Opetettuani nyt erilaisia taitoja viitisenkymmentä vuotta tajusin aika tärkeän asian, nimittäin että taitoja ei voi opettaa. Niitä voi opettaa vain harjoittelemaan. Tajusin myös, että juuri sitä olen omassa ”opetuksessani” myös yrittänyt tehdä. Yritän opettaa aina erilaisia harjoituksia ja harjoitella itse mukana.
Kun menet tunnille harjoittelemaan jotain taitoa, oli se sitten asahi, karate tai kiinan kieli, et voi sanoa, että olisit tunnin jälkeen oppinut sen. Olet voinut edistyä taidossa, mutta taidot ovat jotain sellaista, että niiden kokonaisuutta emme pysty edes määrittelemään. Taidot ovat aina ihmisen toimintaa, joka on niin monimutkaista, että emme yleensä edes periaatteessa pysty näkemään sen kaikkia mahdollisia ulottuvuuksiakaan. Taidoissa on lukemattomia vivahteita, joita säännöllinen harjoittelu paljastaa, mutta emme koskaan voi olla varmoja, että olisimme oppineet ne kaikki. Taidot ovat myös yksilöllisiä, koska ihmisten kehon ja mielen historia ja rakentumisen tapa ovat aina erilaisia. Kaksi ihmistä eivät harjoita samaa taitoa koskaan täsmällisesti samalla tavalla, vaan he tekevät sen aina omalla tavallaan. Taidot eivät siis ole jotain pysyvää tai kiinteää, jonka voisimme tarkasti edes määritellä, vaan ne ovat prosesseja, eräänlaisia matkoja tai teitä, joita pitkin kuljetaan. Yleensä aina löytyy joku, joka on päässyt taidossa pidemmälle.
On siis aika ilmeistä, että jos taidot ovat tällaisia, niitä on mahdoton myös opettaa. Voidaan opettaa vain taitojen harjoittelua. Ja tämä onkin aivan oma taitonsa, se on opettajan taitoa, siis opettaa harjoituksia, joiden avulla taitoja harjoitellaan. Kun aloitin tämän syksyn ”Funktionaalinen kehotietoisuus ja kehomielen integrointi (bodyfulness)” kurssini, totesin ensimmäisessä luennossani, että teemme tällä erilaisia kysymyksiä. Itse asiassa koko kurssi on sellaisten kysymysten tekemistä kuin ”onko olemassa jokin optimaalinen kehomielen asento/asenne?”, ”mitä tarkoittaa funktionaalinen/epäfunktionaalinen mieli?” jne.Totesin sitten, että kurssilla en vastaa näihin kysymyksiin, koska vastaus on harjoitus, joita yhdessä teemme. Teemme harjoituksia, jotka on suunniteltu auttamaan, kun etsimme vastausta tämänkaltaisiin kysymyksiin. Tämä on koko jutun ydin: harjoitus on vastaus sekä kehon että mielen taidoissa.
Tästä tulee väkisinkin mieleen 1200-luvulla elänyt japanilainen filosofi ja zenin soto-koulun perustaja Dogen, jolla on mielenkiintoinen periaate, jonka voisi kääntää ilmaisulla ”harjoitus ja valaistuminen ovat yksi” (修證一如 shushō-ittō / shushō-ichinyo). Hän kirjoittaa mm. zazen-harjoitusohjeessa Fukan Zazengi, että ei ole mitään eroa harjoittelun ja valaistumisen välillä, zazenin ja arjen elämän välillä.
Ymmärrän, että Dogen tarkoittaa samaa asiaa, mitä edellä kuvasin. Aluksi pitää muistaa, että valaistumisen käsite käyttää valon kielikuvaa. Itse olen jo pitkään kääntänyt tämän ilmaisun ”mielen läpivalaisemiseksi”, koska tämä käännös ilmaisee paremmin sen, mistä harjoituksessa on kyse: mielen toiminnan ymmärtämisestä. Mitä siis Dogen sanoo? Edellisen valossa hän vain toteaa, että ”harjoitus on mielen läpivalaisemista”, ei sen kummempaa. Harjoitus ja mielen läpivalaiseminen ovat sama asia, viittaavat samaan prosessiin. Sama pätee siis zazeniin, joka on siis harjoitusta ja arkeen, joka nähdään zenissä myös harjoituksena. Kaikki tämä harjoitus on mielen läpivalaisemista. Mielen läpivalaistuminen ei ole jotakin, joka odottaa meitä tuolla jossakin, vaan se on juuri se, mitä juuri nyt teemme, kun harjoitamme itseämme.
On jotenkin masentavaa, että joutuu treenaamaan viisikymmentä vuotta oivaltaakseen jotain näin yksinkertaista.
visioi.wordpress.com 