etukäteen. Heinäkuussa kaikki ovat lomalla ja informaatio ei näin kesällä kulje
aina niin kuin voisi toivoa. Pääsimme kuitenkin sisään lukituista ovista ja
paikalla sattui olemaan Sajoksen projektityöntekijä Inka, joka osoittautui
meille aarteeksi. Inka itse oli saamelainen muotoilija ja korutaiteilija, joka
veti Sajoksessa projektia, jossa oli tarkoituksena luoda jonkinlainen saamelaisen
muotoilun tietokannan tapainen palvelu, josta asiasta kiinnostuneet voisivat
saada tietoa ja apua saamelaiseen muotoiluun liittyvissä asioissa. Tai niin
itse asian ymmärsin.

Snuupilla oli lista videoista, joista voisimme aloittaa, mutta mistä
videot löytäisimme, olikin sitten eri juttu. Inkalla oli avain arkistotiloihin,
josta löysimme kolme hyllyväliä ja siis varmaan sata metriä Pentikäisen mappeja
ja muuta paperitavaraa, mutta vain yhden videon. Mutta onneksi meillä oli Inka.
Hän teki muutaman puhelun kesälomalla oleville arkistonhoitajille ja selvisi,
että Pentikäisen videot ovat kylmähuoneessa. Se oli helpottava tieto, mutta
kenellä olisi avain. Ei kenelläkään paikallaolijoista. Mutta onneksi meillä oli
Inka. Hän soitti taas puhelun, ja sitä kuunnellessa ymmärsin, että yksi avain
olisi vahtimestarilla, joka oli 40 kilometrin päässä Ivalossa ja jonka työpäivä
oli jo loppu. Mutta onneksi puhelimen tässä päässä oli Inka. Ja kuinka
ollakaan. Kaveri lähti ajamaan Ivalosta Inariin ja tuomaan meille avainta,
millä pääsisimme kylmäarkistoon. Eihän se ollut kuin 80 kilometriä edestakaisin
ja sen voisi laittaa seuraavan päivän työpäiväliukumaan – kuulin Inkan sanovan.

Avainta odotellessamme yritimme saada tekniikan toimimaan.
Tutkijahuoneen tietokoneen vieressä oli VHS-nauhuri, mutta se ei ollut
yhdistetty tietokoneeseen. Pistimme kasetin pyörimään, yhdistelimme johtoja,
mutta emme saaneet mitään tapahtumaan. No, Inka tiesi atk-tuen numeron, ja
saimme ekspertin paikalle, mutta hänkään ei saanut kuvaa näkyviin. No, kuten jo arvata saattaa, onneksi meillä
oli Inka. Hän ehdotti, että hän voisi hakea kotoaan meille television, jonka
varmaan saisi liitettyä vhs-soittimeen scart-liitännän avulla ja niin saisimme
pelit toimimaan. Menimme juomaan Snuupin kanssa kupin kahvia Sajoksen kuppilaan
ja kuinka ollakaan, sillä aikaa Inkan mies oli tuonut paikalle television ja
scart-liittimen ja lopputulos oli, että kaikki pelit ja vehkeet toimivat,
kiitos Inkan.

Lopulta myös kylmähuoneen avain saapui paikalle ja pääsimme
toden teolla etsimään vhs-nauhoja. Nauhat olivat hyvässä järjestyksessä
vuosittain ja aika helposti löysimme Snuupin listassa luetelluista nauhoista
kymmenkunta, jotka sitten kannoimme tutkijahuoneeseen. Snuupi kaivoi esiin
Eijan käsin sitoman muistikirjan, jonka hän oli varannut samaanimuistiinpanoja
varten. Viritin videokameran tv:n eteen. Olimme valmiit aloittamaan.

Read Full Post »

Samaanien matkassa 2

Istuin Sajoksen pääsisäänkäyntiä vastapäätä olevalla
punaisella sohvalla odottelemassa Snuupia. Istuin siinä kaksi tuntia ja annoin
ajan vain olla. Kiertelin käytäviä, kurkistin parlamenttisaliin, missä
saamelaiskäräjät pitävät istuntojaan, kävin kahvilla ravintola Gallassa ja
palasin aina punaiselle sohvalle. Annoin Sajoksen puhua ja yritin kuunnella,
mitä se halusi kertoa. Olin saanut matkalla Pentikäisen kirjan luettua ja
johdannon Snuupilta Luostolla käteeni saamasta Anna-Leena Siikalan kirjasta
”Suomalainen samanismi”. Yhdellä arkkitehtitutullani on tapana istua paikoissa
ja aistia istumalla paikallaan, mitä paikka kertoo. Hän istuu zazenissä, itse
en tuossa sohvalla istuessani kehdannut vääntää jalkojani ristiin.

Täytyy sanoa, että samanismia käsittelevät kirjat ja keskustelut
Snuupin kanssa olivat avanneet mieltäni sellaiseen suuntaan, että siinä
istuessani aloin enemmän ja enemmän ymmärtää tätä rakennusta. Saamelaisten
kulttuurikeskuksena arkkitehdit olivat halunneet rakentaa siihen sisään
kokonaisen maailmankuvan. En pysty kaikkea siitä kuvaamaan sanoin, mutta
jotakin pystyn. Rakennus ei vain symbolisesti viitannut samanistiseen
maailmankuvaan, vaan se oli itse konkreettisesti sen osa. Monet rakennuksen
osat ja sen tilat avautuivat kohti ympäröivää luontoa tavalla, joka häivytti
rakennuksen ja luonnon rajan. Sen tekivät koko seinän korkuiset ikkunat, rakennuksen
puinen materiaali, sen jylhät, kattoa kannattelevat puupalkit, jotka joistakin
kulmista näyttivät sulautuvat ympäröivään mäntymetsään. Tämä rakennus ei halunnut
eroon luonnosta vaan halusi näyttää, että mitään eroa tai rajaa ei ole.

Pentikäisen kirjasta olin oppinut, että Siperian samaaneille
kaikki luonto on pyhää ja että ihmisen ja luonnon tai ihmisen ja eläimen ero on
kuin veteen piirretty viiva. Pentikäinen kirjoitti, miten samaani ei taita puun
elävää oksaa eikä kaiva kuoppaa maahan. Polttopuuna voi käyttää keloa.
Samaanille ei ole eroa sillä, onko luonto eläinluontoa vai kasviluontoa, kaikki
luonto on pyhää ja me olemme luonnon vieraita. Suomenkin kielessä riistaa ja
kalaa pyydetään, sitä ei oteta.

Istuessani Sajoksen pääaulan sohvalla tunsin istuvani
keskellä metsää. Erityisen vaikuttava oli parlamenttisalin seinään rakennettu kaarevalla
lasilla verhottu syvennys, jossa riippui Nils-Aslak Valkeapään taideteos.
Taideteos kuvasi samaanin kolmetasoista maailmaa samaanirummun symboliikalla.
Siinä oli siis kuvattu ylinen, keskinen ja alinen, kolme maailmaa tai tasoa,
missä samaani kykenee transsissa kulkemaan. Mutta tämä teos ei ollut
syvennyksen vaikuttavin kohta vaan se tapa, miten syvennystä peittävä lasi
heijasti metsän ikään kuin keskelle rakennusta. Tämä arkkitehtoninen ratkaisu
konkreettisesti siirsi metsän rakennuksen keskelle. Männyt näyttivät oikeasti
kasvavan keskellä parlamenttisalia. Käänsi katseensa rakennuksen takapihalle
tai sen keskelle, katse tavoitti samat männyt. Ehkä juuri tämä rakennuksen
kohta halusi selkeämmin sanoa: ei eroa, ei rajaa, olemme samaa puuta.

Sama sanoma välittyi rakennuksen joka kohdassa, jopa
vessassa. Kun astuin vessaan, suorastaan hämmennyin lattiasta kattoon ulottuvan
ikkunan koosta, josta avautuvan maiseman keskellä seisoi jykevä mänty. Koko
rakennus huokui viestiä, missä ihminen ei ole eri kuin luonto, missä arki ei
ole eri kuin pyhä. Kahvion ulkoterassia reunustivat kattoon asti ulottuvat
puiset palkit, mutta siellä niiden välistä puuttuivat lasit. Tämä aiheutti sen,
että ympäristössä laiduntavat porot eksyivät joskus kahvion terassille.
Rakennuksen takana varvikko ulottui käytännössä rakennuksen perustukseen asti.
Rakennusvaiheessakaan ympäröivää luontoa ei ole haluttu turhan laajasti tuhota.

Samaanirummun symboliikkaa löytyi myös rakennuksen
muodoista. Sekä parlamenttisali että rakennuksen iso pääsali oli rakennettu
samaanirummun ovaaliin muotoon. Pääsisäänkäynnin oven yläpuolen kattoon asti
ulottuvassa ikkunassa oli kelottuneen männyn kuvio, joka muuttui valon määrän
mukaan. Kun sitä katsoi pitkään, männyn oksa näytti välillä poron sarvelta ja
ainakin minulle sekin kertoi samaa kuin koko rakennus: oli mänty, poro tai
ihminen, kaikki ovat samaa lihaa, samaa puuta.

Read Full Post »

Samaanien matkassa 1

Sain soiton joskus puoli vuotta sitten luostolaiselta
ystävältäni Kari ”Snuupi” Sunnelalta, että hän oli hankkinut tutkimusluvan
uskontotieteen emeritus professorin Juha Pentikäisen arkistoon, jota
säilytetään Inarin saamelaiskulttuurikeskuksessa Sajoksessa. Hän oli myös
soittanut Pentikäiselle ja ja he olivat keskusteleet pitkään samanismista ja erityisesti samanistisesta liikkeestä tai liikekielestä.
Pentikäinen paljon samaaneja tutkineena ja useiden Siperiaan suuntautuneiden
kenttätutkimusmatkojensa seurauksena tunsi hyvin samaanikulttuurin, heidän
rituaalinsa ja maailmankuvansa, mutta liikkeen tai liikekielen näkökulma oli
hänellekin uusi. Hän kertoi Snuupille, että hänen Inariin sijoitetussa
arkistossaan on satoja tunteja videoita ja filmimateriaalia samanistisista
rituaaleista ja että arkistot ovat vapaasti tutkijoiden käytössä. Että ei muuta
kuin arkistoja kaivelemaan.

Snuupi tarttui tapansa mukaan tuumasta toimeen ja jätti
tutkimuslupahakemuksen. Kun hän soitti minulle, hänelle oli tullut juuri tieto,
että lupa-asiat ovat kunnossa. En voinut olla sanomatta, että minä haluan tähän
projektiin myös mukaan. Samanismi on erityisesti pohjoisen kansojen luonnonuskonto,
jota katsotaan harjoitetun jostain kivikauden hämärästä aina tähän päivään
asti. Kivikautisten kalliomaalausten katsotaan edustavan samanistisista
maailmankuvaa. Lapin noidat ovat edustaneet lappilaista samanismia ja jotkut
tukijat katsovat kalevalaisen runoperinteen kertovan vanhasta suomalaisesta samaanikulttuurista.

Snuupi on ikänsä ollut kiinnostunut samanismista eräänlaisena
esittävän taiteen alkumuotona. Hän on itse sirkustaiteilija ja –opettaja,
stunt-näyttelijä, ohjelmapalveluyrittäjä ym. Omissa tuli- ynnä muissa esityksissään
hän on yhdistellyt erilaisia liike-elementtejä aina Shaolin-pohjaisista
kamppailutaidoista samanistiseen liikkeeseen. Ehkä voi sanoa, että hän muutti
aikanaan Lappiinkin etsiessään omalle liikkeelleen samanistisia alkujuuria. Ja
nyt oli tilaisuus päästä todella alkujuurille, tosin videoiden välityksellä, mutta
se ei ollut vähän.

Itse innostuin asiasta heti, koska samanistinen liike on
tavallaan myös eräänlainen alkuliike, missä tanssi ja muu esittävä taide on
saanut ensi-ilmauksensa. Kiinalaisessa kamppailuperinteessä on monia
samanistisia elementtejä, mutta erityisesti mielikuvien käyttö ja samaistuminen
eläimiin ja niiden liikkeisiin yi quanin taidossa on minulle erityisen läheinen
ja kiinnostava. Yi quanin eläintansseja ei minusta voi loppuun asti ymmärtää,
jos ei ymmärrä samanistista maailmankuvaa ja ihmisen ja eläimen yhteyttä tai
samuutta tässä maailmankuvassa. Itseäni tietysti kiinnosti samaanin liike ja
maailmankuva myös liikkeen ja kehollisuuden filosofian kannalta yleisemminkin.

Saimme sovitettua heinäkuulle pari päivää, jonka voisimme sitten
yhdessä istua Sajoksen arkistoissa Pentikäisen videoiden ääressä. Parissa
päivässä ei paljoa ehtisi, mutta nyt voisi saada ainakin jonkinlaisen alustavan
kuvan siitä, mitä arkistot sisältävät. Valmistauduin matkaan hankkimalla Pentikäisen kirjan ”Samaanit. Pohjoisen kansojen elämäntaistelu.” (Helsinki
2006, 3. p.) Sitä sitten lueskelin auton takapenkillä, kun suuntasimme perheen
kanssa auton nokan kohti pohjoista. Päätimme suhtautua projektiin avoimella
mielellä ja katsoa rauhassa, mitä siitä jäisi käteen. Snuupin mielessä liikkui
luultavasti jokin taiteellinen projekti, johon arkistoista voisi saada ideoita
jonkinlaiseen ”autenttiseen samaaniliikkeeseen”, itse ajattelin, että tämä
matka aivan varmasti syventäisi ymmärrystäni samanismista, saamelaisuudesta ja
ehkä myös suomalaisuuden juurista. Esiin ehkä nousisi myös jonkinlainen ”alkuperäinen
liike”, josta voisi olla jopa hyötyä ja iloa asahin liikkeen kehittämisen
kannalta.

[Kuva matkalta Oulun Nallikarilta.]

Read Full Post »