Harjoituksen imu, liuku ja tasatyöntö

Syksy on pitkällä, lehdet putoavat puista ja mieli kääntyy jo kohti talvea. Taas saa jännittää, tuleeko hiihtokelejä lainkaan. Olen viimeajat tutkinut ja miettinyt ”kehollisen kognition” tutkimusohjelmaa ja sen puitteissa kielikuvien eli metaforien luonnetta. Kehollisen kognition argumentti väittää, että jopa ihmisen hyvin abstraktikin ajattelu perustuu aistivan ja liikkuvan kehon toimintoihin ja kielen metaforat ovat tästä hyvä todiste. Klassikko on Lakoffin ja Johnsonin kirja Metaphors We Live By (1980). On mielenkiintoista tehdä huomioita erityisesti suomen kielestä, koska se edustaa ihan toista kieliperhettä kuin esimerkiksi englannin kieli. Käytämme kehollisia metaforia todella paljon ja jatkuvasti. Kehollisilla metaforilla tarkoitetaan kielikuvia, jotka viittaavat suoraan kehoon tai ylipäätään aistivan ja liikkuvan kehon toiminnalliseen maailmasuhteeseen. Palaan tähän ehkä joskus myöhemmin, koska aihe on kiinnostava, mutta nyt minun piti kirjoittaa harjoittelun kolmesta moodista, joita voimme kutsua harjoittelun imuksi, liu’uksi ja tasatyönnöksi. Nämäkin ovat metaforia, jotka auttavat ajattelemaan asiaa sen kokemuksen avulla, mihin ne viittaavat. Toisaalta, jos ei ole kokemusta hiihtämisestä, pari viimeistä kielikuvaa jää ymmärtämättä. Mutta puhutaan nyt siis kielikuvilla.

Jos ylipäätään haluaa oppia jotain taitoa, sitä on harjoiteltava. Tämä pätee sekä kehon että mielen taitoihin. Harjoitus itsessään on toistoa, pitää jaksaa tehdä jotakin asiaa uudelleen ja uudelleen. Voimme ajatella, että erilaisten taitojen tutkiminen on muotojen tutkimista. Taito muotona on jatkuvasti muuttuva, joustava, plastinen, välillä hajoava, jälleen yhteen keräytyvä, miltei elävä olento, joka pyrkii omiin suuntiinsa, lipeää käsistä, karkaa, mutta josta hiljalleen alkaa saada jonkinlaisen otteen. Taito on muotoa, jota ei voi koskaan loppuun asti hallita. Täydellistä taitoa ei ole. Mutta taidon tutkiminen voi olla palkitsevaa. Se on loputonta matkaa kohti jatkuvasti karkaavaa muotoa. Parhaimmillaan tuo tavoittelu vie mennessään ja vetää perässään.

Kutsun sitä harjoittelun imuksi. Harjoittajalle se on paras tila. Harjoitus vetää itsestään puoleensa, mitään työntämistä ei tarvita. Päinvastoin. On ennemminkin pidettävä huolta siitä, että ei tee liikaa. Kun joskus tavoittaa harjoittelun imun, siitä kannattaa yrittää pitää huolta niin kuin se olisi jotain kallisarvoista ja haurasta. Oppiminen tapahtuu itsestään, pakottamatta. Tässä tilassa on mahdollista löytää ja oppia asioita, joita ei edes tavoitellut tai tiennyt olevan edes olemassa. Mutta harjoittelun imu särkyy helposti. Hienoa on, jos saa muut mukaan tähän imuun. Ryhmässä koettu imu kantaa paremmin kuin pelkkä oma imu. Toisaalta, kun on itse innoissaan ja harjoituksen imussa ja jos sitä ei saa tarttumaan, niin oma imu myös helposti hiipuu. Tunne on tärkeä ja usein se syntyy ilmapiiristä, joka on jotain jaettua. Yhteisessä imussa on yhteinen imun tunne.

Normaalisti harjoittelu on eräänlaista liukumista tai tasatyöntöä. Kun on hyvä luisto, niin eteneminen tapahtuu miltei itsestään. Joskus luisto vähän takkuaa. Taidot, jotka vaativat vuosien ja vuosikymmenien säännöllistä harjoittamista, vaativat erityisesti alkumatkalla paljon tahtoa. Onneksi tahdonvoimaa voi harjoitella. Miten? Harjoittelemalla. Tahtoa ei voi erottaa harjoituksesta eikä harjoitusta tahdosta. Harjoituksen tekeminen ja tahdonponnistus ovat sama asia. Liike ja siihen liittyvä ponnistus ovat sama asia. Ei ole olemassa mitään liikettä erillään siitä ponnistuksesta, minkä liike vaatii. Japanilainen filosofi Kitaro Nishida on kirjoittanut: ”Jos ojennan käteni, kyseessä on tahdon akti jos katson sitä sisältä, mutta jos katson sitä ulkoa kyseessä on kehon liike. Tahto on henkisen maailman kehoa, keho on materiaalisen maailman tahtoa; kehomme, koska siinä mieli ja aine yhtyvät, on taideteos. (…) Keho on tahdon ilmausta ja sisäinen luova akti yhdistää kehon ja mielen.”

Välillä harjoitusta joutuu työntämään. Tuntuu, että keli on huono ja vaikka kuinka työntää, ei pääse eteenpäin. Taitojen harjoittelussa tämä on normaalia. Taidot kehittyvät näin. Välillä mennään eteenpäin, välillä taaksepäin, mutta pitkällä matkalla edistystä tapahtuu, vaikka emme olisi siitä aina tietoisiakaan.

On hyvä tunnistaa, missä moodissa sitä itse on. Onko harjoituksen imussa, sen liu’ussa, vai onko menossa tasatyöntövaihe. Jos jää pitkäksi aikaa jumiin kahteen viimeiseen, on syytä etsiä jotain muutosta. Työntäminen on raskasta eikä sitä loputtomasti jaksa. Muutos voi olla mikä tahansa virike, liikkeen variaatio, pieni tutkimusmatka johonkin uuteen ideaan, kirja, lause blogissa, video, opettajan esimerkki. Jos itse toimit opettajana, yritä muistaa, että yksi opettajan tärkeä tehtävä on pyrkiä synnyttämään oppilaissa harjoituksen imu ja opettaa, miten sitä pidetään yllä.  Samalla pitää muistaa, että on mahdotonta opettaa harjoituksen imua, jos ei itse sitä koskaan koe ja pyri itsessään viljelemään.

Read Full Post »

Taitoja ei voi opettaa

Opetettuani nyt erilaisia taitoja viitisenkymmentä vuotta tajusin aika tärkeän asian, nimittäin että taitoja ei voi opettaa. Niitä voi opettaa vain harjoittelemaan. Tajusin myös, että juuri sitä olen omassa ”opetuksessani” myös yrittänyt tehdä. Yritän opettaa aina erilaisia harjoituksia ja harjoitella itse mukana.

Kun menet tunnille harjoittelemaan jotain taitoa, oli se sitten asahi, karate tai kiinan kieli, et voi sanoa, että olisit tunnin jälkeen oppinut sen. Olet voinut edistyä taidossa, mutta taidot ovat jotain sellaista, että niiden kokonaisuutta emme pysty edes määrittelemään. Taidot ovat aina ihmisen toimintaa, joka on niin monimutkaista, että emme yleensä edes periaatteessa pysty näkemään sen kaikkia mahdollisia ulottuvuuksiakaan. Taidoissa on lukemattomia vivahteita, joita säännöllinen harjoittelu paljastaa, mutta emme koskaan voi olla varmoja, että olisimme oppineet ne kaikki. Taidot ovat myös yksilöllisiä, koska ihmisten kehon ja mielen historia ja rakentumisen tapa ovat aina erilaisia. Kaksi ihmistä eivät harjoita samaa taitoa koskaan täsmällisesti samalla tavalla, vaan he tekevät sen aina omalla tavallaan. Taidot eivät siis ole jotain pysyvää tai kiinteää, jonka voisimme tarkasti edes määritellä, vaan ne ovat prosesseja, eräänlaisia matkoja tai teitä, joita pitkin kuljetaan. Yleensä aina löytyy joku, joka on päässyt taidossa pidemmälle.

On siis aika ilmeistä, että jos taidot ovat tällaisia, niitä on mahdoton myös opettaa. Voidaan opettaa vain taitojen harjoittelua. Ja tämä onkin aivan oma taitonsa, se on opettajan taitoa, siis opettaa harjoituksia, joiden avulla taitoja harjoitellaan. Kun aloitin tämän syksyn ”Funktionaalinen kehotietoisuus ja kehomielen integrointi (bodyfulness)” kurssini, totesin ensimmäisessä luennossani, että teemme tällä erilaisia kysymyksiä. Itse asiassa koko kurssi on sellaisten kysymysten tekemistä kuin ”onko olemassa jokin optimaalinen kehomielen asento/asenne?”, ”mitä tarkoittaa funktionaalinen/epäfunktionaalinen mieli?” jne.Totesin sitten, että kurssilla en vastaa näihin kysymyksiin, koska vastaus on harjoitus, joita yhdessä teemme. Teemme harjoituksia, jotka on suunniteltu auttamaan, kun etsimme vastausta tämänkaltaisiin kysymyksiin. Tämä on koko jutun ydin: harjoitus on vastaus sekä kehon että mielen taidoissa.

Tästä tulee väkisinkin mieleen 1200-luvulla elänyt japanilainen filosofi ja zenin soto-koulun perustaja Dogen, jolla on mielenkiintoinen periaate, jonka voisi kääntää ilmaisulla ”harjoitus ja valaistuminen ovat yksi” (修證一如 shushō-ittō / shushō-ichinyo). Hän kirjoittaa mm. zazen-harjoitusohjeessa  Fukan Zazengi, että ei ole mitään eroa harjoittelun ja valaistumisen välillä, zazenin ja arjen elämän välillä.

Ymmärrän, että Dogen tarkoittaa samaa asiaa, mitä edellä kuvasin. Aluksi pitää muistaa, että valaistumisen käsite käyttää valon kielikuvaa. Itse olen jo pitkään kääntänyt tämän ilmaisun ”mielen läpivalaisemiseksi”, koska tämä käännös ilmaisee paremmin sen, mistä harjoituksessa on kyse: mielen toiminnan ymmärtämisestä. Mitä siis Dogen sanoo? Edellisen valossa hän vain toteaa, että ”harjoitus on mielen läpivalaisemista”, ei sen kummempaa. Harjoitus ja mielen läpivalaiseminen ovat sama asia, viittaavat samaan prosessiin. Sama pätee siis zazeniin, joka on siis harjoitusta ja arkeen, joka nähdään zenissä myös harjoituksena. Kaikki tämä harjoitus on mielen läpivalaisemista. Mielen läpivalaistuminen ei ole jotakin, joka odottaa meitä tuolla jossakin, vaan se on juuri se, mitä juuri nyt teemme, kun harjoitamme itseämme.

On jotenkin masentavaa, että joutuu treenaamaan viisikymmentä vuotta oivaltaakseen jotain näin yksinkertaista.

Read Full Post »

Lyhyt huomio siitä, miksi en meditoi enkä mietiskele ja pari sanaa myös asahista

Nyt kun kaikki ”meditoivat”, haluan lyhyesti perustella, miksi itse en yleensä halua käyttää tätä käsitettä. Asahin yhteydessä tosin puhun joskus ”meditatiivisesta liikunnasta”, mutta yritän muistaa aina samalla selittää, mitä tällainen käsite tarkoittaa. Puhun mieluummin kehomielen harjoittamisesta, mutta myös joskus kontemplatiivisista perinteistä.

Varsinkin”mindfulness”-menetelmien tunnettuus on nostanut puheen meditaatiosta pinnalle. Luulen, että tämän sanan käyttö johtuu historiallisesta väärinymmärryksestä. Yritän perustella kantaani seuraavassa.

Suomen kielessäkin puhumme meditaatiosta ja ”mietiskelystä”. Suomen ”mietiskely” näyttää hyvin sanan varsinaisen merkityksen. Jos kysyt toiselta, mitä mietit, tarkoitat, mitä hän ajattelee. ”Mietiskely” on jonkin asian ajattelemista. Jos ajattelen yhdistelmää ”kulkea”, ”kuljeskella”, niin kuljeskelu on yhdenlaista harhailua, edes takaisin kulkua. Tekeminen toistuu. Samalla tavalla mietiskely tarkoittaa harhailua ajatuksissaan. Voin kysyä ihmiseltä, joka tuijottaa etäisyyteen: ”Mitä mietiskelet?” Kysymys tarkoittaa, mitä ajattelet tai missä ajatuksesi harhailevat.

Jos ajattelen buddhalaisia kehomieliharjoituksia, niissä ei ole kyse tämänkaltaisesta ajattelemisesta. Päinvastoin. Mieli keskitetään yhteen kohteeseen, jolloin mielen monet sisällöt, intentionaaliset aktit, supistetaan yhdeksi. Tämä aiheuttaa mielen sisältöjen vaimenemista ja tyhjenemistä ja lopulta kaikkien intentionaalisten aktien putoamista pois, jolloin jäljelle jää vain tietoisuus. Tätä kokemusta kuvataan monella tapaa, mutta olennaista kuvauksissa on, että harjoitus vie tietoisuuden perusrakenteeseen, eräänlaiseen pelkkään olemiseen, missä kokemus ei sisällä käsitteellisiä eroja. Tämä mahdollistaa eräänlaisen ”mielen uudelleenorganisoitumisen”, kuten filosofi Lauri Rauhala asiaa kuvaa. Tämä on kaukana mietiskelystä, missä mieli vaeltaa siellä sun täällä.

Suomessa olemme alkaneet käyttää meditaation käsitettä varmaankin englannin kielen ”meditation” vastineena. Sen etymologia on mielenkiintoinen. Asiasta löytyy hyvä Wikipedia-artikkeli. Englantiin sana tulee vanhan ranskan sanasta meditacioun, joka puolestaan tulee latinan sanasta meditatio, joka puolestaan tulee verbistä meditari.  Verbi meditari tarkoittaa ajattelua, mietiskelyä, pohdiskelua, keksimistä jne., eli suunnilleen samaa kuin suomen ”mietiskely”. Lännessä meditaatio-termin käyttö mielen harjoittamisen prosessista on peräisin 1100-luvulla eläneen kartusialaismunkin Guigo II:n teoksista. Hän kuvaa teoksessaan Scala Claustralium munkin tien neliportaisen mallin avulla. Kyse on Lectio Divina -harjoituksesta, missä munkki tutustuu pyhään tekstiin. Guigo kuvaa harjoitukseen kuuluvan seuraavat neljä askelta: lectio, meditatio, oratio ja contemplatio.

Lectio tarkoittaa pyhän tekstin lukemista. Valmistaudutaan hiljentymällä ja keskitytään lukemaan esimerkiksi jokin Raamatun jae. Teksti koetaan suoraan pyhänä, elävänä ja pyritään ymmärtämään sen salattu merkitys, jonka Pyhä Henki voi paljastaa. Luettava jae voi olla esimerkiksi  Johannes 14:27: ”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille.” Jae luetaan esimerkiksi neljä kertaa. Meditatio tarkoittaa jakeen merkityksen mietiskelemistä. Jaetta punnitaan eri näkökulmista ja pyritään pitämään mieli avoinna, jotta Pyhä Henki voisi astua sisään paljastamaan tekstin syvemmän merkityksen. Jos jae on edellä kuvattu Joh 14:27, pyritään kuitenkin välttämään liikaa analyysia ja ennemminkin astumaan itse siihen rauhaan, mistä Jeesus jakeessa puhuu. Pyritään siis saavuttamaan se tila, mistä jae kertoo. Oratio tarkoittaa rukousta. Rukous tarkoittaa vuoropuhelua Jumalan kanssa, missä rukoilija puhuu Jumalalleen ja kuulee tämän vastauksen pyhässä kirjoituksessa. Meditatio syvenee harjoituksessa oratioksi. Tämä puolestaan syvenee contemplatioksi. Contemplatiossa sanoja ei ole. Rukoilija kuuntelee Jumalaansa hiljaisuudessa. Tämä on mystikon rukouksen korkein taso.

Guigo II:n kirjoitus on länsimaisen mystiikan perinteen ensimmäinen kuvaus rukouksen metodista. Lectio Divina on edelleen laajalle levinnyt harjoitus monissa kristillisissä luostariperinteissä. Se tunnetaan erityisen hyvin katolisessa kirkossa, jossa mm. paavi Benedictus XVI suositteli sitä maallikoillekin 2000-luvun alussa. Harjoitusta voisi pitää kristillisen henkisyyden ytimenä kulttuureissa, missä luostarilaitos on edelleen elävää perinnettä, jota se siis Suomessa ei ole.

Kun sitten idän henkisen harjoituksen menetelmät alkoivat levitä lännessä, tuli tarve kääntää intialaisia ja kiinalaisia käsitteitä länsimaiselle kielelle. Oli tietysti luonnollista, että käsitteet valittiin kristillisestä perinteestä. Osittain tähän myös vaikutti William Jamesin 1902 ilmestynyt teos ”Uskonnollinen kokemus”, (The Varieties of Religious Experience) missä mystiikan traditiot nähdään ilmentävän samaa uskonnollista kokemusta, joka vaihtelee kulttuurista toiseen saaden niissä omat erityiset muotonsa. James niputtaa esimerkiksi kristillisen mystiikan, buddhalaisen ja hindulaisen tradition saman ”mystisen kokemuksen” käsitteen alle. Jamesin teos on vaikuttanut voimakkaasti koko 1900-luvun ja sen jälkeiseen ymmärrykseemme uskonnollisista ilmiöistä. Monia Jamesin käsityksiä pidetään nykyään kiistanalaisina. Nykyään nostetaan enemmän esiin myös kokemusten kontekstisidonnaisuutta. Jos meillä on kolme perinnettä, joista ensimmäinen on teistinen, toinen ateistinen, kolmas agnostinen, voidaan olettaa, että myös nämä käsitykset todellisuuden luonteesta tulevat esiin myös perinteiden ydinkokemuksissa. Kaikki tällaiset erot tekevät myös niiden harjoituksista perustavasti erilaisia vaikka ne ulkoa katsoen näyttäisivätkin samankaltaisilta.

Jos vertaamme vaikkapa kristillistä rukousmeditaatiota ja buddhalaista kehomielen harjoitusta, niin ensimmäinen on teistinen perinne ja pyrkii harjoituksessa saavuttamaan yhteyden Jumalaan, kun taas toinen on agnostinen tai joillekin ihmisille ateistinen perinne, joka joko ei ota lainkaan kantaa teologisiin kysymyksiin jumalan olemassaolosta tai kieltää sen kokonaan.  Kristillinen perinne on uskonnollinen, buddhalainen enemmän filosofinen, jolla on joillekin ihmisille uskonnollisia ulottuvuuksia. Pelkästään tästä syystä kristilliseen perinteeseen liittyvien käsitteiden käyttö kuvattaessa buddhalaista perinnettä (esim. mindfulness-harjoitusta tai zazen-harjoitusta) on väkisinkin harhaanjohtavaa.

Totesin itse puhuvani tässä yhteydessä mieluummin ”kontemplatiivisista” harjoituksista. Totesin edellä, että ”contemplatiossa sanoja ei ole”. Ehkä tässä mielessä buddhalaista harjoitusta voisi kutsua kontemplatiiviseksi harjoitukseksi.

Tämä käsitteistä, mutta on toinenkin syy, miksi kaikki tämä julkinen keskustelu ”meditaatiosta” tuntuu jossain määrin häiritsevältä. On vaikea olla näkemättä tässä ilmiötä, jota filosofi Sami Pihlström kuvaa kirjassaan Ota elämä vakavasti ”moraaliseksi selfieksi”.  Kirjan alaotsikko on Negatiivisen ajattelun opas, ja suosittelen sitä kaikille, joita pohdinta moraalin luonteesta kiinnostaa. Pihlström kirjoittaa ”(…)  erityisesti omien hyvien tekojen esitteleminen esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on vastakkaista sille moraalifilosofialle, jota tässä koetan lyhyesti puolustaa (s.68).” Länsimaisessa henkisyydessä on vallalla ilmiö, jota voisi kutsua ”henkiseksi materialismiksi” (Chögyam Trungpa). Näytämme ja esittelemme ”henkisyyttämme” kuin omaisuuttamme. Lännessä mikä tahansa alun perin altruistinen harjoitus muuttuu helposti itsekorostukseksi, jolloin sen idea kääntyy päälaelleen.

Totesin ihan alussa, että puhun asahista ”meditatiivisena liikuntana”. Haluan korostaa, että käytän käsitettä samalla tavalla kuin idässä käytetään. Sillä on filosofinen, itsen tutkimiseen liittyvä merkitys, ei uskonnollinen. Joskus kuulee sanottavan, että myös lännessä on tehty meditatiivisia harjoituksia, tällainen itsensä tutkimisen tapa ei ole ominaista vain idän kulttuureille. Mistä löydät länsimaisen liikunnan perinteen, joka on meditatiivinen? Ei sellaista ole. Ei ole yhtäkään liikuntaseuraa ainakaan minun tiedossani, jonne voisin mennä länsimaisiin liikemeditaatioharjoituksiin. Sen sijaan löytyy kyllä joogasaleja, taiji- ja qigong-ryhmiä ja nyt myös asahia. Asahi on meditatiivista liikuntaa, koska siinä toteutetaan kaikkia idän meditatiivisen liikunnan keskeisiä periaatteita. Tässä mielessä asahissa ei ole mitään länsimaista tai suomalaista, koska mitään länsimaista tai suomalaista meditatiivista liikuntaa ei ole. Jos olisimme kehittäneet asahissa ensimmäisen länsimaisen meditatiivisen liikuntamuodon, niin olisimme varmaan neroja, mutta valitettavasti emme ole. Olemme asahissa vain soveltaneet niitä meditatiivisen liikunnan periaatteita, jotka idässä on tunnettu jo vuosituhansia, mutta joihin lännessä vasta alamme tutustua.

Muistan, kun joskus vuosikymmeniä sitten yritin löytää länsimaista joogan tapaista harjoitusta, missä hengitystä käytettäisi ”hengen” tutkimisen välineenä.  Löysin pienen ortodoksi-kristillisen yhteisön, joka asuu Kreikassa Athos-vuoren luostareissa. Heidän rukousmeditaatioharjoitukseensa kuuluu myös osia, joissa käytetään joogan tapaan systemaattisesti hyväksi hengityksen säätelyä.  Kovin yleisestä harjoituksesta ei siis ole kysymys.

Read Full Post »

Asahi ja hiljaisuuden parantava voima

Kouluttaessani asahi-ohjaajia törmään usein kysymykseen, voiko asahi-tunnilla käyttää musiikkia. Vastaan tiedusteluun yleensä, voi, mutta ei tarvitse. Länsimaisessa kulttuurissa hiljaisuus pyritään peittämään. Se on jotain, mitä ihmisten on vaikea sietää. Tosin suomalaisten hiljaisuuden sietokyky on länsimaisessa mittakaavassa poikkeuksellista. Olen kahdesti kohdannut tilanteen, missä suomalaisten seurassa hiljaisuus laskeutuu joukon ylle ikään kuin salakavalasti ja valloittaa kaikkien läsnäolijoiden mielen. Kerran tämä tapahtui, kun mukana oli myös italialaisia, toisella kerralla amerikkalaisia vieraita ja molemmilla kerroilla se synnytti jonkin verran ihmetystä, mutta myös ihastusta. Kerran istuimme zen-opettajani Engaku Tainon kanssa nuotion äärellä rantasaunallamme, kun aurinko oli laskemassa järven taa. Siinä itsestään tapahtui, että puhe hiljalleen hiipui ja kaikki jäivät vain ihailemaan tyyntä järveä ja auringonlaskun maisemaa. Hiljaisuus valtasi koko seurueen eikä mitään sanottu pitkään aikaan. Myöhemmin Taino sitten palasi tähän hetkeen ja totesi, että eivät suomalaiset tarvitse mitään zen-harjoitusta tai sen kaltaista, koska heillä näyttää olevan luonnostaan tämä hiljentymisen kyky. Samanlainen tilanne tapahtui yhdysvaltalaisen taijin ja yiquanin opettajan Jan Dieperslootin kanssa. Olimme käyneet saunassa ja paistoimme makkaraa nuotiolla pienen metsäjärven rannalla. Aurinko laski ja koko joukko antoi hiljaisuuden vallata mielensä. Opettaja kertoi hetken olleen hänelle vaikuttava.

Hiljaisuus on jotakin, jota voimme tietoisesti viljellä, kun siihen tulee tilaisuus. Liikettä ei tarvitse aina rytmittää musiikilla, vaan hiljaisuuskin voi olla liikettä kannatteleva voima. Erityisesti näin on hitaan ja meditatiivisen liikkeen kohdalla. Japanilaisessa kulttuurissa hiljaisuudella on erityinen merkitys. Japania voidaan pitää zen-kulttuurina ja zenin perusharjoitus on istuminen hiljaa paikallaan (zazen). Jos zen-harjoituksessa tehdään meditatiivista liikettä, sekin tehdään yleensä hiljaisuuden vallitessa. Buddhalaisessa perinteessä on tuhansia vuosia vanha kokemus hiljaisuuden eheyttävästä ja parantavasta voimasta. Tämä ymmärrys on mielenkiintoisella tavalla siirtynyt myös japanilaisiin psykoterapiamuotoihin. Velizara Chervenkova kuvaa kolmea tällaista psykoterapiamuotoa kirjassaan Japanese Psychotherapies. Silence and Body-Mind Interconnectedness in Morita, Naikan and Dohsa-hou ( Springer 2017).

Esimerkiksi Morita-terapian ensimmäisessä vaiheessa potilas määrätään vuodelepoon neljästä seitsemään päivään. Hänen ei pidä tehdä mitään, vain olla. Hän voi käydä vessassa, ruoka tuodaan hänelle vuoteeseen, mutta mitään muuta toimintaa ei sallita. Hän on ikään kuin eristyksissä maailmasta ja sen menosta. Televisiota ei ole, lukemista ei sallita, ihmisiä ei tavata kuin mikä on välttämätöntä. Kun ympäristön touhu ja ärsykkeet lakkaavat, ihminen joutuu hiljaisuuden ja toimettomuuden kautta kohtaamaan itsensä. Toiminnasta pidättäytyminen on kuin peiliin katsoisi. Näin tehdään myös zen-retriiteissä. Istutaan vain. Tosin zen-retriiteissä tehdään myös muuta, Morita-terapiassa vain levätään. Tällaisessa tilanteessa ihminen joutuu hyväksymään sen, mitä hänessä tapahtuu ja mitä hän on. Hän joutuu katsomaan itseään läheltä, ja pakenemisteitä toimintaan ei ole. Itsensä läheltä katsominen ja kaiken sen, mikä nousee näkyviin, hyväksyminen on ainoa, mitä hän voi tehdä. Hän voi alussa kamppailla vastaan, mutta jossain kohtaa tulee vaihe, missä on vain hyväksyminen ja katsominen. Silloin myös mieli alkaa hiljentyä.

Toisessa vaiheessa potilas saa alkaa viettää aikaa pihan puutarhassa. Häntä kehotetaan tarkkailemaan kaikkea, mitä puutarhassa on. Aluksi vain tarkkailemaan ja tekemään huomioita.  Hiljalleen hän voi myös tehdä siellä jotakin, järjestää paikkoja, hoitaa kasveja, tehdä sitä, mitä puutarha tarjoaa tehtäväksi. Kolmannessa ja neljännessä vaiheessa palataan hiljalleen päivittäiseen työntekoon ja takaisin maailmaan ja ihmisten pariin. Morita-terapiassa käytetään hyväkseen zen-perinteen korostamaa hiljaisuuden parantavaa voimaa. Tarkoituksena ei ole päästä eroon oireista vaan katsoa niitä läheltä, nähdä ne ihmisenä olemiseen kuuluvana ja ikään kuin vaimentaa sitä egoa, mikä tekee näistä oireista ongelman. Chervenkova toteaa kirjassaan, miten japanilaisissa terapioissa on läsnä aina kolme elementtiä. Lännessä ajattelemme, että terapeuttinen prosessi on terapeutin ja asiakkaan välinen dialoginen prosessi, jolloin elementtejä on kaksi. Japanilaiset hahmottavat tämän suhteen kolmen elementin säätöpiirinä. Elementit ovat asiakas, terapeutti ja luonto. Luonto on se mikä parantaa, terapeutti luo optimaaliset olosuhteet, missä luonto pääsee toimimaan. Näinhän haavakin paranee. Luonto parantaa, lääkäri avustaa ompelemalla haavan kiinni. Hiljaisuus on luonnollinen ja ihmistä eheyttävä voima, josta voimme tulla enemmän tietoiseksi ja jota voimme viljellä aina, kun siihen avautuu mahdollisuus. Asahi on yksi tällaisen mahdollisuuden paikka.

Hiljaisuutta ei pidä aina peittää selityksin – myöskään asahissa. Voi antaa hiljaisuuden kannatella liikettä ja liikkeen kannatella hiljaisuutta.  Hiljaisuuden eheyttävää voimaa on vaikea huomata, jos ei päästä hiljaisuutta itseensä, sisäänsä. Hiljaisuudessa kaikki ylimääräinen on poissa – myös liikkeestä. Mitään turhaa ei tehdä, ylimääräisiä liikkeitä ei ole, on vain liikkeen rauhallinen virta.  Liikkeen katkokset ja ylimääräiset liikkeet ovat kuin hälyä, jotka estävät hiljaisuuden kuuntelemisen ja kuulemisen. Hiljaisuus on ylimääräisen pois pudottamista. Hiljaisuuden kannattelema liike vain tapahtuu, sitä ei tarvitse tehdä, ei yrittää mitään, ei kovasti ponnistella. Taolaiset kuvaavat tällaista liikettä toiminnaksi, mikä on ei-toimintaa. Kaikki vain tapahtuu niin kuin luonnollista on. Mitään minää, egoa ei tarvita, kun liike virtaa niin kuin puro virtaa.

Elämme yhteiskunnassa, missä hiljaisuuden peittää Koneiden ääni. Kaikki on mekanisoitu, pieniä ja isoja moottoreita on kaikkialla.  Samalla myös hiljaisuuden paikkoja on vähemmän ja vähemmän. Jos elämme kaupungissa, koneiden ääniä on miltei mahdoton paeta. Myös sisäinen hiljaisuus, mitä meditatiiviset perinteet viljelevät, on miltei kadonnut luonnonvara. Asahi-tunti voi onneksi vielä olla tällainen paikka, missä ulkoinen hiljaisuus saa hiljentää sisäisen melun ja nostaa esiin tilan, mikä on hiljainen ja tyhjä, mutta elämästä täysi.

Read Full Post »

Lyhyt huomio ”mielikuvaharjoittelusta”

Helsingin Sanomissa (4.6.) huippu-urheilijat kertoivat,
miten he tekevät ”mielikuvaharjoittelua”.
Esimerkiksi Tero Pitkämäki kertoi, miten hän heittää mielessään kehästä
varmaan joka päivä. Tätä tekee mieli kommentoida siksi, että ajatellaan, että
on olemassa sellainen asia kuin ”mielikuvaharjoittelu”, joka on jollain tavalla
eri kuin se, mitä ihmisen mielessä normaalisti tapahtuu jatkuvasti. Näin ei
ole. Me kaikki teemme jatkuvasti ”mielikuvaharjoittelua”. Ihmisen mieli
yksinkertaisesti toimii niin.

Ymmärrän kyllä, että jotkut ihmiset, esimerkiksi urheilijat,
tekevät sitä enemmän ja ehkä systemaattisemmin, mutta se ei ole mikään asia, minkä joku olisi ”keksinyt”
tai että olisi jokin ”mielikuvaharjoittelun metodi”. Normaalissa elämässä suunnittelemme asioita
ennakolta. Miten tämä suunnittelu tapahtuu: mielessä. Tämä on mielen normaalia
toimintaa, mielen ongelmanratkaisuun liittyvä normaali toimintatapa. Kuvittelen
jatkuvasti tulevia tilanteita ja miten niissä tulisin toimimaan, jopa aivan
yksinkertaisissa asioissa. Kun soitan puhelun vakuutusyhtiölle vaihtaakseni
auton vakuutusturvaa, kuvittelen puhelun etukäteen ja valmistaudun siihen
ottamalla esiin auton vakuutuspaperit, josta voin sitten helposti etsiä tarvittavat
tiedot. Kuvittelen, että minun pitää kertoa auton rekisterinumerokin, minkä usein
unohdan, joten kaivan sen esiin ja kirjoitan valmiiksi paperille. Kutsumme
kaikkea tätä ”suunnitteluksi” tai ”valmistautumiseksi”, emme ”mielikuvaharjoitteluksi”,
vaikka kyseessä on sama asia: mieli kuvittelee ennakolta tulevan tapahtuman.
Teen sitä jatkuvasti, kun ajan autolla. Ajaessani kaupungin läpi, kuvittelen
ensin reitin, jota sitten seuraan.

Kaikki meistä tekevät ”mielikuvaharjoittelua” jatkuvasti. On
itse asiassa outoa, että tätä asiaa ei tunnisteta ja käytetä systemaattisemmin
hyväksi normaalin arjen helpottamiseksi. Liikunnassa mielikuvia käytetään
jatkuvasti ja spontaanisti. Niitä käytetään liikkeiden ja liikesarjojen
oppimisessa kuvittelemalla, miltä oikeaoppinen liike näyttää, katsomalla mallia
ja painamalla mallin suoritus mieleen. Mielikuvia käytetään kuvittelemalla
jaksamista, kuvittelemalla ongelmien ratkaisua jne. Ihminen ei yksinkertaisesti
voi olla ajattelematta sitä, mitä hän tekee. Kaikki tämä on ihmisen normaalia
ajattelua. No … tai tietysti voi.

On olemassa kiinalaisiin taitoihin liittyvä sanonta: ”Mieli
ohjaa, keho seuraa.” Sen voisi kääntää myös muotoon: ajattele ensin, tee
sitten. Näinhän me usein teemmekin. Emme vain ryntää tekemään asioita, vaan
ajattelemme ensin ja katsomme, olisiko muita vaihtoehtoja. Teemme siis
spontaanisti ”mielikuvaharjoituksen”.

Käytämme paljon mielikuvia hyväksemme asahissa ja
erityisesti funktionaalisen kehotietoisuuden harjoituksissa. Emme siksi, että
tekisimme ”mielikuvaharjoitusta”, vaan siksi, että on ihmisen luonnollinen tapa
kuvitella ensin se, minkä haluaa toteutuvan.

Read Full Post »

Kehomielen harjoittamisen moniulotteisuudesta ja siitä, mitä ovat tietoisuustaidot ja samalla vähän asahistakin

Nyt kun elämme tätä mielen taitojen trivialisoinnin aikaa,
kun kaikki on yhtä mindfulnessia, ja moniulotteiset kehomielen harjoitukset
typistetään ”ei-arvioivaksi, hyväksyväksi läsnäoloksi”, tai aivopuoliskojen
synkronoimiseksi, haluan nostaa jälleen kerran esiin tietoisuustaitojen
moniulotteisuuden. Ei ole olemassa vain yhtä tietoisuustaitoa tai ”läsnäolon”
taitoa, mikä jollain olennaisella tavalla kokoaisi yhteen vuosituhansien
ikäisiä kontemplatiivisia perinteitä. Ainakaan buddhalainen perinne sellaisena
kuin sen itse tunnen, ei kiteydy yhteen käsitteeseen tai yhteen harjoittamisen
ideaan.

Kirjassani Mindfulness
– tietoisuuden harjoittamisen taito yritin analysoida tätä ilmiötä ja
asettaa sitä laajempaan viitekehykseen. Kirjassa yritin kuvata
yksityiskohtaisemmin, miten mielen harjoitus ymmärretään buddhalaisessa
perinteessä ja miten voimme tulkita sitä länsimaisen psykologian ja filosofian
kontekstissa.

Yksi viitekehys, johon mielen harjoittamisen liitin, oli
hyvin yleinen tapa kuvata ihmisen havainnon, ymmärryksen ja toiminnan
kokonaisuutta seuraavan kaavion avulla:

tahto – huomio – kohde – ymmärrys – toiminta

Kaavio pyrki kuvaamaan sitä, miten havaintomme,
ymmärryksemme ja toimintamme maailmassa syntyy. Kyse on tietoteoreettisesta
mallista, missä lähtökohtana on, miten tieto syntyy havainnosta ja miten sitten
tämä tieto on toimintamme taustalla. Emme tietenkään toimi aina täysin
rationaalisesti, vaan toimintaamme vaikuttavat muutkin tekijät, mutta jos
toimimme rationaalisesti, toimimme parhaan ymmärryksemme mukaan.

Jotta voin ymmärtää, että kirjoitan nyt tietokoneella, minun
on suunnattava aluksi huomioni tähän koneeseen, sen näppäimiin ja näyttöön.
Teen sen tahtoni avulla. Jos en kykene pitämään itseäni edes tämän koneen
äärellä, jotta havainto sitä voi syntyä, ei voi syntyä myöskään sitä
ymmärrystä, mitä tietokoneella kirjoittaminen tarkoittaa. Tarvitaan siis
jonkinlainen tahtotila tai tahdon ponnistus, jotta voin pysähtyä edes hetkeksi
paikalleni tekemään jotain. Suuntaan huomioni tähän koneeseen, jolloin ymmärrän
että tämä kone on tietokone, jolla voi tehdä erilaisia asioita, myös
kirjoittaa. Vasta tämän ymmärryksen jälkeen voi syntyä kirjoittamisen toiminta.
Tietysti se vaatii myös kirjoittamisen taidon, mutta taito voidaan nähdä osana
ymmärrystä, tietoa siitä miten tätä konetta käytetään.

Tämä oli lyhyt kuvaus havainnon, ymmärryksen ja toiminnan
prosesseista, joiden osista ihmisen käyttäytyminen syntyy. Tämä prosessi
sisältää monia taitoja, joita voidaan pitää mielen taitoina,
tietoisuustaitoina. Itse asiassa jokainen käsite, jonka edellä olevassa
kaaviossa nostin esiin, pitää sisällään taidon elementin. Niinpä voidaan puhua
tahtomisen taidosta, huomion suuntaamisen taidosta, kohteen havaitsemisen
taidosta, kohteen ymmärtämisen taidosta ja toimimisen taidosta. Seuraavassa
lyhyesti näistä taidoista, mutta ensin on pakko sanoa jotain hidastamisesta,
hidastamisen taidosta.

Hidastamisen taito

Hidastamisen taito on kehomielen taitojen harjoittamisen
lähtökohta. Jotta voimme tulla tietoiseksi edellä kuvaamistani havainnon,
ymmärryksen ja toiminnan prosesseista, meidän on hidastettava niitä niin, että
kykenemme havaitsemaan niiden yksityiskohtia, vivahteita. Vasta näiden
yksityiskohtien havaitseminen voi synnyttää niistä ymmärrystä. Jos emme ensin havaitse, emme voi ymmärtääkään.
Tästä syystä kontemplatiiviset perinteet korostavat kehon ja mielen liikkeiden
hidastamista. Kehon liike joka pysäytetään täysin, istutaan täysin liikkumatta
tyynyllä tai liike viedään hyvin hitaaksi. Hidas liike mahdollistaa hyvin
yksityiskohtaisen kehomielen tilojen ja sisältöjen aistimisen. Kun huomio
kohdistetaan kehomielen sisältöihin, ja keho on liikkumaton tai vain hitaassa
liikkeessä, myös hengitys hidastuu. Kaikki tämä vaikuttaa niin, että myös
normaalisti nopea ja ryntäilevä tietoisuuden virta hidastuu, jopa rauhoittuu ja
joskus jopa pysähtyy. Silloin mielen sisällöt asettuvat helpommin tarkastelun
kohteeksi ja sisäisiä tapahtumia voidaan ainakin jossain määrin alkaa ymmärtää.
Tätä voidaan kutsua itseymmärrykseksi.

Tahtomisen taito

Tahto voidaan ymmärtää mielen voimana, joka vaaditaan, että
pystymme ylipäätään tekemään jotain. Jos kadotamme tämän voiman, lamaannumme
täysin. Masentunut ihminen kadottaa usein tahdonvoimansa, jolloin pelkästään
sängystä ylösnouseminen tuntuu vaikealta. Nykyisissä mindfulness-sovelluksissa
harvoin puhutaan tahdosta ja sen harjoittamisesta, vaikka käytännössä kaikki
perinteiset mielen harjoittamisen tavat perustuvat hyvin voimakkaasti tahtoon ja
tahdon harjoittamiseen. Perinteisillä tavoilla tarkoitan nyt erilaisia lähinnä
idän meditatiivisia perinteitä, joissa mieltä harjoitetaan pääasiallisesti
paikallaan tyynyllä istuen. Samaa harjoitusta tehdään myös länsimaisissa
mindfulness-sovelluksissa, mutta tahdon merkitystä harjoituksessa ei yleensä
korosteta. Päinvastoin. Usein harjoitusta pyritään kuvaamaan käsittein, mikä ei
pidä sisällään kuvausta tahdon käytöstä tai todetaan, että itseään ei pidä
pakottaa mihinkään. Siis tahdonponnistusta ei pidä käyttää.

Tässä unohdetaan, että harjoitus, oli se mitä tahansa, on
tietyllä tavalla itsensä ”pakottamista”, jossa käytetään tahdon voimaa. Jos
haluan opiskella uuden kielen, ei se tapahdu itsestään, vaan joudun pakottamaan
itseni tämän kielen äärelle eri tavoin. Ja itse asiassa tämä tahdon voiman
käyttäminen on yksi keskeinen harjoituksen ulottuvuus, joka tuottaa tahtomisen
taitoa. Tahtominen on taito, jota voi harjoitella ja tahdon voima on voima,
jota voi harjoituksella kasvattaa. Aina kun ohjaat itsesi tekemään harjoitusta,
käytät tahtoasi ja harjoitat tahtoasi. Ei ole olennaista istutko silloin
tyynyllä vai teetkö asahin tai joogan liikettä.

Yleisenä periaatteena voisi varmaan sanoa, että mitä
hitaampi liike, sitä enemmän tahtoa se vaatii. Ja kun liike lakkaa kokonaan ja
vain ollaan paikallaan, se vaatii eniten tahtoa. Nopeassa arjen liikkeessä
tahdon osuus on niin pieni, että sitä on jopa vaikea havaita. Tahdon osuuden
tällaisessa liikkeessä huomaa siitä, että voin ikään kuin lakata tahtomatta
liikettä, jolloin se lakkaa. Tai siis liikkeen lopettamien tarkoittaa, että
lakkaan tahtomasta liikettä tai muuta toimintaa, mitä olen tekemässä.

Hidas liike on vaikeaa, se vaatii enemmän ponnistusta.
Hidastamisen taito onkin yksi tärkeimmistä tietoisuustaidoista. Jos teemme liikettä
nopeasti tai hidastamme sitä vain hieman, liike ei ole tahdon taidon
harjoitusta. Paras harjoitus on pysähtyä kokonaan ja pysyä tässä
liikkumattomassa tilassa tahdon jatkuvan, mutta hienovaraisen ponnistuksen
avulla.

Huomion suuntaamisen taito

Sama tahdon ponnistus, jonka avulla pystymme hidastamaan
liikettämme tai pystymme jopa pysymään pitkiä aikoja liikkumatta, mahdollistaa
sen, että pystymme pitämään huomiomme suuntautuneena samaan kohteeseen pidempiä
aikoja. Huomion suuntaamisen taito on tietoisuustaitojen ydin. Harjaantumaton
mieli pysyy yhdessä kohteessa vain muutaman sekunnin, sitten se jo kiitää
muualle. Keskittymiskyky tarkoittaa huomion suuntaamisen kykyä. Tehdessämme tietoista liikettä kuten asahia
huomiomme on suuntautunut aistimaan kehoa ja sen sisäisiä muutoksia. Suuntaamme
siis huomiomme kehon aistimuksiin. Käännämme katseemme sisäänpäin. Olemme
tietoisia samalla myös ulkoisesta maailmasta, mutta suurin osa huomiostamme on
suuntautunut kehon sisäisten kokemusten aistimiseen. Huomiota voidaan verrata
kaukoputkeen tai mikroskooppiin, joka pitää ensin suunnata kohteeseen, että sen
läpi voi tarkastella kohdetta.

Huomion suuntaaminen ja sen pitäminen kohteessa on siis myös
taito. Usein sitä kutsutaan keskittymiskyvyksi. Jos sinulla ei ole
keskittymiskykyä, se tarkoittaa, että et pysty keskittämään huomiotasi pitkään
yhteen asiaan, vaan mielesi vaeltaa nopeasti asiasta toiseen. Jos
keskittymiskyky on huono tai olematon, opiskeleminen ja uuden oppiminen käy
vaikeaksi. Oppiminen vaatii opeteltavaan asiaan keskittymistä.

Kohteen havaitsemisen taito

Jotta voimme havaita kohteen, oli se mikä tahansa, meidän on
suunnattava siihen huomiomme. Voin katsoa puuta, puu on siis näkökentässäni,
mutta jos mieleni vaeltaa muissa asioissa ja huomioni on kohdistunut muualle,
en havaitse puuta lainkaan. Näin meille käy jatkuvasti arjen toiminnoissamme.
Maailma on aisteissamme, mutta mielemme vaeltaa itse kuvittelemassaan
maailmassa. Voimme ajaa autolla kaupungin halki muistamatta matkasta mitään.
Olemme katselleet ympärillemme, mutta emme ole silti nähneet mitään. Tietoisia
havaintoja ei ole syntynyt.

Havaitseminenkin on siis taito. Ensimmäiseksi se vaatii
huomion keskittämisen taitoa. Havainnossa mielen pitää olla paikalla samalla,
kun aistimme ympäristöä. Asahissa harjoittelemme havaitsemisen taitoa suuntaamalla
huomiomme kehon erilaisiin aistimuksiin. Tällaisia aistimuksia on monia ja
aistimusten vivahteita lukemattomia. Voimme aistia hengitysliikettä, voimme
aistia käsien, jalkojen tai koko kehon liikeaistimusta, voimme aistia
asentotuntoamme, voimme aistia lattian kosketusta jalkapohjissamme jne. Mitä
enemmän saamme kokemusta hitaasta ja tietoisesta liikkeestä, kehon aistimusten
vivahteet lisääntyvät ja samalla siis huomion mahdolliset kohteet kasvavat.

Karkeasti voidaan todeta, että kokemuksemme koostuu
ulkoisista aistikohteista, mielteistä, tunteista, mielialoista ja kehon
aistimuksista. Mielteiden virtaa voidaan kutsua myös ”ajatteluksi”. Voidaan
väittää, että kaikki nämä ihmisen kokemuksen ulottuvuudet ovat hyvin
kehollisia. Ajattelukin voidaan kokea kehomielen toimintana, joka ei ole
pelkästään jotakin henkistä ja kehosta irrallista. Siksi asahin kaltainen
liike, jossa kehon aistimukset ovat jatkuvasti huomion kohteena, opettaa meitä laajemminkin
katselemaan mieltämme. Meditaatiota kuvataan usein mielen katselemiseksi. Kehon
aistimusten katseleminen on ikään kuin esimerkkimalli tästä tapahtumasta, joka
valmistaa meitä yleisemminkin tunnistamaan kokemuksemme sisältöjä.

Kohteen ymmärtämisen taito

Tahdon, huomion suuntaamisen ja havaitsemisen taidot ikään
kuin kulminoituvat kohteen ymmärtämisen taidossa. Emme voi ymmärtää kohdetta,
jos emme edes havaitse sitä ja emme havaitse sitä, jos emme ole edes
suunnanneet siihen huomiotamme, jonka teemme käyttäen tahtoamme. Buddhalainen
elämänfilosofia kiertyy ymmärtämisen ja siis tiedon tai viisauden ympärille.
Buddhalainen ajattelu on tässä mielessä ensisijaisesti tietoteoreettista, ei
metafyysistä. Siinä ei kysytä, millaisia olioita maailmassa on olemassa vaan,
miten saamme tietoa maailmasta ja itsestämme osana maailmaa. Miten
ymmärryksemme itsestämme ja maailmasta syntyy. Ongelma on siis
tietoteoreettinen. Buddhalaisessa tietoteoriassa erotetaan kaksi inhimillisen
ymmärryksen tai kognition tapaa: ”puhdas” ymmärrys ja ”harhainen” tai
”epäpuhdas” ymmärrys. Valon metaforan käyttö harjoituksen päämäärien kuvauksessa
alleviivaa tätä näkökulmaa

Mieltä harjoittamalla voimme ikään kuin puhdistaa ymmärryksemme
prosessia ja siirtyä ”tietämättömyydestä” (avidya) kohti ”viisautta” (prajna).
Tietämättömyys johtaa kärsimykseen, viisaus pois kärsimyksestä.

Istumalla alas tyynylle ja katselemalla mielemme prosesseja,
alamme tunnistaa niitä rakenteita, jotka kannattelevat virheellistä
ymmärrystämme. Alamme ikään kuin nähdä ennakkoluulojemme läpi. Tätä prosessia
ei voi kuvata lyhyesti, joten jätän sen nyt tähän. Joka tapauksessa kyse on
eräänlaisesta mielen ”puhdistamisen” prosessista, jonka aikana alamme hiljalleen
nähdä maailman sellaisena kuin se on, emmekä sellaisena kuin haluamme sen
nähdä. Kohteen ymmärtäminen on siis todellakin taito, joka vaatii paljon
harjoitusta. Kohde, jota pyrimme harjoituksessa ymmärtämään, on silloin oma
mielemme ja sen toiminta. Harjoitus on mielen läpivalaisua, joka toivottavasti
ainakin jossain määrin myös kasvattaa ymmärrystä itsestämme.

Toimimisen taito

Kaikki se, mitä olemme kokeneet, mitä olemme ajatellet,
tunteneet jne., toimii perustana sille, miten toimimme nyt ja jatkossa. Tätä
kutsutaan karmaksi. Kehomielemme on aina historiallisesti määrittynyt.
Harjoittaessamme mieltämme, voimme toivoa ainakin jossain määrin kykenevämme
läpivalaisemaan mieltämme niin, että pystymme näkemään ja ymmärtämään näitä
toimintaamme ja ajatteluamme määrittäviä rakenteita, eräänlaisia
ennakkoluulojamme, eli sitä, miten olemme tähän asti maailman ymmärtäneet. Tällainen uusi ymmärrys voi myös vapauttaa
meitä näiden rakenteiden painolastista. Tässä mielessä toimintamme tai
käyttäytymisemmekin on taito.

Buddhalaisuudessa puhutaan taitavasta toiminnasta ja
taitamattomasta toiminnasta. Taitamaton toiminta synnyttää kärsimystä, taitava
toiminta ei synnytä kärsimystä vaan päinvastoin, poistaa sitä. Tämä on hieno ja
mielenkiintoinen buddhalaisen ajattelun piirre. Siinä etiikka tulee selkeästi esiin
ja kuvatuksi kärsimyksen problematiikan kautta. Toiminnassa on aina eettinen
ulottuvuus. Mielemme menneisyydessä muodostuneet rakenteet ovat tavallaan niitä
karman siemeniä, joista nykyinen toimintani kasvaa esiin. Mutta tämä prosessi
ei ole välttämätön, deterministinen. Tässä kohtaa minulla on vapaus valita. Tosin
harjaantumaton mieli kokee vapaudekseen sen, että hän valitsee
ennakkoluulojensa mukaan. Harjoitus pyrkii vapauttamaan meidät tästä
ennakkokäsitystemme pakkopaidasta kohti todellista valinnan vapautta, missä
maailma pyritään kohtaamaan sellaisena kuin se on, eikä sellaisena kuin kuvittelen
sen olevan.

Tässä lyhyesi ja karkeasti kuvattuna joitakin niitä taitoja,
joita kehomielen harjoittaminen pitää sisällään. Keskityin tässä vain
harjoituksen tietoteoreettiseen puoleen. Kehon taitojen näkökulmasta harjoitus
saa monia lisäulottuvuuksia, kuten kehon kannattelun taito, hengittämisen taito
ja muita. Niistä taas joskus lisää.

Read Full Post »

Yksi luokitus ymmärtää mindfulness-ilmiötä

Seuraavassa yksi luokitusmalli, joka voi auttaa nykyisin
niin laajan ja sekavan mindfulness-ilmiön ymmärtämisessä. Luokittelussa on
tietysti aina se ongelma, että se on ajattelun väline ja kuvaa todellisuutta
vain suurpiirteisesti. Todellisuuden ilmiöt eivät ole yleensä kovin selkeästi
luokiteltavissa, mutta ilman tällaista käsitteellistä analyysia ilmiöitä on
vaikea ymmärtää. Eli sitten
luokitukseen. Näen nykyisessä mindfulness-ilmiössä selkeästi kolme eri
lähtökohdista motivoitunutta luokkaa, jotka ovat:

1. Kaupallinen mindfulness

Saa motivaationsa liiketoiminnasta. Tyyppillinen esimerkkin
nk. ”corporate mindfulness”. Tyyppillinen menetelmä MBSR. Yritykset järjestävät
mindfulness-kursseja työntekijöilleen. Harjoitusten tarkoituksena on poistaa
erilaisia stressioireita. Stressioireiden syytä ei kysytä. Yhteisöiden tai
yritysten stressiä aiheuttaviin rakenteellisiin ongelmiin ei puututa. Ne eivät
kuulu asiaan.

Liiketoiminta on ohjaajakoulutuksessa ja ”mindfulness-palveluja”
(ohjaajat) järjestävien yritysten liiketoimintamalleissa. Nykyään kummatkin
ovat nopeasti kasvavia ”hyvinvointibusineksen” alueita. Palveluja käyttävien
yritysten motiivi on myös oman liiketoiminnan ylläpitämisessä tai kasvussa.

Ohjaajakoulutuksen liiketoimintamallit perustuvat nopeaan
koulutukseen ja sen kautta suureen vaihtoon. Kyseessä on yksi muodiksi tulleen eräänlaisen
”life-coachauksen” osa-alue. Kuka tahansa voi kouluttautua ohjaajaksi. Mitään
pohjakoulutusta ei vaadita.

Ei pidä sisällään mitään jäsennettyä ihmiskäsitystä, paitsi
jos sellaiseksi lasketaan ”homo consumens”, ihminen markkinatalouden
kuluttajana ja kulutustarvikkeiden tuottajana. Ei ota kriittistä kantaa
yhteiskunnan ja markkinatalouden ihmistä esineellistäviin toimintatapoihin,
vaan jopa kannattelee niitä.

2. Terapeuttinen mindfulness

Saa motivaationsa, kuten muutkin terapeuttiset mallit,
ihmisen mieleen liittyvien kärsimysten käsittelystä. Päämääränä on ihmisen
eheyttäminen, jollain tapaa murtuneen mielen korjaaminen ja toimintakyvyn
palauttaminen. Tyypillinen menetelmä esimerkiksi MBCT.

Menetelmät toimivat muiden terapeuttisten menetelmien ohessa
tai apuna. Menetelmän käyttäjän näkökulmasta menetelmä ei synnytä uusia
liiketoiminnan muotoja, eikä toiminta lähtökohdiltaan ole
business-orientoitunutta. Tosin, menetelmäkoulutuksiin liittyy aina myös
liiketaloudellinen näkökulma.

Ohjaajat ovat peruskoulutukseltaan yleensä erilaisia
terapeutteja tai sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia ja
tietoisuustaito-opinnot täydentävät heidän aikaisempaa ammattitaitoaan.

Perustuu länsimaisen lääketieteen käsitykseen ihmisen
terveydestä ja sairaudesta. On yksi osa
terapiamenetelmien laajaa kirjoa. Kun toteaa näin, on samalla todettava, että
länsimainen lääketiede sisältää monia malleja mielen ongelmien syistä ja myös
monia erilaisia hoitomalleja.

3. Kontemplatiivinen mindfulness

Tällä tarkoitan perinteisiä kontemplatiivisia menetelmiä,
joiden ytimessä on mielen harjoittaminen. Saa motivaationsa ihmisen elämän
mielekkyyttä ja merkitystä koskevista kysymyksistä. Perinteisesti näitä
kysymyksiä käsittelevät erilaiset uskonnot ja filosofiat. Tyypillinen ”menetelmä”
on vaikkapa buddhalainen Vipassana perinne, jonka keskiössä on ”mindfulness”. Harjoitusten tarkoituksena on oppia
ymmärtämään mielen rakennetta ja toimintatapoja. Pyrkii tarjoamaan vastauksen
ihmisen eksistentiaalisen kärsimyksen ongelmaan.

Ei perustu minkäänlaisiin liiketoimintamalleihin. Opettajina
toimivat yleensä usean kymmenen vuoden kokemuksen omaavat harjoittajat.

Toiminta perustuu hyvin jäsenneltyyn ihmiskäsitykseen,
esimerkiksi buddhalaiseen filosofiaan/psykologiaan, joka on kehittynyt ja jota
on testattu tuhansien vuosien aikana.

Tähän kolmanteen luokkaan haluan sijoittaa myös nykyiset
menetelmät, jotka ovat eräänlaisia perinteisten kontemplatiivisten menetelmien
länsimaisia versioita. Näissä menetelmissä on säilytetty perinteen ydin, mutta
muokattu sitä enemmän länteen tai nykyaikaan soveltuvaksi. Tätä muokkaustyötä tapahtuu
esimerkisi zen-perinteen piirissä.

En kannata näkemystä, että kaupalliset tai terapeuttiset
menetelmät ovat nyt sitä, millaisia muotoja buddhalaisuus lännessä saa. On
olemassa näkemyksiä, joiden mukaan buddhalaisuus on aina muuttunut siirtyessään
Intiasta Kiinaan tai Kiinasta Japaniin ja nyt siirtyessään länteen, se ikään
kuin uudistuu ja sopeutuu länsimaisiin yhteiskuntiin, tuloksena kaupallinen ja
terapeuttinen mindfulness-ilmiö. En kannata tätä näkemystä, koska näissä
mindfulness-ilmiön muodoissa ei voida enää puhua lainkaan buddhalaisesta
ajattelusta. Buddhalaisuus ei ole stressin poistoa tai yksilöterapiaa, vaikka
viimeksi mainittu näkökulma onkin monimutkaisempi. Kyllä, buddhalaisuus on
siirtynyt länteen eri kanavia pitkin jo varmaan sadan vuoden ajan, mutta näen
länsimaisena buddhalaisuutena vain sellaiset menetelmät tai instituutiot, jotka
ovat säilyttäneet buddhalaisen ajattelun ytimen ja sen tavan, miten tässä
perinteessä vastataan ihmisen eksistentiaalisen kärsimyksen ongelmaan.

Read Full Post »

On bodymindfulness, 12

I Tietoinen
hengitysliike

(2b)Voidaan esittää
kysymys, missä vertikaalinen ja horisontaalinen ulottuvuutemme yhtyvät, missä
on se paikka, jossa keho ja mieli ovat yhtä? Tietoinen hengitysliike on yksi vastaus tähän kysymykseen.
Haluankin nostaa esiin tietoisen hengityksen toisena kehollisena kokemuksena,
jonka viljelemisellä on voima muuttaa harjoittajansa elämä, jolla on siis syvä
eksistentiaalinen merkitys.

Tarvitsemme kehon
pystylinjauksen kuvauksen lisäksi hengityksen fenomenologiaa, kehollisuuden
filosofiaa, jossa hengitys ilmiönä asettuu keskiöön. Käytännössä kaikissa introspektiivisissa
kehomielien harjoitusperinteissä hengitysliike otetaan keskittymisen kohteeksi.
Tähän liittyy monia eri tekniikoita, joiden yksityiskohtiin ei voi tässä mennä.
Joka tapauksessa kehomieliharjoituksissa siirrymme hengityksen unohtamisesta
hengityksen viljelyyn. Hengityksen
viljelystä tulee säännöllisen harjoituksen myötä yksi kontemplatiivisen kehon
keskeisistä kokemusulottuvuuksista.

Kuvasin jo edellä,
miten kehomielen harjoituksissa siirrymme egotietoisuudesta kehotietoisuuteen.
Itse asiassa kuljemme tätä väliä edestakaisin, vaihdamme ikään kuin
kokemuksemme moodia. Tämä kokemuksellisen moodin vaihto tarkoittaa myös
vaeltamista kehon sisäisessä avaruudessa. Hahmotamme sisäisen puheemme ja
käsitteellisen ajattelumme jonnekin pään seudulle. Kun siirrämme huomiomme
hengitysliikkeeseen, huomiomme suuntautuu silloin alas vatsalle. Harjoituksessa
tulemme tietoiseksi koetun kehomme moninapaisuudesta. Kuvaan usein
introspektiivisiä kehomielen harjoituksia niin, että opettelemme niissä
laskeutumaan ”ajattelevasta päästä” alas tuntevaan ja aistivaan kehoon ja aina
alas kehomielen keskustaan asti, jonka tietoinen hengitysliike paljastaa.

Tietoinen
hengitysliike avaa meille uuden keskustan, joka sijaitsee vatsallamme. Japanin
kielessä ja kulttuurissa, joka on zen-kulttuuri, tunnistetaan tämä tietoisen
hengityksen avaama keskusta. Japanilaiset kutsuvat vatsaa sanalla hara, mutta haralla ei viitata vain fyysiseen
vatsaan, vaan se tarkoittaa myös ihmisen psykofyysistä keskusta, todellisen
itsen paikkaa. Niinpä japanilaiset voivat kuvata toimivansa ja ajattelevansa
vatsastaan, siis harastaan käsin, kun he toimivat todellisesta itsestään. He
tunnistavat myös ajattelun päällä, mutta se ei ole aitoa ajattelua, kehomielen
kokonaisuudesta lähtevää.

Ajattelemme helposti,
että tällaiset asiat ovat niin kulttuurisidonnaisia, että emme lännessä voi
ymmärtää tällaista ajatustapaa. En usko tähän. Tietoisen hengityksen avaama
keskustan kokemus on tuttu kaikille, jotka ovat tarpeeksi istuneet tyynyllään
ja keskittyneet hengitysliikkeeseensä. Tietoinen hengitys avaa kokonaan uuden
tavan kokea kehomieli. Sen keskusta ei enää sijaitsekaan ajattelevassa päässä,
vaan alempana vatsalla, keskustassa, joka voidaan kokea myös voimakkaana
toiminnan keskuksena. Keskustasta lähtevää toimintaa voidaan kuvata
intuitiiviseksi, koko kehomielen yhteydestä lähteväksi toiminnaksi.

Tietoinen
hengitysliike avaa ja herkistää kehotietoisuutta niin, että voimme ikään kuin
tuntea elämän sykkeen kehossamme. Tietoinen hengitys tuo meidät lähelle elämän
vitaalia kokemusta meissä tai paremminkin kehomielessämme. Kun aistimme kehoa
ja sen hengitysliikettä läheltä ja pitkään, voimme aistia kehomme lämpöä,
solujemme tähtimaista sykettä, sisäisen avaruutemme syvyyttä. Buddhalaisessa
käsitteistössä puhutaan elämän periaatteesta. Harjoitus tuo meidät lähelle
elämän periaatetta, jonka koemme hyvin konkreettisella tavalla omassa
kehomielessämme. Harjoitus syvenee tämän elämän periaatteen viljelemiseksi
kehossamme. Kun egotietoisuuden sisällöt eivät nouse, jolloin myös minä
vastapäätä maailmaa ei nouse, tämä elämän periaate voidaan kokea universaalina
periaatteena, joka lävistää kaikki tuntevat olennot, kaiken olevan. Tämä on
empatian ja myötätunnon kehollinen perusta.

Voimme kokea olevamme
yhtä samassa elämän virrassa. Harjoitus siis lähtee huomion suuntaamisesta
kehon aistimuksiin. Kun egon käsitteelliset sisällöt lakkaavat nousemasta,
jäljelle jää kehotietoisuus joka on siis yhtä aikaa kehoa ja tietoisuutta.
Siinä keho ja mieli ovat yhtä, kokemus on siis kehomielestä. Kun asumme tässä
kokemuksessa, voimme kokea elämän universaalin periaatteen omassa
kehomielessämme. Silloin myös ero kehomielestä ja ympäröivästä maailmasta voi
kadota ja voimme kokea kehomielimaailman, jossa ei ole eroja. Zen perinteessä
asia ilmaistaan toteamalla, että koko maailma on yksi Buddhan keho. Tämä on
buddhalaisen etiikan lähtökohta ja sen kokemuksellinen perusta.

Lähdin liikkeelle
otsikolla ”On bodymindfulness”, mutta ehkä otsikon olisi sittenkin pitänyt olla
”On bodymindworldfulness”. Kiitos.

II Kommentti

Eipä tässä muuta. Kaikkea tätä olen käsitellyt laajemmin
kirjassani ”Taidon filosofia”, sen luvuissa ”Kohti hengityksen filosofiaa” ja ”Kontemplatiivisen
kehon fenomenologiaa”. Tämä loppui sitten tällä kertaa tähän. Jos törmäät tähän sarjaan nyt, niin kannattaa alkaa alusta. Siinä on juoni.

Read Full Post »

On bodymindfulness, 11

Kommentti huomion 10 loppuosaan.

Koska nämä blogit ovat nykyään myös filosofisen tutkimukseni
julkaisualustoja, niin astun tässä vähän syvemmälle, mutta lyhyesti akateemiseenkin
filosofiaan.

Ensinnäkin nämä kommentit kehomielen vertikaalisesta ja horisontaalisesta
orientaatiosta ovat vielä alustavia ja keskeneräisiä. Nostan tässä esiin
mallin, jota olen viime vuosina kehitellyt koulutusteni ja luentojeni
yhteydessä. Tarkoituksena on luoda siitä sellainen kehomielen harjoittamisen
filosofinen perusmalli, joka soveltuu erilaisten psykofyysisten interventioiden
viitekehykseksi. Olen havainnut, että
erityiseesti psykofyysisten terapioiden puolella on tarvetta tällaisesta
mallista, joka perustelisi sen, miksi myös kehon aspektin kautta lähestyminen
on toimivaa ja tärkeää. Dualistisissa
malleissa tätä on vaikea perustella.

Yksi tällainen terapia- ja muussa hoitotyössä käytetty malli on Lauri
Rauhalan holistisen ihmiskäsityksen malli. Se on mielestäni hyvä, mutta ei
riittävä, jos lähestymistapa on kehosta kohti mieltä. Rauhalan kehollisuuden
käsite kuvaa ihmisen aineellis-orgaanista olemuspuolta eikä siihen liity
sellainen kehollisuuden kokemuksellinen puoli, jota kehollisuuden
fenomenologiassa yleensä halutaan korostaa. Itse näen, että Rauhalan holistisessa
ihmiskäsityksessä on tämä dualismin ongelma. Rauhalan tajunnallisuuden kategoria liittyy
kokemuksellisuuteen eikä hänen käsitteelliseen malliinsa sovi esimerkiksi puhe
kehotietoisuudesta. Tämä on hänen mallinsa mukaan käsitteellinen sekaannus,
eräänlainen kategoriavirhe. Muistan
hänen myös itse todenneen näin kommentoidessaan omaa työtäni, jossa tein
ego-tietoisuuden ja kehotietoisuuden erottelun.
Hän ei siitä pitänyt, koska hän oli tehnyt suuren työn erottaessaan
tajunnallisuuden, kehollisuuden ja situationaalisuuden käsitteet ja niiden
merkitykset toisistaan. Olin sekoittamassa tätä hänen hyvin järjestettyä
pakkaansa.

Otin esitelmässäni esiin kehomielen vertikaalisuuden yhtenä perustavana
ihmisen eksistentiaalisena ulottuvuutena. Olen sijoittanut alla olevaan kuvaan
yhden mahdollisuuden ajatella vertikaalisuus ihmisen kehollisuuden perustavana
ulottuvuutena:

Tässä mallissa käytän hyväksi Rauhalan kategorioita, joissa siis edelleen nähdään ihmisen
holistisuus ja koostuminen kolmesta perustavasta olemisen tavasta, joita ovat
tajunnallisuus, kehollisuus ja situationaalisuus. Näiden olemispuolien kokemuksellista konstituutiota
kuvaan sitten kolmella käsitteellä, joita ovat intentionaalisuus,
vertikaalisuus ja plastisuus. Ne ovat kaikki suhdekäsitteitä. Yksinkertaistaen ja lyhyesti: Intentionaalisuudella
viittaan fenomenologiasta tuttuun kuvaukseen siitä, miten merkityskokemuksemme
muodostuvat. Vertikaalisuudella viittaan siihen, miten kehollisina joudumme
jatkuvasti vastaamaan painiovoiman ”kutsuun”. Tämä on yhdenlainen
eksistentiaalinen vastus ja vaatii meiltä kannattelua. Tähän voisi lisätä myös ”juuren” käsitteen. Plastisuudella viittaan
siihen, miten situationaalisuutemme, maailmasuhteemme on eräänlaisen
plastisuuden läpivirittämää. Muovaudumme ympäristömme kulttuurisiin,
historiallisiin ja konkreettisiin rakenteisiin.

Tässä yksi mallin piirroshahmotelma:

Ja tässä kuva, mikä jäi huomion viimeisestä kappaleesta pois,
jossa kuvaan hengitystä:

Read Full Post »

On bodymindfulness, 10

Kommentti edellisten huomioiden ensimmäiseen kappaleeseen.

Ensimmäinen kappale on heti aika tiivis: (2) ”Kun huomio pidetään suunnattuna pitkiä
aikoja joko liikkumattomaan tai hitaassa liikkeessä olevaan kehoon alkavat
monet kehotietoisuuden piirteet nousta esiin ja asettua huomiomme ja sen kautta
viljelemisen kohteeksi. Kuvaan
seuraavassa tästä prosessista niitä, joilla näen olevan suurimman
eksistentiaalisen merkityksen. Kyse on siis siitä, mitä opimme, miten
kokemuksemme muuttuu, kun tietoisesti viljelemme kehotietoisuutta ja sen
erilaisia vivahteita, joita introspektiivinen kehomielen harjoitus nostaa
esiin.”

Mielen harjoittamisen menetelmissä huomio suunnataan
erilasiin kohteisiin ja pidetään siinä pitkiä aikoja. Tämä on yksi keskeinen
mielen harjoittamisen taito. Huomion vaeltaa kohteesta jatkuvasti muualle, ehkä
kolmen sekunnin välein. Huomion pitäminen kohteessa yhtäjaksoisesti pitkiä
aikoja vaatii paljon harjoittelua. Kun puhumme tietoisuustaidoista, huomion
suuntaamisen ja kohteessa pitämisen taito on perustavin. Se mahdollistaa
kohteen tarkemman ja pidempiaikaisen tutkimisen, oli kohde sitten ulkoinen tai
sisäinen.

Usein näissä nykyisissä mindfulness-kuvioissa tämä
harjoitusvaihe ohitetaan ja ohjataan ihmisiä olemaan tietoinen laajasti
kaikista mielen sisällöistä, kun ne nousevat. Tällöin syntyy helposti ajatus,
että kun kävelen metsässä, kuuntelen lintujen laulua, haistelen kukkien tuoksua
ja olen avoin aisteilleni, että kyseessä on mielen harjoitus. No, tavallaan,
jos oikeasti kykenen tekemään niin, niin onkin. Mutta keskittymisen
laajentaminen kaikille aistialueille on myös oma taitonsa, joka helposti
sekoitetaan päiväunilla olemiseen. Kävelen metsässä, kuuntelen lintujen laulua
ja mietin, onkohan tuo satakieli vai laulurastas; näen kissankellon, kävelen
sen ääreen, ihailen sen kirkkaan sinistä väriä jne. Tämä kuvaus ei ole
harjoituskuvaus vaan normaalia metsässä kävelyä, jossa mieli vaeltaa
assosiaatiosta toiseen. Kyllähän tämäkin
jotakin opettaa, mutta ei paljon siitä, miten tietoisuus toimii ja rakentuu.
Pelkissä aistisisällöissä oleminen ei sisällä käsitteellistä analyysiä. Sen
sijaan päiväunilla oleminen sisältää miltei pelkästään sitä. Miksi
zen-perinteessa ja muissakin kontemplatiivisissa perinteissä kehotetaan ihmistä
heräämään siitä unesta, mitä valveillakin näemme?

Olen tuossa erottanut myös liikkumattoman ja hitaassa
liikkeessä olevan kehon. Kun huomio kohdistuu liikkumattomaan kehoon, on
olennaista että keho on silloin oikeasti liikkumaton. Kehon aistimusten esiin
nousu on hienovarainen tapahtuma. Kehon täydellinen liikkumattomuus luo
tietyllä tavalla optimaalisen olosuhteen kehon sisäisen maailman tarkkailulle
ja kehon aistimusten herkistymiselle. Kun istumme liikkumattomana pidemmän
aikaa esimerkiksi lootus/puolilootusasennossa, kokemus kehostamme muuttuu.
Kehon erilliset osat ikään kuin alkavat sulaa yhdeksi, myös mieli alkaa
pysytellä kehossa ja voimme kokea siirtymistä kehomielen kokemukseen. Tämän
liikkumattoman kehomielen keskellä on kuitenkin jatkuva hengityksen liike. On
siis kuitenkin liikettä hiljaisuudessa, joka tässä liikkumattomuuden
kontekstissa hidastuu ja lähenee itsekin liikkumattomuutta.

Dynaamisessa harjoituksessa liike on hidasta ja sitä
ohjataan tietoisesti sen liikeradan jokaisen pisteen läpi. Dynaamiset kehomielen harjoitukset (kuten
asahi) ovat myös hyvin vaikeita ja vaativat paljon harjoitusta. Pelkästään
liikkeen hidastaminen niin, että aistitaan liikettä sisäisesti koko ajan,
vaatii huomattavaa keskittymistä. Yleisesti voisi sanoa, että mitä hitaampi
liike, sitä parempi. Kun liikumme hyvin hitaasti ja keskittyneesti, voimme
aistia, miten voima liikkeessä muodostuu jaloista selän kautta käsiin. Aistimme
liikkeen juuren maassa, aistimme koko kehon liikkuvan joka kohdastaan. Kun keskitymme tällä tavalla liikkeeseen ja
sen aistimiseen, mitään käsitteellistä ajattelua ei ole. On vain tietoisuus
kehosta ja sen liikkeestä eräänlaisessa hiljaisuuden ilmapiirissä. Totesin,
että istuessamme voimme aistia liikkeen hiljaisuudessa, hitaassa ja tietoisessa
liikkeessä voimme puolestaan aistia eräänlaisen hiljaisuuden keskuksen. Vanhassa
taijij-runossa todetaankin: ”Etsi hiljaisuutta liikkeestä, liikettä
hiljaisuudesta.” Tämä neuvo pätee kaikkiin kontemplatiivisiin harjoituksiin.

Totean sitaatissa, että kehontietoisuuden piirteet asettuvat
viljelemisen kohteeksi. Tämä on aivan olennaista. Emme vain aisti vaan myös
viljelemme. Tästä tulee mieleen buddhalainen taitavan ja taitamattoman
toiminnan kuvaus, jossa taitavassa toiminnassa pyrimme viljelemään sitä, mikä
on positiivista ja tulemaan vain tietoiseksi siitä, mikä on negatiivista. Tämä
on hyvä yleinenkin ohje, mutta kehotietoisuuden kannalta myös hyvä muistaa.
Viljely tarkoittaa siemenen istuttamista ja sen hellävaraista hoitamista,
kastelemista kun on tarpeen. Siemenen on annettava kasvaa omaa vauhtiaan, sitä
ei voi repiä suuremmaksi. Sitä on hoidettava, ravittava ja odotettava. Sama
pätee kaikessa kontemplatiivisessa harjoituksessa. Harjoitus on viljelyä, ehkä luomuviljelyä,
jossa voimakkaita ja keinotekoisia lannoitteita ei käytetä.

Käytän seuraavassa lauseessa ilmaisua ”eksistentiaalinen
merkitys”. Olen tätä jo avannut edellä. Olen halunnut korostaa, että
länsimaisissa mindfulness-sovelluksissa kontekstit ovat hyvin praktisia. Kontemplatiiviset
perinteet ovat ihmisenä olemisen tutkimista. Jos haluamme ymmärtää niitä
länsimaisen ajattelun valossa, niin niitä on hyvä verrata esimerkiksi eksistentiaalis-fenomenologiseen
ajatteluun tai vaikkapa filosofia perenniksen ajatukseen, jonka toi esiin
Tapio Koski väitöskirjassaan: ” Liikunta elämäntapana ja henkisen kasvun välineenä. Filosofinen tutkimus
liikunnan merkityksestä, esimerkkeinä jooga ja zen-budo.” [Saatavana netissä: https://tampub.uta.fi/handle/10024/67035]

Read Full Post »