Samaanien matkassa 11

Pari päivää matkalta palattuamme istuimme aamukahvilla, kun
vaimoni tokaisi: ”Täällähän on sinulle sopiva kurssi: samaanikurssi
Kangasalla.” Hän oli törmännyt mainokseen viikonvaihdekurssista, jossa
luvataan, että kurssilla

– opit shamanismin perusteet

– haet itsellesi voimaeläimen shamaanimatkalla, teet matkan
aliseen ja yliseen

– löydät uusia ja ehkä jo unohtuneita vahvuuksiasi,
rentoudut, virkistyt ja avarrut

– ihailet Kangasalan harjumaisemia metsäkävelyllä

Kurssi kestäisi kolme päivää ja maksaisi 200 euroa sisältäen
täysihoidon. No, tämä ei siis ollutkaan vielä tässä.

Lyhyt nettihaku osoitti, että tällaiset samaanikurssit ovat
voimissaan ja niitä järjestetään ympäri Suomea. Sen sijaan, että lähtisin
kurssille, päätin tilata kirjaston kautta Marjo Remeksen väitöskirjan ”Katseen
kulttuuriset rajat – shamanismista uusshamanismiin”. Ehkä se auttaisi
ymmärtämään tätä ilmiötä. Ja auttoihan se. Olen saanut nyt kirjan yli 500 sivua
luettua tai paremminkin kahlattua läpi ja kyllä, kyllä nyt ymmärrän tätä ilmiötä
paremmin, mistä siinä on kyse.

Remeksen väitöskirja oli hämmentävä. Olin tähän mennessä
oppinut, että viimeiset saamelaiset samaanit elivät joskus 1800-luvulla, ja
että meillä on olemassa enää vain samanismin jäänteitä, mutta nyt törmäsinkin
kuvataiteilijaan, joka pitää itseään aitona lappilaisena samaanina, joka on
saanut ymmärryksensä ja taitonsa lappilaisesta samaaniperinteestä
isovanhemmiltaan, erityisesti ”mummulta”!

Remes vertaa ”vanhakantaista shamanismia” ja ”uusshamanismia
toisiinsa”. Sen hän tekee nk. ”osallistuvan havainnoinnin” menetelmällä.
”Vanhakantaisesta shamanismista” hän katsoo saaneensa tietoa kirjallisuuden
lisäksi omalta perheeltään, erityisesti isovanhemmiltaan. ”Perinteenä siirtyvän
shamanismin empiirisenä aineistona käytän siis itsestään, valikoimatta tietooni
tullutta: perinnettä taitaneiden, ensisijaisesti isovanhempieni ja etenkin
mummun tarinoita, kerrontaa, keskusteluja ja käytännön toimintaa heidän
kanssaan (s. 24).” Kirjan edetessä käy ilmi, että Remes vertaa ”vanhakantaisen
shamanismin” menetelmin aikaansaatua sielun matkaa uussamanistisin menetelmin
koettuun matkaan ja vertailun hän tekee omassa kokemuksessaan kummastakin. Hän
on osallistunut monille uussamanistisille perus- ja jatkokursseille ja hänellä
on kokemus myös niissä opetetuista ”muuntuneen tietoisuuden tiloista”.
Lähtökohta ja tutkimusasetelma on todella mielenkiintoinen ja samalla myös
kritiikille altis. Hän kuvaa usein omaa ”rytmiä tanssimalla” saavuttamaansa
”loveen lankeamista”, sen eri vaiheita ja kokemuksen piirteitä.

Ottaessaan omat kokemuksensa malliesimerkeiksi perinteisestä samaanin sielunmatkasta hän asettuu itse perinteisen tai ”aidon” samaanin
asemaan, jota kokemusta hän sitten vertaa kursseilla oppimiinsa menetelmiin ja
niissä saavutettuihin mielen tiloihin. Remes ottaa siis väitöskirjassaan ikään
kuin aidon, lappilaisen samaanin position, josta käsin hän sitten tarkastelee
uusamanistisia ilmiöitä. Samalla kuitenkin tulee jossain kohtaa todettua, että
tutkijoiden mukaan perinteinen saamelainen samanismi katosi Suomesta jo
1800-luvun aikana. No, ilmeisesti ei sitten kadonnutkaan, koska tutkija toteaa:
”Konkreettisesti olen vertaillut perimällä oppimillani tavoilla ja
uusshamanistisilla tavoilla aiheutettua kokemista, ensisijaisesti shamaanin
sielunmatkaa. Olen toteuttanut samoiksi oletettuja shamaanisia ja
uusshamanistisia toimintoja voidakseni vertailla toisiinsa niiden sisältämiä ja
tuottamia kognitiivisia tapahtumia, kokemuksia ja vaikutuksia sekä niiden kuvauksia
ja selityksiä (s. 36).” Ja edelleen: ”Vanhakantaisen sielunmatkan tuntemus ei
ole siis ainoastaan mahdollistanut kokemisen vertailua sen ja uusshamanististen
sielunmatkojen välillä, se on myös sitonut ja määrittänyt käsityksiäni (s.43).”

Koska kirjoittajan oma mummultaan oppima ”loveen lankeamisen”
menetelmä ja kokemus on väitöskirjassa keskeisessä roolissa, antaa mallin ”vanhakantaisen”
tai ”perinteeseen” sidotun samanismin toteutustavasta ja kokemuksista, johon
sitten uushamanismia verrataan, olisin kaivannut siitä enemmän tietoa, edes
tämän mummun nimen, mutta tämä osa kertomusta jää lapsuuden muistojen,
tarinoiden ja unien varaan. Taidepuolen väitöskirjassa luovuutta sallitaan ilmeisesti
enemmän kuin tiedepuolella.

Eli käsissäni on siis lappilaisen samaanin tekemä
väitöskirja. Uskomatonta, mutta mitään muuta johtopäätöstä ei
tutkimusasetelmasta ja sen tuloksista voi tehdä. Kirjoittaja tarkastelee
uushamanismia ja sen ilmiöitä, kaupallisuutta, kurssimuotoisuutta,
käsitteenmuodostusta jne. vertaamalla omaa ”vanhakantaista” samaanin sielun
matkan kokemusta näihin nykyisiin ilmiöihin. Problematisoimatta
tutkimusasetelmaa enempää on todettava, että nyt, vähän yli kymmenen vuotta
kirjan julkaisemisen jälkeen, se on erittäin ajankohtainen.

Miksi? Koska kirjassa verrataan samanismia ja uussamanismia
tavalla, josta nykyajan mindfulness-ilmiön tutkijat voisivat monella tapaa
ottaa mallia. Sanoisin, että kirja on mindfulness-tutkijan aarreaitta, joka
kannattaa heti kaivaa esiin, jos sitä ei ole jo tehnyt. Jos etsii omaan
mindfulness-tutkimukseensa näkökulmaa tai –kulmia, Remeksen kirja antaa niitä
liikaakin. Ja nyt puhun nimenomaan teoreettisista, ajatuksellisista
näkökulmista.

Tuon tässä esiin vain yhden, sen tavan, miten Remes
käsittelee vanhan kultturi-ilmiön tuotteistamista uudessa kulttuurissa. Hän
nostaa siinä esiin viisi vaihetta: 1. Sisältöidean kehittäminen: Uusshamanismissa
tätä vastaa antropologien tutkima alkuperäiskansojen samanismi. 2. Sisältöjen
kehittäminen, jatkojalostus. Tätä vastaa samanismin muokkaaminen länsimaiselle
ihmiselle sopivaksi tekniikaksi. 3. Sisältökokonaisuuksien rakentaminen,
paketointi tuotteeksi. Tätä vastaa uusien sisältöjen muokkaaminen opetusmateriaaleiksi
ja kursseiksi. 4. Sisällön markkinointi. Tähän on perustettu uusshamanistista
koulutusta järjestäviä organisaatioita. 5. Sisällön/ tuotteen on-line ja
off-line jakelukanavat. Tätä vastaavat kuvaukset ja tiedotteet mediassa, tiedon
ja taidon siirtyminen kurssitilanteissa.

Samat vaiheet on helppo löytää vaikkapa Kabat-Zinnin
pitkälle tuotteistamasta MBSR-menetelmästä. Yhteneväisyys uushamanismin ja
länsimaisten mindfulness-menetelmien sovellusten välillä on monitahoinen ja
syvä. Samoin kuin mindfulness, uusamanismi on yliopistotutkijoiden synnyttämä
ilmiö, jossa tutkijat ovat keksineet idean, tuotteistaneet sen ja markkinoivat
sitä akateemisesta auktoriteetistaan käsin. Remes esittelee kaksi isoa
uusamanismin nykyistä linjaa, joista toinen on Felicitas Goodmanin kehittämä
ekstaattisiin transsiasentoihin perustuva menetelmä. Toinen on suomalaisenkin
uusamanismin taustalla vaikuttava Michael Harnerin ”ydinshamanismi”. Kummatkin
ovat yhdysvaltalaisia antropologeja, jotka ovat luoneet omat käsityksensä
siitä, mitä perinteinen samanismi on ollut tai edelleen on siellä, missä sitä
harjoitetaan. Goodmanin sielunmatka perustuu rituaaliasentoihin ja rummutukseen
Harnerin rummutuksen lisäksi visualisointitekniikoihin. Kummatkin väittävät
antropologisiin tutkimuksiinsa vedoten, että heidän menetelmänsä synnyttävät
aidon, ihmiskunnan vanhimpaan perinteeseen liittyvän henkisen matkan,
samanistisen sielunmatkan. Matkalla voi olla monia tarkoituksia. Harner
korostaa parantamisen näkökulmaa, Goodmanin mukaan ihmisellä on eräänlainen
ekstaasin tarve, ja hänen menetelmänsä antaa mahdollisuuden kokea jotain
sellaista henkistä, mikä länsimaisesta kulttuurista puuttuu. Goodman uskoo
henkimaailman olentoihin, joita matkalla kohdataan. Harner näyttäisi puhuvan
enemmän ihmisen mielen ulottuvuuksien käsitteillä. Kummassakin menetelmässä
samanistiset menetelmät opitaan muutaman päivän kursseilla. Ohjaajakoulutukset
ovat hieman pidempiä, mutta edelleen muutamia päiviä.

Remeksen kirjaa lukiessani hämmästelen jatkuvasti sen
kuvausten sopivuutta mindfulness-ilmiöön. Tavallaanhan kyseessä ovatkin
vastaavat ilmiöt. Kummatkin ilmiöt ovat nousseet Yhdysvalloissa New Age –liikkeen
aiheuttaman henkisyyden kaipuun tai henkisyyden etsinnän tuloksena. Remeksen
kirja on aika raskas ja olisi hyötynyt paljon, jos väitöstyön ohjaajat olisivat
sitä vähän rajanneet. Viidestä sadasta sivusta olisi voinut jättää puolet pois.
Mutta suosittelen kirjaa kaikille, joita uusamanismi kiinnostaa, sitä voi lukea
sopivasti hyppimällä. Mindfulness-tutkijoille, kuten jo totesin, kirja on
ideoiden aarreaitta.

Read Full Post »

Samaanien matkassa 10

Tämä matka alkaa lähestyä loppuaan. Ajoimme Vardöstä
Ivaloon, jossa yövyimme. Seuraavana päivänä ajoimme Rovaniemelle, jossa myös
yövyimme. Meillä oli päivä aikaa katsella paikkoja, koska olimme ostaneet liput
yöjunaan. Teimme museo- ja näyttelykierroksen. Ensimmäinen kohteemme oli Lapin
metsämuseo, sitten kävimme Rovaniemen taidemuseossa Kurundissa ja lopetimme
kierroksen Arktikumin tiedekeskukseen ja museoon. Lapin metsämuseo oli
erityisen mielenkiintoinen, koska pääsin siellä katsastamaan ja kuvaamaan Lapin
metsämiesten viime vuosisadalla rakentamia hirsisiä metsäkämppiä, varastoja,
talleja ja savusaunoja, joista jokaisessa oli tietysti salvosnurkka. Kuvasin tietysti
jokaisen, mutta palaan tähän asiaan myöhemmin. Nyt yritän pysyä lähellä
alkuperäistä teemaa, miten viimeisenäkin pohjoisen päivänä noitarummun teema
seurasi meitä matkamme loppuun asti.

Kurundin taidenäyttely sai minut pohtimaan suomalaisen
kuvataiteilijan suhdetta luontoon, ja miten siinä näkyy edelleenkin voimakas
luontoyhteys. En nykyään käy paljon taidenäyttelyissä, koska minua ei kiinnosta
mennä paikkoihin, joista ei aina tiedä, onko tullut kaatopaikalle vai mihin.
Sellainen ”taide” ei yksinkertaisesti kiinnosta. Siksi Kurundin ensimmäinen
sali olikin yllätys. Sen teoksia katsellessa palasi välttämättä mieleen luonnonkansojen
maailmankuva, missä luonto koetaan pyhänä tai jos ei välttämättä pyhänä niin
ihmisen kaltaisena ja vertaisena. Salin
kaikki taitelijat olivat tuoneet palan luontoa näyttelytilaan tai toisinpäin,
tarjosivat yhdenlaisen ikkunan siihen, minkä koemme luonnoksi. Ja kaikki nämä
taiteilijat eivät olleet kotoisin pohjoisesta, ainakin yksi asui Helsingissä.

Valokuvaaja Sandra Kantasen kuvat olivat unenomaisia kuvia
metsästä. Kuvissa maiseman unenomaisuus ja hämäryys oli saatu aikaan
erilaisilla valotuksen ja tarkennuspisteen muunteluilla. Markku Hirvelän
halkaistu ilves seisoi matalalta tulevassa valossa, joka heitti pitkän varjon
lattiaan. Ilveksen toinen kylki oli hiottu kiiltäväksi peiliksi, josta
ympäristö heijastui. Veikko Hirvimäen ”Suuri kävely” niminen työ oli
puunpalasista koottu kookkaan koiran näköinen eläinhahmo, joka oli ikään kuin
pysäytetty liikkeestä. Janna Syvänoja kertoo tuohisesta teoksestaan ”Helmikuun
hopeinen hankikanto” näin: ”Tuohi on koivun herkkä hipiä. Sillä on ihon muisti.
Tein tuohesta sääkarttoja, kuukaudenkuvia. Keräsin värejä, tunnelmia ja
näkymiä, paikan ja ajan merkkejä. Hetkiä elämän jatkumossa.” Kaija Kiurun teos
”Paratiisi” oli puusta veistetty teos, jonka keskelle oli kaiverrettu puu, jonka
latvassa istui lintu.

Viimeinen kohteemme oli Arktikum. Olin käynyt siellä muutama vuosi sitten, mutta en paljoa muistanut, mitä pohjoisen samanismiin liittyvää aineistoa siellä olisi esillä. Riensin suoraan saamelaisnäyttelyyn. Ja kuinka ollakaan, törmäsin Anders Poulsenin rumpuun, kopioon siitä. Näyttelyssä oli esillä kaikki kolme Suomen Lapista löydettyä rumpua, joista kahdesta oli suurikokoinen kuva ja Poulsenin rummusta oli kopio.

Näyttelytekstissä lukee: ”Rumpu A on takavarikoitu Tornion Lapista/Utsjoelta vuonna 1691. Rummun omisti 100-vuotias saamelainen Anders Poulsen, joka joutui Vesisaaren käräjille kuulusteltavaksi noitauskostaan. Rummun runkopuu on koverrettu maljamaiseksi. Malli on tyypillinen Pohjois-Ruotsissa ja Pohjois-Norjassa. Noitarummut (B ja C) ovat Kemin Lapista (nyk. Itä-Lappi) 1670-luvulta. Tukirunkona on L-muotoinen, kaarelle taivutettu ja lovettu puulista. Nämä kaksi rumpua ovat suuren kokonsa ja rakennetyyppinsä puolesta erilaisia kuin muut säilyneet noitarummut. Kemin Lapin rummut ovat todennäköisesti Sompiosta, joka käännytettiin kristinuskoon vuonna 1670. Tuolloin pappi Gabriel Tuderus sekä tuhosi, että otti haltuunsa alueelta useita rumpuja. 1600-luvlla Kemin Lapissa kerrotaan tavatun erityisen mahtavia noitia.”

Näyttelytekstistä voimme myös oppia, että arkeologit ovat löytäneet Suomesta viisi samaanien hautaa, kaksi Kuusamosta, kaksi Savukoskelta ja yksi Sallasta. ”Esillä oleva noitarummun (kannus) poronsarvesta tehty vasara (päristin) on Sompion Juikentän muinaisasuinpaikalta, ja rumpuun kuuluvat pronssiset arparenkaat Savukosken Mukkalan saamelaiskalmistosta. Vasara on kannuksen rummutukseen käytetty väline. Arparenkaat liikkuivat rumpukalvolla osoittaen samaanille salattuja asioita.”

Olimme tehneet pitkän matkan Rovaniemen, Luoston ja Inarin kautta Barentsinmeren rannalle Vardön pieneen satamakaupunkiin. Inarissa tarkoituksemme oli tutustua Juha Pentikäisen videoarkiston avulla Siperian samaanien tanssiin ja erityisesti sen liikekieleen. Matka oli kuitenkin ainakin omalla kohdallani saanut paljon syvemmän merkityksen. Samaanien liike ja sen kieli on vain yksi osa siitä laajasta kulttuurisesta kokonaisuudesta, johon kuuluvat myös rummun ääni, samaanin laulu, mutta myös samaanirummun oma muinaisuudesta kumpuava symbolinen kielensä ja maailmankuva, mistä tämä kieli kertoo. Samaanin liike oli johdattanut minut samaanirummun äärelle. Vardössä kohtasimme sitten Pohjoisen kansojen traagisen historian, jonka myötä vanha kulttuuri systemaattisesti hävitettiin, monet noaidit poltettiin roviolla ja heidän rumpunsa tuhottiin tai takavarikoitiin. Andreas Poulsenin kunniaksi sytytetty hehkulamppu ja hänen koskettava tarinansa toi saamelaisten historian iholle asti.

Nyt kun matkamme oli päättymässä, ikään kuin pisteenä iin päälle, Poulsenin tarina heräsi jälleen henkiin Arktikumin näyttelyssä. Ehkä tässä voisi nähdä jonkinlaista jungilaista synkronismia, en tiedä. Mutta teema ei ollut vielä tullut loppuun käsiteltyä.

Poistuessamme Arktikumista huomasimme vielä yhden gallerian vasemmalla kädellä ennen ulko-ovea, galleria Valon. Päätimme vielä pistäytyä siellä. Galleriassa oli esillä taiteilija Antti Ylösen näyttely ”Jälki ja tunne, puuveistoksia”. En venytä tarinaa enää pidemmäksi kertomalla, miten vaikuttavia nämä puuveistokset olivat, mutta nostan esiin vain yhden työn, joka jäi viimeiseksi noitarummuksemme. Näyttelytilan peräseinälle oli ripustettu suurikokoinen työ, jonka nimi oli ”Sielun peili”. Se oli uusi työ, kuusesta tehty. Työssä samaanirumpu ja sen ovaali muoto saivat upean ilmaisunsa nykytaiteilijan näkemänä. Tietysti se ei ollut rumpu, mutta se oli kuin puuhun koverretun samaanirummun kehys, josta vain poronnahkainen kalvo puuttui. Olimme kohdanneet viimeisen noitarumpumme tällä matkalla. Oli aika lähteä kotiin.

Read Full Post »

Samaanien matkassa 9

Samaanien matkassa 9

Tämä matka alkaa lähestyä loppuaan, mutta vielä pari
huomiota. Kaivaessani esiin Anders Poulsenin tarinan ja samaanirummun
innoittamana enemmän tietoa samaanirummun symboliikasta, myös Nils-Aslak
Valkeapään Sajokseen ripustettu taulu alkoi näyttäytyä selkeämmässä valossa. Tuli
ilmeisemmäksi, miten Valkeapää oli tauluunsa piirtänyt samaanirumpujen
välittämän maailmankuvan ja käyttänyt siinä rumpujen yleistä symboliikkaa.
Vertaamalla Valkeapään kuvia aitoihin samaanirummun kuviin ilmeni, että
Valkeapäällä oli ollut käytettävissä aitojen samaanirumpujen kuvia. Yksi
tällainen lähde on saattanut olla Ernst
Manker: Die Lappische Zaubertrommel I – II, johon on kuvattu kaikki 71
tunnettua ja maailman eri museoista löytyvää samaanirumpua.

Esimerkiksi
Valkeapään kuva hirvestä on suurin piirtein suora kopio hirvisymbolista, mikä
löytyy Mankerin kirjasta. Koska vuonna 1991, jolloin Valkeapää on taulunsa
maalannut, ei kaikkea tätä materiaalia voinut löytää netistä, niin kuin nyt
voi, hänellä on täytynyt olla käytössään kirjallisia lähteitä. Toinen esimerkki
voisi olla Valkeanpään kolmisarvisen jumaluuden symboli, joka esiintyy Mankerin
kirjassa samanlaisena:

Valkeapää oli siis perehtynyt noitarummun symboliikkaan ja
niitä tehtyihin tutkimuksiin ja piirsi taulunsa tietoisena niiden
merkityksistä. Tämän ymmärrettyäni saatoin ajatella, että Valkeanpään taulu on
nykytaiteilijan näkemys noitarummun kalvosta. Olen alla olevaan kuvaan rajannut
Valkeanpään suorakaiteen muotoisesta taulusta rummun muotoisen alueen, jossa
Valkeapään noitasymboliikka on tuotu lähemmäksi näiden symbolien alkuperäistä
esitystapaa: noitarummun ovaalia muotoa. Seuraavassa selitän vähän tarkemmin Valkeapään
piirtämän noitarummun symboliikkaa, mutta kevyellä kädellä, kuten tällaisessa
matkakertomuksessa kuuluu.

Ensinnäkin olen violetilla viivalla jakanut rummun kalvon
kolmeen tasoon näyttääkseni, miten rumpu noudattaa aiemmin kuvaamani ”tasomallia”,
jossa kuvataan samanistisen maailman kolme tasoa. Rummun keskellä tosin seisoo jumalhahmo,
jonka pää muistuttaa aurinkosymbolia, jolloin voisi ajatella, että Valkeapää
yhdistää rummussaan sekä aurinkokeskeisen että kolmea maailman tasoa kuvaavat
mallit. Palaan tähän kohta.

Rummun yläosa kuvaa yötaivasta, jolla paistaa kuu ja tähdet
piirtyvät näkyviin. Tähdissä kulkee porolauma ja yksi kettu tai susikin on
saanut kuvansa taivaalle. Myös karhu pentuineen kulkee taivaan tähtivyöllä. Taivaan
oikeaan reunaan on piirretty hirvi ja hirvien alla jälkien päässä on mystisen
näköinen, vaikeammin tunnistettava eläin.

Porojen, karhujen, hirvien ja tähtien yhteys on
moninainen. Pentikäinen kertoo
kirjassaan, miten eräs hantisamaani piirsi hänen päiväkirjaansa poronkuvan ja
selitti, miten poro on tähtikuvio. Myös karhu on tähtikuvio. Hantit näkivät
nämä eläimet taivaan tähtikuvioissa ja liittivät myytteihinsä, joita kerrottiin
esimerkiksi porouhrin yhteydessä. Karhun tähtikuvio on tuttu monille pohjoisen
kansoille ja se esiintyy pohjoisissa mytologioissa. Pentikäisen mukaan
”pohjoisen napapiirin pohjoispuolella asuvien kansojen nimitys ’arktisen
kansat’ viittaa juuri karhun kreikankieliseen nimitykseen arktos; näiden
kansojen kun ajateltiin elävän tämän myyttisen tähtikuvion (Otava) ja sen
metsästäjän (Orion) alla. ”Tähtikuviot ovat toimineet aina myös pohjoisen
kansan kompassina. Tähtitaivaan alla on helppo osata kotiin. Jotkut tukijat
ajattelevat nk. aurinkokeskeisen rummun olevan itse asiassa tähtikartta, jonka
keskellä on pohjantähti.

Noidalle taivas on myös henkien ja jumalten asuinpaikka. Jos
alhaalla alisessa asuvat vainajien henget, niin ylhäällä ylisessä asuvat jumalhahmot,
joilta samaani voi pyytää neuvoa ongelmia kohdatessaan. Yliselle pääsee
lentämällä esimerkiksi linnun hahmossa..

Rummun keskellä, ihan sen keskiössä on pyhä paikka, seita,
johon on rakennettu alttari. Tämä alttari itsessään on kolmen maailman kuva.
Sen päällä on aurinkopäinen jumalolento. Auringolla on ollut keskeinen asema
saamelaisten kulttuurissa. Pentikäinen toteaa jossain artikkelissaan, että
saamelaisrumpujen auringoista ja niiden aurinkokeskeisyydestä ei kuitenkaan
pitäisi tehdä sitä johtopäätöstä, minkä monet tutkijat ovat tehneet, että
muinaiset saamelaiset olisivat palvoneet aurinkoa jumalana. Pentikäisen mukaan
tästä ei ole kyse vaan siitä käytännöllisestä asiasta, että aurinko oikeasti
määritteli tämän liikkuvan kansan elämän ja vuodenkierron. Aurinko oli ylhäällä
kesällä monta kuukautta ja talvella taas monta kuukautta poissa näkyvistä.
Kansa liikkui eläinten elinpiirien vaihteluiden mukana, oli erikseen talvikylät
ja kesäkylät riippuen siitä, missä porot kulloinkin laidunsivat. Oli jopa
kevät-, kesä-, syksy- ja talvikyliä. Auringon ja vuoden kierto määritteli siis
saamelaisten elämään hyvin konkreettisella tavalla. Siksi aurinko oli
keskeisessä asemassa myös heidän maailmankuvassaan.

Luonnonkansojen maailmankuvassa kaikki on henkeä. Tätä
kutsutaan animistiseksi maailmankuvaksi. Jumaluuksia tai jumalolentoja on monta.
Tätä kutsutaan polyteistiseksi maailmankuvaksi. Myös saamelaisten maailmankuva
oli ilmeisen animistinen ja polyteistinen.
Silloin mikä tahansa ilmiö, ei vain aurinko, kuu ja tähdet, vaan myös
ukkonen, salama ja sade saattoivat saada niitä edustavan jumaluuden hahmon ja
symbolin. Tätä symboliikkaa myös noitarummut ovat täynnä.

Alttarin kesiosassa keskellä on ihmishahmo, joka voisi
esittää noitaa itseään ja ympärillämme olevaa fyysistä maailmaa. Sen alle on
piirretty poro. Poron hahmossa noita pystyi kulkemaan pitkiä matkoja kaukaisiin
paikkoihin, mutta myös vainajien ja henkien maailmaan noutamaan tietoa
esimerkiksi sairauksien synnyistä ja keinoista niiden parantamiseksi. Alttari
on koristettu poronsarvilla, tapa jolla pyhät paikat, seidat yleensä koristeltiin.

Alttarin oikealle puolelle on piirretty muutama kota, ja
sekä sen oikealla että vasemmalla puolella näkyy lisää kolmisarvisen jumaluuden
symboleita.

Tämän maailman ja alisen erottaa tähtimäisten pisteiden vyö.
Näiden kahden maailman ero on piirretty ikään kuin epäselvin merkein, joka
näyttää korostavan ajatusta, miten tämän maailman ja henkien maailman väline
ero on veteen piirretty viiva. Samaani pystyy kulkemaan maailmojen välillä
”lankeamalla loveen”. Unissa ja näyissä muutkin kuin noidat voivat saada
kokemuksen siitä, mitä tällä paikalla tarkoitetaan. Valkeanpää on piirtänyt
rumpukalvonsa alaosaan alisille ihmishahmoja, mutta yksi hänen tähän maailmaan
piirtämistä hahmoistaan muistuttaa kreikkalaisen mytologian kentauria, ihmisen
ja hevosen liittoa. Tietenkin siinä voi olla myös ihminen, joka ratsastaa
porolla, mutta tällä porolla ei ole sarvia. Enemmän se näyttää hevoselta.
Kentaurin idea samaanirummussa olisi looginen. Kentaurissa ihminen ja hevonen
ovat samaa samalla tavalla kuin samaani ja poro, kun samaani ottaa poron
muodon. Kuvan ihmishahmoisista piirroksista tulee mieleen myös kivikautiset
kalliopiirrokset ja niiden ihmis- ja eläinhahmot. Jotkut tutkijat ovat sitä
mieltä, että monet noitarummun symbolit juontavat jo kivikauden ihmisen
samanistisesta kulttuurista. Valkeapää saattaa näillä kuvilla hyvin viitata
suomalaisen samanismin kivikautisiin juuriin.

Samanistisen maailman kolmea tasoa voi tulkita monella
tavalla, ja on tulkittukin. Itse haluan katsoa tällaisia ilmiöitä ihmisen
mielen toiminnan ja kokemuksen ulottuvuuksien kannalta. Meillä kaikilla on ainakin
kolme mielen tasoa, jotka sopivat hyvin samanistiseen maailmankuvaan. Meillä
kaikilla on unien ja visioiden maailma, toisilla voimakkaampana, toisilla
kevyempänä. Mielellä on kyky luoda miltei mitä vain, vaikka omia maailmojaan.
Meillä kaikilla on myös arkinen minämme, jonka avulla kykenemme toimimaan tässä
maailmassa. Meillä kaikilla on myös jotain yhteistä, kollektiivista, jota voisi
kutsua kollektiiviseksi ja tiedostamattomaksi minäksi. Se välittyy meille
kielen, ympäristön, historian, kulttuurin tuloksena ja saa meidät uskomaan
taruihin, jumaliin, jopa psykoanalyysiin.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten Valkeapään maalaus on
syntynyt. Miten paljon se on rationaalisen tutkimuksen ja systemaattisen
ajattelun tulos ja kuinka paljon se on syntynyt siitä saamelaisuuteen
liittyvästä kollektiivisesta tietoisuudesta, missä vielä noitarummun perinne
elää hiljalleen hiipuvaa elämäänsä. Joka tapauksessa Sajoksessa se on
ripustettu noitarummun muotoisen käräjäsalin ulkoseinään, sille tehdylle kunniapaikalle,
missä se antaa ohikulkijalle häivähdyksen samanistisen maailmankuvan monista
tasoista, joista jotkut vielä ehkä elävät omankin mielemme syvyyksissä,
suomalaisessa mielenmaisemassa.

PS. Kuvassa myös näkyvä kirjoittajan selfie ei kuulu
alkuperäiseen teokseen 🙂

Read Full Post »

Samaanien matkassa 8

Louise Bourgeoisin mustasta, vain vaivoin valon sisään
päästävästä lasista valmistettu, myös pienen rakennuksen kokoinen installaatio
on nimeltään Kirotut, riivatut,
rakastetut. Installaatio koostuu kolmesta kokonaisuudesta: tummista lasiseinistä,
niiden keskiössä olevasta betonirenkaan keskelle asetetusta tuolista, jossa
palaa ainainen tuli, sekä ylhäällä tuolia kiertävistä valtavista ovaalin
muotoisista peileistä. Peilit muistuttavat minua jälleen samaanin rummusta.
Niiden muoto tietysti, mutta myös tämä heijastuksen konkreettinen symboliikka. Rumpu
on samaanin sielun peili. Kolmen maailman ja henkiolentojen symboliikka
heijastaa samaanin kokemusmaailmaa, maailmaa jonka eri tasoille hän pystyy
transsissa siirtymään. Tulen ylle ripustettujen peilien heijastumat kutsuvat
katsojaa katsomaan itseään. Ne kutsuvat osallistumaan muotojen ja värien
maailmaan, joka on muuta kuin todellisuus ympärillämme, mutta on samalla sitä
samaa. Jos tässä paikassa istuisi pitkään ja antaisi itsensä peilien heijastusten
vietäväksi, ehkä voisi saada jonkinlaisen kosketuksen, ehkä hipaisun siitä
epätoivosta ja tuskasta, mistä taideteos haluaa kertoa. Jatkuva mereltä
puhaltava tuuli humisee voimakkaana sisään rakennuksen seinien alla ja väleissä
olevista raoista. Tuuli puhaltaa myös tulen ääneen. Paikka on jollain
omalaatuisella tavalla ristiriitainen, mielettömän kaunis, mutta samalla
epätoivon täyttämä. Tässä haluaa seistä, vain olla ja aistia, ja tästä haluaa
myös pois. Peilit kääntävät katseemme sielumme pimeälle puolelle. Sitä jää
miettimään, mistä tässä muistutetaan,
noitavainojen uhreista vai ihmisen tietämättömyydestä ja julmuudesta,
siitä mitä edelleenkin teemme toisillemme. Siitäkö, että on peiliin katsomisen
paikka.

Anders Poulsen tuotiin Vesisaaren (Vadsö) käräjille 1692.
Steilneset Memorialin opasvihkossa on lueteltu kaikki poltetut, heidän
syytöksensä, rikkeensä ja tuomionsa. Poulsen on ainoa, jonka kohdalla mainitaan
samaanirummun käyttö. Muita syytettiin erilaisista muista noituuden muodoista,
kuten kirousten langettamisesta. Vain Anders Poulsenin kohdalla mainitiin
rumpu. Asia alkoi kiinnostaa minua ja päätin kaivaa syvemmälle. Muutamien
nettihakujen avulla selvisi hyvin pian, että Anders Poulsen onkin yksi
tunnetuimmista ja tutkituimmista Finnmarkin 1600-luvun lopun noitavainojen
uhreista. Jotkut tutkijat pitävät häntä yhtenä viimeisimmistä Lapin noidista
(saameksi: noaidi), joka hallitsi samaanirummun käytön. Hän oli myös tehnyt rumpunsa
itse. Oikeus takavarikoi hänen rumpunsa ja oikeudessa Poulsen selitti
yksityiskohtaisesti rummun kuvien merkityksen ja miten niitä käytettiin. Vanhoja
samaanirumpuja on maailmalla säilynyt noin 70 kappaletta, joista kolme on
Lapista ja joista yksi on Anders Poulsenin 1692 oikeuden takavarikoima rumpu.
Rumpua säilytetään nykyään Karasjoen kunnan saamelaismuseossa. Poulsenin
oikeudenkäynnin pöytäkirjat ovat tallella ja niitä säilytetään Tromsassa.
Oikeuden käynnin pöytäkirjat ovat jopa niin yksityiskohtaiset, että tiedämme
Pulsenin pyydettäessä näyttäneen rummunsoittoa niin, että kyyneleet vierivät
hänen poskillaan.

Saamelaisen samanismin tutkimuksessa Poulsenin
oikeudenkäynnin pöytäkirjoja ja hänen rumpuaan pidetään merkittävinä. Kyseessä
on ainoa lappilaisen samaanin tai noaidin oma kuvaus rummusta, sen käytöstä ja
symboliikasta, mikä on säilynyt jälkipolville. Poulsenin rummussa näkyy myös
selkeästi, miten 1600-luvulla kristinusko oli jo vahvasti sekoittunut
saamelaisten vanhoihin uskomuksiin. Rummussa on sekä kristillistä että vanhaa
saamelaista symboliikkaa.

Poulsen puhui oikeudenkäynnissä suomea ja hän tarvitsi tulkin.
Jotkut tutkijat ovat asettaneet Poulsenin rumpunsa symboliikkaa koskevat
kuvaukset kyseenalaisiksi, koska on myös ilmeistä, että hän pyrki
todistuksessaan pelastamaan itsensä ilmeiseltä kuolemantuomiolta ja selitti
siksi ehkä symboleita tavalla, miten ajatteli oikeuden haluavan niistä kuulla.

Seuraavassa Pulsenin rummun symbolien selitykset parilta
ensimmäiseltä riviltä niin kuin ne on kirjattu oikeuden pöytäkirjoihin
Poulsenin kertomana:

Ensimmäinen rivi: 1. Ilmaris.
Edustaa myrskyä ja huonoa ilmaa. 2. Diermis.
Voi aikaansaada tulvan ja sateen, mutta vain siinä määrin kun Jumala antaa hänelle
tämän voiman. Aivan kuten Ilmaris voi saada aikaan myrskyn vahingoittaakseen
laivoja, Diermis voi synnyttää hyvän
ilman. 3. Villi poro Govdde. Jos joku
kysyy metsästysonnesta ja rumpua soitettaessa rengas ei asetu tämän poron
kohdalle, kysyjä ei voi saada poroa tällä kertaa, vaikka hän tekisi kaikkensa.

Toinen rivi: 1. Aurinko. Tuo kauniin ilman. 2. Jumalan (Jumal) poika. Poistaa synnit. 3. Jumal-Etiem. Isä Jumala, joka rankaisee
pahasta. Voi antaa synnit anteeksi ja pelastaa sielun ja antaa kristillisen
kuoleman. 4. Kirkko. Hän rukoilee täällä sielun pelastuksesta. 5. Engil. Pyhä henki. Poistaa synnit niin,
että ihmisestä tulee jälleen uusi ihminen.

Kaikista säilyneistä lapin rummuista Poulsernin rumpu on
omanlaisensa. Siinä kaikki kuviot ovat ikään kuin kirjoitettuna perätysten eri
riveille. Lapin samaanirummut jaetaan yleensä kahteen luokkaan muotonsa ja
kahteen luokkaan symboliensa perusteella. Rummut ovat joko koverrettuun puuhun
tehtyjä tai kehyksen ympärille tehtyjä.
Kuvitukseltaan ne ovat joko aurinkokeskeisiä tai maailman tasoja kuvaavia.
Näitä tasoja on yleensä kolme. Poulsenin rumpu on puuhun koverrettu, mutta
kuvitukseltaan persoonallinen. Samaanit
tosin tekivät itse rumpunsa ja ne olivat aina persoonallisia, mutta Poulsenin
rummun kuvakerrontaa ei löydy muista säilyneistä rummuista.

Vardön muistomerkki oli avannut minulle uuden tien samaanirummun
äärelle. Eikä oikeastaan vain yhtä, vaan monta. Se myös sai minut ymmärtämään
Sajoksessa kohtaamaani Nils-Aslak Valkeapään samaanirumpusymboliikkaa
hyödyntävää maalausta uudella tavalla.

Lapin noaidi Anders Poulsen teki ilmeisesti oikeudessa
kaikkensa selittääkseen, että hän oli harras kristitty, mutta samalla myös
paljasti esi-isiensä uskon ja kuvasi omia kykyjään ennustaa tulevaa, parantaa
sairauksia ja saada tietoa kaukaisistakin asioista. Oikeus jätti asian
lepäämään ja Poulsen ehti tulla murhatuksi vankilassa ennen tuomion
julistamista. Hänet kuitenkin päätettiin polttaa roviolla muiden noitien
mukana, joten tästä voitaneen päätellä, mikä olisi ollut oikeuden ratkaisu, jos
sinne asti olisi päästy.

Tietämättä asiaa vielä tulisin tällä matkalla vielä
kertaalleen törmäämään Anders Poulseniin ja hänen samaanirumpuunsa.

Read Full Post »

Samaanien matkassa 7

ANDERS POULSEN

Tuotu oikeuden eteen
Vesisaaressa 9. helmikuuta 1692

Syytetty

noitarummun käytöstä ja jumalattoman noituuden
harjoittamisesta.

Tunnusti

että hän oppi rummun viisauden nuoruudessa äidiltään

että hän teki oikeudessa esillä olevan rummun itse

että hän tunsi rummun jokaisen symbolin merkityksen

että hän osasi soittaa rumpua, jonka hän myös oikeudelle
näytti

että hän ennen soittoaan teki ristinmerkin ja luki Herran
rukouksen karjalan kielellä

että hän pystyi jumaltensa avulla poistamaan taian ja
lähettämään sen takaisin sille, joka oli sen loihtinut

että hän ei ollut vahingoittanut ketään ihmistä

että hän ei ollut luopunut Jumalasta taivaassa tai
kristillisyydestä

että rukoillessaan rummun jumalia hän rukoili Jumalaa taivaassa

että jos voimat paheksuisivat hänen rumpunsa käyttöä, hän
luopuisi siitä.

Tuotu oikeuteen Vesisaaressa jälleen 10. helmikuuta 1692

Tunnusti opetelleensa käyttämään rumpua, jotta saisi
selville, miten kaukaiset ihmiset menestyivät ja ennustaakseen matkustavien
kohtalon, jotta hän pystyisi auttamaan hädässä olevia ihmisiä ja tekemään hyviä
tekoja.

Ei langetettua tuomiota. Tapaus lykätty. Odotetaan ohjeita
Kööpenhaminasta.

Tapettu kirveellä vankilassa ollessaan.

Saamelainen. Syntynyt Ruotsin Lapin Torniossa. Naimisissa.
Satavuotias. Asui Varangerissa.

Anders Poulsen oli yksi niistä 91 miehestä ja naisesta,
jotka poltettiin roviolla Pohjois-Norjan Finnmarkissa 1600-luvulla. Aika oli
noitavainojen aikaa koko Euroopassa, mutta Finnmarkissa vainot olivat Euroopan
pahimpia. Noituuden harjoittamisesta syytettynä oli tuolloin 135 henkilöä, 111
naista ja 24 miestä, joista 91 tuomittiin kuolemaan ja poltettavaksi. Heistä
77 oli naisia ja 14 miestä. Suurin osa heistä asui Vardön ja Vadsön alueilla. Kuulusteluissa käytettiin yleisesti
kidutusta. Vesitestiä käytettiin usein syyllisyyden osoittamisessa. Syytetty
heitettiin kädet ja jalat sidottuna mereen. Koska vesi oli pyhä elementti, sen
ajateltiin hylkivän pahaa, jolloin syyllinen jäisi kellumaan pinnalle.
Uppoaminen tarkoitti syyttömyyttä. Finnmarkissa kolmasosalle syytetyistä
tehtiin vesitesti ja jokainen heistä jäi paksujen vaatteidensa vuoksi
kellumaan.

Vardön Steilneset Memorial on pystytetty näiden 91 kuolemaan
tuomitun ja roviolla poltetun muistolle. Muistomerkki oli lievästi sanottuna
vaikuttava ja syntynyt kahden taiteilijan yhteistyönä. Toinen oli
arkkitehti Peter Zumthor ja toinen
taiteilija Louise Bourgeois. Heidän yhteistyönsä tuloksena syntyi yli 100
metriä pitkä taiteellinen ja arkkitehtoninen kokonaisuus, joka muodostui
Zumthorin suunnittelemasta eräänlaisesta pitkän toukan muotoisesta
rakennuksesta ja Bourgeoisin ikuista tulta polttavasta mustalla lasilla
ympäröidystä muistomerkistä.

Rakennus on outo, eräänlainen paksusta ja sisäpuolelta
mustaksi maalatusta purjekankaasta tehty pitkä putki, joka on pingotettu
vaijereilla siron, mutta massiivisen kehyksen sisään. Vaijerit pingottavat
kankaan kireäksi samalla tavalla kuin rummun nahkainen kalvo pingotetaan
naruilla sen puisen kehyksen ympärille. En tiedä, onko se ollut arkkitehdin
tarkoitus, mutta ainakin minun mielessäni nämä asiat yhdistyivät, koska idea on
sama.

Pitkä tuhatjalkaista muistuttava rakennus ja sen jatkeella
oleva musta lasihuone, jossa palaa ikuinen tuli, puuttomassa, karussa
maisemassa meren rannalla synnyttää voimakkaan tunteen jostakin suuresta, joka
ikään kuin ylittää ihmisen mitan. Kun astuu sisään rakennukseen, kohtaa pitkän
mustan käytävän, jonka seinustalla palaa 91 vain heikkoa valoa antavaan
hehkulamppua. Jokaiselle noitavainon uhrille on tehty muistotaulu, jossa
kerrotaan henkilön nimi, mistä häntä on oikeudessa syytetty, mitä hän on
tunnustanut kidutettuna tai ilman. Lopuksi on kirjoitettu tuomio, useimmin: ”Tuomittu
kuolemaan polttamalla seipääseen kiinnitettynä.”

Jokaisen hehkulampun kohdalle on seinään rakennettu lyhyt
suorakulmaisen särmiön muotoinen aukko, josta valo paistaa ulkomaailmaan.
Rakennuksesta vajaa sata metriä kylälle päin kulkee rakennuksen suuntainen
polku, jota kävellessä voi nähdä valojen syttyvän ja sammuvan kun kulku etenee.

Rakennuksen käytävän eteläpäässä, oikealla kädellä
viimeisenä on Anders Poulsenin hehkulamppu ja muistotaulu.

Read Full Post »