Harjoituksen imu, liuku ja tasatyöntö

Syksy on pitkällä, lehdet putoavat puista ja mieli kääntyy jo kohti talvea. Taas saa jännittää, tuleeko hiihtokelejä lainkaan. Olen viimeajat tutkinut ja miettinyt ”kehollisen kognition” tutkimusohjelmaa ja sen puitteissa kielikuvien eli metaforien luonnetta. Kehollisen kognition argumentti väittää, että jopa ihmisen hyvin abstraktikin ajattelu perustuu aistivan ja liikkuvan kehon toimintoihin ja kielen metaforat ovat tästä hyvä todiste. Klassikko on Lakoffin ja Johnsonin kirja Metaphors We Live By (1980). On mielenkiintoista tehdä huomioita erityisesti suomen kielestä, koska se edustaa ihan toista kieliperhettä kuin esimerkiksi englannin kieli. Käytämme kehollisia metaforia todella paljon ja jatkuvasti. Kehollisilla metaforilla tarkoitetaan kielikuvia, jotka viittaavat suoraan kehoon tai ylipäätään aistivan ja liikkuvan kehon toiminnalliseen maailmasuhteeseen. Palaan tähän ehkä joskus myöhemmin, koska aihe on kiinnostava, mutta nyt minun piti kirjoittaa harjoittelun kolmesta moodista, joita voimme kutsua harjoittelun imuksi, liu’uksi ja tasatyönnöksi. Nämäkin ovat metaforia, jotka auttavat ajattelemaan asiaa sen kokemuksen avulla, mihin ne viittaavat. Toisaalta, jos ei ole kokemusta hiihtämisestä, pari viimeistä kielikuvaa jää ymmärtämättä. Mutta puhutaan nyt siis kielikuvilla.

Jos ylipäätään haluaa oppia jotain taitoa, sitä on harjoiteltava. Tämä pätee sekä kehon että mielen taitoihin. Harjoitus itsessään on toistoa, pitää jaksaa tehdä jotakin asiaa uudelleen ja uudelleen. Voimme ajatella, että erilaisten taitojen tutkiminen on muotojen tutkimista. Taito muotona on jatkuvasti muuttuva, joustava, plastinen, välillä hajoava, jälleen yhteen keräytyvä, miltei elävä olento, joka pyrkii omiin suuntiinsa, lipeää käsistä, karkaa, mutta josta hiljalleen alkaa saada jonkinlaisen otteen. Taito on muotoa, jota ei voi koskaan loppuun asti hallita. Täydellistä taitoa ei ole. Mutta taidon tutkiminen voi olla palkitsevaa. Se on loputonta matkaa kohti jatkuvasti karkaavaa muotoa. Parhaimmillaan tuo tavoittelu vie mennessään ja vetää perässään.

Kutsun sitä harjoittelun imuksi. Harjoittajalle se on paras tila. Harjoitus vetää itsestään puoleensa, mitään työntämistä ei tarvita. Päinvastoin. On ennemminkin pidettävä huolta siitä, että ei tee liikaa. Kun joskus tavoittaa harjoittelun imun, siitä kannattaa yrittää pitää huolta niin kuin se olisi jotain kallisarvoista ja haurasta. Oppiminen tapahtuu itsestään, pakottamatta. Tässä tilassa on mahdollista löytää ja oppia asioita, joita ei edes tavoitellut tai tiennyt olevan edes olemassa. Mutta harjoittelun imu särkyy helposti. Hienoa on, jos saa muut mukaan tähän imuun. Ryhmässä koettu imu kantaa paremmin kuin pelkkä oma imu. Toisaalta, kun on itse innoissaan ja harjoituksen imussa ja jos sitä ei saa tarttumaan, niin oma imu myös helposti hiipuu. Tunne on tärkeä ja usein se syntyy ilmapiiristä, joka on jotain jaettua. Yhteisessä imussa on yhteinen imun tunne.

Normaalisti harjoittelu on eräänlaista liukumista tai tasatyöntöä. Kun on hyvä luisto, niin eteneminen tapahtuu miltei itsestään. Joskus luisto vähän takkuaa. Taidot, jotka vaativat vuosien ja vuosikymmenien säännöllistä harjoittamista, vaativat erityisesti alkumatkalla paljon tahtoa. Onneksi tahdonvoimaa voi harjoitella. Miten? Harjoittelemalla. Tahtoa ei voi erottaa harjoituksesta eikä harjoitusta tahdosta. Harjoituksen tekeminen ja tahdonponnistus ovat sama asia. Liike ja siihen liittyvä ponnistus ovat sama asia. Ei ole olemassa mitään liikettä erillään siitä ponnistuksesta, minkä liike vaatii. Japanilainen filosofi Kitaro Nishida on kirjoittanut: ”Jos ojennan käteni, kyseessä on tahdon akti jos katson sitä sisältä, mutta jos katson sitä ulkoa kyseessä on kehon liike. Tahto on henkisen maailman kehoa, keho on materiaalisen maailman tahtoa; kehomme, koska siinä mieli ja aine yhtyvät, on taideteos. (…) Keho on tahdon ilmausta ja sisäinen luova akti yhdistää kehon ja mielen.”

Välillä harjoitusta joutuu työntämään. Tuntuu, että keli on huono ja vaikka kuinka työntää, ei pääse eteenpäin. Taitojen harjoittelussa tämä on normaalia. Taidot kehittyvät näin. Välillä mennään eteenpäin, välillä taaksepäin, mutta pitkällä matkalla edistystä tapahtuu, vaikka emme olisi siitä aina tietoisiakaan.

On hyvä tunnistaa, missä moodissa sitä itse on. Onko harjoituksen imussa, sen liu’ussa, vai onko menossa tasatyöntövaihe. Jos jää pitkäksi aikaa jumiin kahteen viimeiseen, on syytä etsiä jotain muutosta. Työntäminen on raskasta eikä sitä loputtomasti jaksa. Muutos voi olla mikä tahansa virike, liikkeen variaatio, pieni tutkimusmatka johonkin uuteen ideaan, kirja, lause blogissa, video, opettajan esimerkki. Jos itse toimit opettajana, yritä muistaa, että yksi opettajan tärkeä tehtävä on pyrkiä synnyttämään oppilaissa harjoituksen imu ja opettaa, miten sitä pidetään yllä.  Samalla pitää muistaa, että on mahdotonta opettaa harjoituksen imua, jos ei itse sitä koskaan koe ja pyri itsessään viljelemään.

Read Full Post »

Kirja kamppailutaitojen ”sisäisestä voimasta”, joka jäi kirjoittamatta

Löysin mielenkiintoisen kirjan sisältösuunnitelman digitaalisten arkistojeni kätköistä. Tutkin viime vuosisadan puolella :), siis joskus 1990-luvulla paljon kamppailutaitojen yleisiä periaatteita ja erityisesti sitä, mitä kutsutaan ”sisäiseksi voimaksi”. Termi tulee kiinalaisista kamppailutaitojen perineistä, missä erotetaan kaksi harjoitusmetodia toisistaan. Toinen on nimeltään waijia, ja kääntyy ulkoiseksi voimaksi ja toinen neijia, joka kääntyy sisäiseksi voimaksi. Ero on monella tapaa kiistelty, enkä puutu siihen tässä. Kirjoitin näistä kuvioista karaten yhteydessä kirjan Zen-karate (1998). Harjoittelin silloin karaten lisäksi paljon taijiquania ja yiquania ja tein monia kamppailutaitoihin liittyviä kiinalaisia qigong-harjoituksia. Pidin myös leirejä karatekoiden lisäksi taijin harrastajille ja joskus myös aikidon harrastajille. Se oli mahdollista, koska minut tunnettiin ensimmäisistä karatea ja taijita käsittelevistä kirjoistani  ja takana oli jo yli 20 vuoden kokemus kamppailutaidoista.

Tämän treenaamisen, tutkimisen ja opettamisen tuloksena minulle muodostui käsitys, mitä sisäisellä voimalla ylipäätään kamppailutaidoissa tarkoitetaan, millainen teoria on taustalla, miten sen harjoitusmenetelmiä voisi luokitella. Kirjoitin tästä teemasta myös aika paljon Zenshindojon Huomioita-lehdessä, joka on edelleen saatavilla netissä täällä: https://www.asahi.pro/blogi2

Hämärästi muista, että päätin tuolloin monta kertaa kirjoittaa teemasta myös oman kirjansa, missä avaan yleisemmin kamppailutaitojen sisäisen voiman käsitteen ja sen harjoitusmenetelmät, mutta jostain syystä en saanut sitä koskaan tehdyksi. Nyt kun selasin vanhoja tiedostojani, löysin kirjan sisällysluettelon. Tiedosto on kirjoitettu helmikuussa vuonna 2000, siis 21 vuotta sitten. Löytö oli mielenkiintoinen itsellenikin, mutta ei mitenkään yllätyksellinen. Siihen on kiteytetty sisäisen voiman teoria ja sen harjoittelun peruskategoriat. Kuva sisällysluettelosta on blogin perässä. Seuraavassa vielä lyhyt kommentti jokaisesta luvusta. 

Luku 1. Taustaa. Tartun tässä heti länsimaisen harrastajan kannalta vaikeaan, mutta tärkeään qin tai kin käsitteeseen. Kamppailutaidoissa sillä tarkoitetaan ensisijaisesti, miten koemme voiman itsessämme, kun käytämme sitä. Ilmaisut kuten ”ki tunkeutuu  sormenpäihin asti” tarkoittaa vain, miten voima tuodaan koko kehon läpi sormiin asti ojentamalla niitä hieman ja venyttämällä koko kehoa. Viimeinen kohta: muoto-qigong-mieli tarkoittaa harjoituksen etenemistä. Kamppailutaidoissa liikkeelle lähdetään aina erilaisista tekniikoista eli muodoista. Ei ole olemassa muodotonta harjoitusta, koska keholla on aina jokin muoto. Kehon kamppailuominaisuuksia vahvistetaan sitten omilla qigong-harjoituksillaan. Lopuksi edetään myös mielen harjoittamiseen siihen sopivilla tavoilla. Eri perinteet etenevät ehkä eri järjestyksissä, mutta kaikista löytyvät yleensä nämä elementit.

Luku 2. Sisäisen voiman teoriaa.  Tässä luvussa avaan sisäiseen voimaan liittyvä kokemuksellisen biomekaniikan mallin, jonka olen suunnilleen samalla tavalla kuvannut kirjassani Asahi -tietoisen liikkeen taito(2014). Toin asahiin koko tämän sisäisen voiman ajattelutavan, kun kehittelin asahin liikeperiaatteita. Liikkeen kineettisen ketjun tärkeys oli tullut minulle tutuksi taijin peng-käsitteen kautta. Ero läntisen biomekaniikan ja itäisen biomekaniikan välillä on, että itäinen on kokemuksellista, läntinen matemaattista. Edelleen ihmettelen, miten länsimainen valmennustapa ei tunnista niitä menetelmiä, miten liikeketjuista tehdään tietoisia, jolloin niitä voidaan myös tietoisemmin harjoitella. Olen itse puhunut tästä nyt siis kohta kolmekymmentä vuotta, mutta käytännössä kuuroille korville. Asahissa se on aivan keskeistä. Luvun lopussa on myös on myös aivan keskeinen ajatus, mikä on hyvin kiteytetty esimerkiksi yiquanissa: jos harjoittelet koko kehon voimankäytön mekaniikan kolmeen ympyrään: horisontaalitaso, vertikaalitaso ja sagittaalitaso, niin kaikki muu seuraa perässä.  Kaikki muut voimat ovat näiden yhdistelmiä.

Luku 3. Seisominen perusharjoituksena.   Luvut 3,4 ja viisi kuvaavat kolme sisäisen voiman harjoittelun käytännön perustetta. Jos rakenne ei toimi, jos et ole rento ja jos et pysty vapauttamaan voimaa kehoa jännittämällä, niin mikään muukaan ei toimi.  Seisomisella avataan kehon rakennetietoisuutta. Se on välttämätöntä, että osaamme linjata aina kehon optimaalisella tavalla voiman taakse.  Seisominen tuottaa myös kokemuksen kehon yhtenäisvoimasta, missä kehon lihasjännekalvoketjut toimivat yhdessä. Paikallinen voima alkaa muuttua koko kehon voimaksi. Käytännössä kaikki kiinalaiset kamppailutaidot korostavat tätä harjoitusta. Sillä on Kiinassa myös vuosisataiset perinteet, kuten muillakin sisäisen voiman harjoituksilla.

Luku 4. Kehon avaaminen.  Kehon avaamisella tarkoitan tässä kahta asiaa: on avattava keho joka kohdasta niin, että se pystyy liikkumaan rennosti ja vapaasti. Tämä liike opetellaan sitten tekemään oikealla tavalla koko kehon liikemekaniikalla, joka teorialuvussa on kuvattu. Liikeketjun tunnistaminen on tässä olennaista. Se pitää opetella tunnistamaan kahteen suuntaan: voimaa vapautettaessa ja voimaa vastaanotettaessa, jolloin se tarjoaa horjumattoman ”juuren”. Luvussa mainitaan erityisesti chen-taijin chan si gong -harjoitus. Esimerkiksi Mike Sigman teetti niitä leirillään, johon noihin aikoihin osallistuin. Niissä opetellaan taijin keskeistä periaatetta: ”jos yksi kohta liikkuu, koko keho liikkuu”. Pyörittämällä kehon painopistettä pyöritetään myös jokaista muuta kohtaa kehosta. Harjoitukset avaavat kehon jokaisen nivelen ja samalla opettavat koko kehon liikemekaniikan.

Rentousharjoituksia on tehtävä paljon. Jos et ole rento, kuljet jatkuvasti käsijarru päällä. Se ei ole optimaalinen tila nopean voiman tuotossa. Kehittelin tuohon aikaan paljon erilaisia dynaamisia rentousharjoituksia, joita näkyvät nyt kaikissa asahin rentousosioissa.

Luku 5. Venyttävä voima. Tämä on ehkä tärkein periaate, jota oman tyylini karatessa ei ollut tai tunnistettu lainkaan. Sen perusta tulee vanhasta Shaolin-kungfun harjoituksesta: yijinjing.  Opin tämän vanhan harjoituksen eräältä kiinalaiselta ystävältäni, joka oli oppinut sen Pekingissä vanhalta Shaolin-munkilta. Se avasi minulle kokonaan karaten katan hitaiden liikkeiden idean. Voimaa voi vapauttaa vain jännittämällä keho. Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen. Rentoudesta jännitykseen siirtymisessä on monta tapaa. Venyttävällä voimalla viitataan eksentriseen voimantuottoon, missä lihasjännekalvoketjut pitenevät samalla kun ne jännittyvät. Tätä harjoitustapaa pidetään aivan keskeisenä kaikissa kiinalaisissa kamppailutaidoissa. Se on perustava voimantuoton harjoitusmenetelmä niin waijia kuin neijia kouluissa. Jos tästä haluaa tarkempaa kuvausta, ja ylipäätään tästa koko kuviosta, kannattaa lukea keväällä julkaisemani kirja: Yiquan – liikettä liikkumattomuudessa, missä selitän kaikki nämä periaatteet yiquanin näkökulmasta.

Luku 6. Liikeperiaatteesta kohti tekniikkaa.  Tässä luvussa olisin selittänyt, miten jokaisen tekniikan liikeperiaate, ikään kuin sen ydin, paljastuu, jos täydennämme sen ympyräksi. Voimme liikkua kahteen suuntaan: tekniikasta kohti liikeperiaatetta ja liikeperiaatteesta kohti tekniikkaa. Harjoittelemalla erilaisia ympyröitä opimme, että ”jokainen ele on tekniikka”. Toisaalta täydentämällä tekniikan ympyräksi, opimme että ”jokaisella tekniikalla on liikeperiaate”. Tämä oli oma löytöni, joka antaa myös tutkimusmetodin, kun yritämme ymmärtää liikettä ja sen taustalla olevaa koko kehon mekaniikkaa ylipäätään.  Ympyrän supistamisen pisteeksi opin Jan Dieperslootilta, joka piti meille pari leiriä taijista ja yiquanista 1990-luvulla.

Luku 7. Voiman tuotto jalkatekniikassa. Edellä kuvattu liikemekaniikka hieman muuttuu, kun irrotamme jalan maasta ja teemme sillä tekniikkaa. Siksi olen suunnitellut tästä oman lukunsa. Jaloilla voi tehdä ympyröitä samalla idealla kuin käsillä ja etsiä niiden kautta liikkeen takana olevaa koko kehon käyttöä.

8. Pariharjoituksia. Viimeiseksi olen suunnitellut luvun, miten edellä olevia periaatteita harjoitellaan parin kanssa. Liikkeen juurruttamisen käsite on tärkeä, mutta myös voiman vapauttaminen, kun ollaan kontaktissa vastustajaan. Luvun tarkempi sisältö on jäänyt tässä näköjään hahmottelematta.

Nyt kun katson tätä sisällysluetteloa, tulee mieleen, että ehkä olisi pitänyt kirjoittaa tämä. Tosin, se on tullut tehtyä monessa eri kohdassa, viimeiseksi asahin yhteydessä, mutta ei missään tässä laajuudessaan. Ehkä oli taas muuta tekemistä.

Read Full Post »

Taitoja ei voi opettaa

Opetettuani nyt erilaisia taitoja viitisenkymmentä vuotta tajusin aika tärkeän asian, nimittäin että taitoja ei voi opettaa. Niitä voi opettaa vain harjoittelemaan. Tajusin myös, että juuri sitä olen omassa ”opetuksessani” myös yrittänyt tehdä. Yritän opettaa aina erilaisia harjoituksia ja harjoitella itse mukana.

Kun menet tunnille harjoittelemaan jotain taitoa, oli se sitten asahi, karate tai kiinan kieli, et voi sanoa, että olisit tunnin jälkeen oppinut sen. Olet voinut edistyä taidossa, mutta taidot ovat jotain sellaista, että niiden kokonaisuutta emme pysty edes määrittelemään. Taidot ovat aina ihmisen toimintaa, joka on niin monimutkaista, että emme yleensä edes periaatteessa pysty näkemään sen kaikkia mahdollisia ulottuvuuksiakaan. Taidoissa on lukemattomia vivahteita, joita säännöllinen harjoittelu paljastaa, mutta emme koskaan voi olla varmoja, että olisimme oppineet ne kaikki. Taidot ovat myös yksilöllisiä, koska ihmisten kehon ja mielen historia ja rakentumisen tapa ovat aina erilaisia. Kaksi ihmistä eivät harjoita samaa taitoa koskaan täsmällisesti samalla tavalla, vaan he tekevät sen aina omalla tavallaan. Taidot eivät siis ole jotain pysyvää tai kiinteää, jonka voisimme tarkasti edes määritellä, vaan ne ovat prosesseja, eräänlaisia matkoja tai teitä, joita pitkin kuljetaan. Yleensä aina löytyy joku, joka on päässyt taidossa pidemmälle.

On siis aika ilmeistä, että jos taidot ovat tällaisia, niitä on mahdoton myös opettaa. Voidaan opettaa vain taitojen harjoittelua. Ja tämä onkin aivan oma taitonsa, se on opettajan taitoa, siis opettaa harjoituksia, joiden avulla taitoja harjoitellaan. Kun aloitin tämän syksyn ”Funktionaalinen kehotietoisuus ja kehomielen integrointi (bodyfulness)” kurssini, totesin ensimmäisessä luennossani, että teemme tällä erilaisia kysymyksiä. Itse asiassa koko kurssi on sellaisten kysymysten tekemistä kuin ”onko olemassa jokin optimaalinen kehomielen asento/asenne?”, ”mitä tarkoittaa funktionaalinen/epäfunktionaalinen mieli?” jne.Totesin sitten, että kurssilla en vastaa näihin kysymyksiin, koska vastaus on harjoitus, joita yhdessä teemme. Teemme harjoituksia, jotka on suunniteltu auttamaan, kun etsimme vastausta tämänkaltaisiin kysymyksiin. Tämä on koko jutun ydin: harjoitus on vastaus sekä kehon että mielen taidoissa.

Tästä tulee väkisinkin mieleen 1200-luvulla elänyt japanilainen filosofi ja zenin soto-koulun perustaja Dogen, jolla on mielenkiintoinen periaate, jonka voisi kääntää ilmaisulla ”harjoitus ja valaistuminen ovat yksi” (修證一如 shushō-ittō / shushō-ichinyo). Hän kirjoittaa mm. zazen-harjoitusohjeessa  Fukan Zazengi, että ei ole mitään eroa harjoittelun ja valaistumisen välillä, zazenin ja arjen elämän välillä.

Ymmärrän, että Dogen tarkoittaa samaa asiaa, mitä edellä kuvasin. Aluksi pitää muistaa, että valaistumisen käsite käyttää valon kielikuvaa. Itse olen jo pitkään kääntänyt tämän ilmaisun ”mielen läpivalaisemiseksi”, koska tämä käännös ilmaisee paremmin sen, mistä harjoituksessa on kyse: mielen toiminnan ymmärtämisestä. Mitä siis Dogen sanoo? Edellisen valossa hän vain toteaa, että ”harjoitus on mielen läpivalaisemista”, ei sen kummempaa. Harjoitus ja mielen läpivalaiseminen ovat sama asia, viittaavat samaan prosessiin. Sama pätee siis zazeniin, joka on siis harjoitusta ja arkeen, joka nähdään zenissä myös harjoituksena. Kaikki tämä harjoitus on mielen läpivalaisemista. Mielen läpivalaistuminen ei ole jotakin, joka odottaa meitä tuolla jossakin, vaan se on juuri se, mitä juuri nyt teemme, kun harjoitamme itseämme.

On jotenkin masentavaa, että joutuu treenaamaan viisikymmentä vuotta oivaltaakseen jotain näin yksinkertaista.

Read Full Post »

HENGITÄ TAIVAAN JA MAAN ENERGIAA

Johdantoa

Haluan tänään opettaa teille hengitysharjoituksen, jota itse pyrin tekemään päivittäin. Se sopii erityisen hyvin asahin yhteyteen, koska asahikin on yksi hengitysharjoittelun muoto. Kyseessä on qigong-harjoitus, jonka opin joskus 1990-luvulla eräältä kiinalaiselta taijin opettajalta, jonka nimeä en enää muista. Olen lisännyt harjoitukseen syväkyykyn, jolloin siitä tulee vielä voimakkaampi. Kyseessä oli taiji-harjoituksen alussa tehtävä lämmittely, missä ”harmonisoidaan taivaan ja maan energia”.  Tämä oli harjoituksen nimi. Kiinalaiset käyttävät ”energiasta” käsitettä ”qi”, joka merkitsee energiaa, mutta myös hengitystä. Qigong-käännetään yleensä ”hengitysharjoitteluksi”. Nyt, kun elämme koronan aikakautta, hengitysharjoitteet ovat nousseet julkiseenkin keskusteluun yhtenä hyvänä keinona ylläpitää hengityselinten terveyttä ja toimintakykyä. Kaikki syvähengitystä sisältävät harjoitukset toimivat tässä.

Mutta koska kuvaamassani harjoituksessa kyse on kiinalaisesta hengitysharjoituksesta, sen tekotapa ja siihen liittyvät käsitteet vaativat selitystä. Tiedän, että jotkut lukijani ajattelevat, että mitään ”qitä”, mistä kiinalaisissa perinteissä puhutaan, ei ole edes olemassa. Ei siis ole mitään taivaan ja maan energiaa, mitä voimme hengittää tai tasapainottaa. Mutta ajattelen, että kannattaa pitää mielensä avoimena tällaisten asioiden suhteen ja ainakin lukea pidemmälle, niin voi jopa oppia jotakin.

Selitän seuraavassa, mistä primitiivisissä käsitteissä on kyse. Yleinen väite on, että tiede ei tunne mitään ”qitä”, joten sitä ei ole olemassa. Qitä voidaan pitää myös ”näennäistieteellisenä” käsitteenä, jolle ei ole tieteellistä perustaa.

Väite sinänsä on yksinkertaistava eikä pidä paikkaansa. Kun kiinalaisissa perinteissä puhutaan qistä tai ”taivaan ja maan energioista”, kyseessä ei ole näennäistieteellinen vaan esitieteellinen tapa kuvata maailman ilmiöitä. Ilmiöt eivät ole muuttuneet tai kadonneet minnekään tuhansien vuosien aikana, vain niiden kuvaustavat ja käsitteet ovat muuttuneet. Kuvitelkaa maailma 3500 vuotta sitten, jolloin qin käsite tuli kiinan kieleen. Puhutaan siis ajasta, jossa tieteellisiä käsitteitä ja ilmiöiden tieteellistä ymmärrystä ei ole. Ei siis ole sellaisia käsitteitäkään kuten ”happi”, ”immunologia”, ”painovoima”, ”geeni”, ”ravintoaine” jne. Ilmiöiden kuvaukset eivät silloin voi perustua nykytieteeseen vaan ne perustuvat primitiivisen ihmisen kokemukseen. Käsitteet ovat pääasiassa kokemuksellisia, eivät teoreettisia. Tämä siis ei tarkoita, että sen aikaiset käsitteet olisivat vääriä, vaan se tarkoittaa, että ne perustuvat tuon ajan ihmisen kokemukseen ja siihen tapaan, miten hän silloin ilmiöt ymmärsi. Käsitteet eivät voi olla myöskään epätieteellisisä tai näennäistieteellsisiä, koska mitään tiedettä ja tieteellisiä käsitteitä ei tuohon aikaan edes ollut olemassa. Ne ovat siis esitieteellisiä, tiedettä edeltäviä ja siksi suuressa määrin kokemuksellisia.

Qi tarkoittaa, ilmaa, ilmakehää, hengitystä, elinvoimaa, energiaa, henkeä jne. Sillä on siis useita merkityksiä. Qigong-harjoituksissa monet näistä merkityksistä yhtyvät. Noin 2500 vuotta sitten filosofi Kungfutse käytti käsitettä ”Keskusteluissaan” merkityksessä ”hengitys”, ”ravinto” ja ”elinvoima”. Kaikki nämä merkitykset käsitteellä on edelleen. Jos hengitän taivaan ja maan energiaa, niin mistä silloin puhun? Ymmärtääksemme tämän meidän on palattava takaisin esitieteelliseen maailmaan. Yritetään sulkeistaa nykyinen ymmärryksemme ilmiöistä pois mielestämme ja samaistua primitiivisen ihmisen kokemukseen. Mitä hän näki, kun hän katsoi itseään ja taivasta ja maata ympärillään? Ensinnäkin hän näki aikamoisen ihmeen. Maailma ihmeenä tai salaisuutena ei ole kadonnut minnekään vieläkään, mutta olemme kadottaneet kykymme tähän peruskokemukseen, koska luulemme ymmärtävämme ympäröivää todellisuuttamme. Kuvittelemme, että tiede selittää sen, vaikka se tekeekin sen edelleen hyvin puutteellisella tavalla. Primitiivisellä ihmisellä ei ollut tätä harhakuvitelmaa. Hän koki maailman käsittämättömänä paikkana hyvin konkreettisella tavalla. Hänellä oli vähän käsitteitä sen ymmärtämiseen. Hän hengitti sisään ja ulos. Kun hän katsoi lapsen syntyvän maailmaan, tämä alkoi hengittää. Kun hän katsoi vanhuksen kuolevan, hänen hengityksensä lakkasi. Kun hän itse yritti pidättää hengitystään, se oli mahdotonta. Jos halusi elää, oli pakko hengittää. Hengitys oli siis hänelle vitaali, elämää kannatteleva voima. Qi tuli merkitsemään kumpaakin, sekä hengitystä, että elämää kannattelevaa vitaalia voimaa, mutta myös ilmaa, joka sitä konkreettisesti kannatteli.

Kun hän hengitti sisään, hän teki havainnon, että ilma tuli sisään hänen sieraimistaan ja täytti vatsan. Kun pallea painuu alas sisäänhengityksessä, se työntää edellään sisäelimiä alas ja vatsa laajenee pallon tavoin. Elämää kannatteleva aine, siis ilma, painui sisäänhengityksessä vatsalle.  Se purkautui sieltä uloshengityksessä ja voimanponnistuksessa, kun hän löi puun poikki kirveellä. Tähän liittyi ähkäisy ja ilman purkautuminen vatsasta. Hengitys siis kannattelee myös voimaa samalla, kun se purkautuu vatsalta. Vatsa on siis jonkinlainen hengityksen, siis qin säiliö. Säiliöt ovat jotain, johon voimme varastoida asioita ja käyttää niitä sieltä tarvittaessa. Vatsasta tuli kiinalaiseen ajatteluun qin säiliö, mihin qitä voidaan kerätä ja sitä voidaan sieltä purkaa. Taolaisuudessa tämä kehon kohta, ”dan-tien”, on tärkeä harjoittamisen ja qin keräämisen paikka. Japanilaisessa perinteessä käsitteet ovat ”tanden” ja ”hara” (vatsa), joilla kuvataan myös energian, japaniksi ”ki”, varastoa. Kaikki nämä käsitteet perustuvat siis hengitysliikkeen aistimiseen ja tutkimiseen.

Pysytään edelleen kolmen tuhannen vuoden päässä menneisyydessä. Ihmisen on hengityksen lisäksi myös syötävä pysyäkseen hengissä. Ruuassa on siis jotakin elämää ylläpitävää voimaa tai energiaa. Sekin on siis qitä. Mitä näen, kun katselen ympärilleni? Näen, että ruoho kasvaa maassa ja puut kasvavat ympärilläni. Jotta puut ja ruoho voivat kasvaa, niiden pitää saada maasta energiaa, mikä selittää niiden kasvun ja elämän ylipäätään. Maassakin on siis qitä. Tuon ajan ihminen ei tiennyt maan ravintoaineista tai veden kierrosta maapallolla tai fotosynteesistä, oli vain yksi selitys: maan energia, qi. Maalla oli myös outo tapa vetää esineitä puoleensa. Taivaalla ei ollut tätä ominaisuutta. Kun irrotan otteeni kivestä, se putoaa aina maahan. Myös kehoni putoaa maahan, jos en kannattele sitä. Itse asiassa olen jatkuvasti vuorovaikutuksessa tuon maan oudon voiman kanssa, joka vetää minua koko ajan puoleensa. Joudun linjaamaan itseni hyvään pystyasentoon kävellessäni, muuten luhistun. Tämä voima näyttää lävistävän koko kehoni. Ei ole mitään kehoni osaa, mikä ei olisi tämän voiman piirissä. Se kulkee koko kehoni läpi. Vaikka en olekaan kuin puu, kun seison pystyssä, jalkani ovat kuin juuret, jotka kiinnittävät minut maahan. Maan energia näyttää siis olevan jotakin, jolla on myös magneettinen ominaisuus. Se vetää puoleensa. Kaikki tämäkin on qitä.

Mitä näen kun katson taivaalle? Näen auringon nousevan aamulla ja laskevan illalla. Kuu nousee ja laskee myös. Taivaankappaleetkin näyttävät liikkuvan. Mikä tämän kaiken aiheuttaa? On pakko olla jokin voima, energia, joka niitäkin liikuttaa. On siis taivaan energia, qi. Kun katson yötaivasta, näen loputtoman syvyyden, missä tähdet loistavat. Kun sitten suljen silmäni, mitä näen? Näen tähtitaivaan sisälläni. Jos käännän katseeni sisäiseen maailmaani, voin nähdä avaruudellisen tilan, missä voin nähdä tähdenkaltaisia pisteitä ja joskus myös pilvien liikkuvan. Avaruus on siis myös sisälläni. Ja missä minä seison? Seison taivaan ja maan yhtymäkohdassa ja tunnen kaikkien näiden energioiden ja voimien lävistävän itseni. En ole erillinen, vaan olen osa tätä kokonaisuutta, mikrokosmos makrokosmoksessa, missä qi lävistää kaiken, mitä on.

Tässä tuli nopeasti kuvattua kiinalaisen maailmankuvan perusteita ja siihen liittyvää yhtä käsitettä. Tämäkin kuvaus on vahvasti yksinkertaistava, mutta antaa toivottavasti idean. Kuvasin edellä monia asioita, joita kutsuin energiaksi tai qiksi. Kiinan kielessä niille kaikille on oma nimensä.  Ne ovat kaikki qin eri muotoja. On yuanqi, quqi, kongqi, zongqi, zhenqi, yingqi jne.

Kannattaa tässä yhteydessä huomata, että nykyihmiselläkin, jolla on tieteellinen koulutus, on vaikea selittää kaikkia niitä energian muotoja, mitä edellä luettelin. Kuka meistä kykenee tyhjentävästi selittämään, miten ravinnosta saamamme energia eroaa energiasta, minkä saamme hapesta ja miten tämä energiat eroavat siitä energiasta, minkä kohtaamme painovoimassa tai siitä energiasta, mikä vaaditaan haavan parantumiseen iholta tai siitä energiasta, mikä syntyy, kun poltamme puita nuotiolla. Kaikista näistä mekin voimme käyttää energian käsitettä, vaikka ne merkitsevätkin eri asioita. Yli kolmetuhatta vuotta sitten syntynyt kiinan kielen qin käsite ei ole sen kummempi. 

Lopuksi vielä lyhyesti esitieteellisen ja tieteellisen selityksen ja käsitteiden eroista. Jos selitämme hengityksen tapahtumaa tieteellisin käsittein, joudumme puhumaan hengityslihaksistosta, hapesta, hiilidioksidista, kaasujen vaihdosta, veren PH-arvoista jne. Hengityksestä puhutaan harvoin muulla tavalla. Mutta mikä tällaisesta puhetavasta puuttuu?  Tähän liittyy hieno sivistyssana ”dekompositionaalinen”, jota tiede on.  Tiede purkaa kohteensa osiin. Tieteellinen ymmärrys on analyysin tulosta, jossa kohde puretaan mahdollisimman pieniin osiin ja selitetään niiden yhteydet ja vaikutukset toisiinsa. Tällainen ajatustapa kadottaa helposti kokonaisuuden. Jos kyseessä on ihmisen analyysi, itse ihminen katoaa kuvasta helposti. Näin käy usein myös hengityksen analyysissa. Ihminen ja hänen kokemuksensa katoaa tarkastelusta. Täytyy sanoa primitiivisen tai esitieteellisen ajattelun puolesta, että siellä näin ei käy. Tämä on yksi syy, miksi esimerkiksi kiinalaisesta perinteisestä ajattelusta edelleen ollaan lännessäkin kiinnostuneita. Vaikka se ei tietenkään esitieteellisen luonteensa vuoksi onnistu selittämään joitakin ilmiöitä tieteellisen tarkasti, se voi onnistua kuitenkin sanomaan jotain olennaista siitä ilmiöiden kokonaisuudesta, mihin tarkastelu kohdistuu.

Esimerkiksi hengityksen kuvauksessa qin käsite näyttää ihmisen perustavat kokemukselliset ulottuvuudet, mitkä eivät ole kadonneet minnekään. Ihminen on hengityksensä avulla yhteydessä ilmaan ja ilmakehään ja saa sieltä elämää ylläpitävän energiansa. Vaikka kutsumme sitä nyt hapeksi, sen eksistentiaalinen tehtävä ei ole muuttunut mitenkään. Voimme myös edelleen kokea hengitysliikkeen vatsallamme koko kehomielemme keskustana, mistä toimintamme ja liikkeemme saa alkunsa. Voimme myös tuntea maan vetovoiman kehossamme ja olla aktiivisessa vuorovaikutuksessa tähän voimaan ojentautumalla sitä vastaan hyvään pystyasentoon. Tämä ponnistus on myös tahdonponnistusta, joka syntyy vuorovaikutuksesta maan vetovoiman kanssa. Puhe ”maan energiasta” ei siis ole mitään pseudotiedettä, vaan hyvinkin kohdallista kuvausta sellaisesta ihmisen eksistentiaalisesta haasteesta, minkä lännessä olemme pääasiassa unohtaneet samalla kun olemme kadottaneet yhteyden kehoomme ja sen aistimuksiin. Samalla olemme kadottaneet yhteyden niihin esikäsitteellisiin kokemuksiin, kuten hengitys ja painovoima, joita esimerkiksi tuhansia vuosia vanhoissa kiinalaisissa perinteissä edelleen tutkitaan ja harjoitellaan.

Harjoitus

Tee harjoituksessa sekä ulos- että sisäänhengitysliikkeet hitaina ja syvinä. Käyt siis uloshengityksen ja sisäänhengityksen varatilan pohjalla asti. Jos mahdollista, tee harjoitus ulkona puistossa tai metsässä, missä ilma on raikasta.

1. Tuo kädet rinnan eteen kämmenet vastakkain. Lähde kumartamaan siitä uloshengityksellä kyykkyyn asti. Kumarrus kädet yhteen liitettynä tarkoittaa myös kiitosta.

2. Kuvittele, että vedät energiaa maapallon keskustasta asti sisäänhengityksellä. Lähde samalla nousemaan hitaasti pystyasentoon ja kuljeta käsiäsi jalkoja pitkin ylös rinnan korkeudelle asti.

3. Vajoa hieman alas uloshengityksellä ja ikään kuin pakkaat maasta vetämäsi energian vatsallesi. Paina samalla kämmenet alas kohti vatsaasi.

4. Hengitä sisään, nosta kädet ylös ja avaa ne sivuille. Ojentaudu samalla ja taivuta vartaloasi hieman taakse. Nosta myös katseesi ylös. Kerää samalla mielikuvassa taivaan energiaa avaruudesta käsiesi väliin.

5. Hengitä ulos, vajoa ja pakkaa taivaan energia vatsallesi.

6. Hengitä sisään, ojentaudu pystyyn ja tuo kämmenet rinnan eteen vastakkain. Aloita tästä asennosta uusi kierto uloshengityksellä.

Löydät harjoituksen yhden version YouTubesta, täältä: Qi Breaks™ – Qigong Harmonizing Heaven and Earth for Stress and Anxiety: https://www.youtube.com/watch?v=qY34tQAz8Jc

Read Full Post »

Lyhyt huomio siitä, miksi etäopetus on vain korvike

Olen vasta pitänyt muutaman tunnin etäopetusta, mutta jo nämä pari tuntia ovat vahvistaneet sen, mitä ennakolta ajattelinkin. Kun opetuksesta karsitaan kehollinen läsnäolo, siitä karsitaan samalla vaikuttavan opetuksen peruselementit. Teknologian kautta opetuksesta katoaa kokonainen ihminen ja jäljelle jää vain ruudun kuva ja kaiuttimista tuleva ääni. Tämä on paradigmaattinen esimerkki ihmisen esineellistämisestä, minkä teknologia tekee tässä puolestamme. Elävä ihminen muuttuu tulitikkuaskin kokoiseksi kuvaksi ruudulla. Elävä ääni vivahteineen muuttuu kaiuttimista tulevaksi välillä katkeilevaksi meluksi.

Toisaalta etäyhteys myös näyttää elävän kanssakäymisen ulottuudet. Ne huomaa helpommin, kun ne eivät ole läsnä. Teknologisessa kontaktissa eivät välity normaaliin kanssakäymiseen kuuluvat keholliset vivahteet, jotka ovat kuitenkin kaiken kommunikaation ydintä: pienet eleet, hienovaraiset ilmeet, äänen sävyt, kehon asennot ja liikkeet. Silloin myöskään tunne ei välity ja samalla myös innostusta on vaikea, miltei mahdoton siirtää. Samoin spontaani vastavuoroisuus jää kokonaan puuttumaan. Kanssakäyminen on mielenkiintoinen sanakin. Kanssakäyminen on yhdessä kävelemistä. Se vaatii toteutuakseen elävän ja liikkuvan kehon. Vain kehollisina olentoina voimme käydä yhdessä.

Teknologia myös sitoo opettajan tuolin ääreen istualleen ja riistää häneltä mahdollisuuden normaaliin liikkeeseen. Itselleni esimerkiksi on tärkeää luennoidessa päästä rauhassa kävelemään tilassa edestakaisin. Ilman vapaata kehon liikettä, myöskään ajattelu ei virtaa vapaasti. Kun teknologisessa vuorovaikutuksessa litistetään keho ruudun kuvaksi, menetetään iso osa vuorovaikutuksen perustavista elementeistä.

Minulta aina silloin tällöin pyydetään asahi-ohjaajakurssia verkkokurssina. En ole siihen lähtenyt, koska mielestäni erityisesti taitoja ei pitäisi opettaa verkon kautta. Taitojen opiskelussa opettajan pitää pystyä välittämään taitonsa kehomielestä kehomieleen. Monissa idän perinteissä tämä on tärkein taidon opetustapa. Niissä opettaja ei välttämättä selitä kovin paljon, hän siirtää omaa taitoaan itse tekemällä. Taidon siirto tapahtuu suoraan ihmiseltä ihmiselle ja teknologia ei voi välittää tätä suoraa taidon siirtoa. Tästä syystä opettajan läsnäolo on välttämätön. Monissa taidoissa tähän liittyy myös kosketuksen välttämättömyys. Opettaja opettaa myös hienovaraisella kosketuksella. Tähän teknologia ei tietenkään taivu.

Teknologian kautta opettamiseen liittyy siis monia vaaroja. Jos tämä opettamisen tapa yleistyy, se tarkoittaa välttämättä opetuksen ohentumista ja välitettävän tiedon ja taidon kaventumista. Se voi olla katastrofaalista tässä aina monimutkaisemmaksi käyvässä maailmassamme. Toisaalta tiedon ja sen välityksen ohentuminen ja pinnallistuminen ovat aikamme ilmiöitä, johon etäopetus helposti uppoaa. Kun tekstiviestit ja sähköpostit tulivat käyttöön, huomattiin, että tällainen kommunikaatio aiheutti paljon väärinkäsityksiä, koska viestit eivät kyenneet välittämään tunnetta. Sama tapahtuu nyt tässä etäopetuskokeilussa. Ehkä kohta tehdään sama, kuin silloin, että meeting-ohjelmiin tulee isoja emoji-painikkeita, joista voi läväyttää ruudulle välillä ison hymyn.  Tai saattaa olla, että on jo todellisuutta. En tiedä.

Read Full Post »

Muutama lyhyt huomio taidon opettamisesta

Taidon opettaminen ei ole vain taidon siirtämistä. On
tietysti iso työ, että oppii ensin kopioimaan taidon niin, että pystyy
siirtämään sen seuraavalle sukupolvelle, mutta tämä taidon taso on taitojen
opettamisessa vasta ensimmäinen vaihe. Japanilaisessa perinteessä erotetaan
kolme taidon vaihetta: su, ha ja ri. Su tarkoittaa muodon kopioimista
mahdollisimman tarkasti, ha tarkoittaa muodon soveltamista oman kehomielen
ominaisuuksiin, vahvuuksiin, taipumuksiin, jolloin muotoa voi muuttaa. Kolmas
vaihe ri tarkoittaa muodosta irtaantumista, jolloin taito toteutuu täysin
vapaasti. Tämän kolmivaiheisen prosessin ajatellaan kestävän ihmisen koko
eliniän, vaikka harjoitus olisi aloitettu jo nuorena.

Olen itse opettanut erilaisia taitoja lähtien karatesta
sieltä 1970-luvun alusta päätyen asahiin, jonka kehitimme noin kymmenen vuotta
sitten. Tämän pian 50-vuotta kestäneen matkan varrella olen oppinut taidon
opettamisesta muutaman yleisen asian, joita pidän tärkeinä. Ensimmäinen niistä
on ”opiskelemalla ja tutkimalla opettaminen”.

Tarkoitan tällä sitä, että opettaja on aina myös oppilas ja
tässä mielessä opettajaa ei ole. Harjoittelu on aina yhdessä opiskelua
oppilaiden kanssa. Taidot (taitojen ja taiteiden tiet, jap. do) ovat loputtomia
ja opettajat ja oppilaat kulkevat samaa tietä, vaikka katsovatkin sen maisemia
ehkä hieman eri kohdasta. Jos tie on loputon, se tarkoittaa, että se ei lopu
koskaan. Taito ei ole koskaan loppuun opittu. Silloin myös opettajan
auktoriteetti rakentuu hänen oman harjoittelunsa ja taitonsa varaan. Siksi olen
aina korostanut, että opettajan on harjoiteltava enemmän kuin oppilaansa.
Rankka vaatimus, mutta vain se takaa seuraavan tärkeän kohdan, joka tuntuu ehkä
itsestään selvältä, mutta ei sitä ole: ”Opettajalla on oltava jotain
opetettavaa, jotakin sanottavaa”.

Muistan yliopistolla, kun olin filosofian assistenttina
kymmenen vuotta, opiskelijoiden joskus kyselleen, miksi assistentti ei opeta.
No, virkaani ei kuulunut varsinaista opetusvelvollisuutta, mutta suurin osa
assistenteista opetti silti ja nostivat siitä tuntiopetuskorvauksen. Miksi en opettanut?
Koska en kokenut, että minulla olisi ollut mitään sanottavaa. Pidin vain
muutaman luennon niistä liikunnan ja kehollisuuden filosofian teemoista, joista
tein tutkimusta, mutta muuten en halunnut opettaa. Tietysti yliopistossa suurin
osa opetusta on perinteen siirtämistä sukupolvelta toiselle, filosofiassakin,
mutta erityisesti filosofiassa olen aina kokenut, että jos aukaisee suunsa, pitäisi
olla jotain sanottavaakin, että ei riitä se, että vain toistaa sitä, mitä on
ajateltu. Se toteutuu harvoin
akateemisessakaan maailmassa.

Itämaisten taitojen opettamisessa nämä periaatteet ovat
suuri ongelma. Olen kokenut sen koko elämäni ajan käytännössä kaikissa
lajeissa, mitä olen opettanut.
Erityisesti japanilaisissa taidoissa omaan ajatteluun ei kannusteta,
yleensä ottaen sitä ei sallita. Vaaditaan, että seurataan taidon ja erityisesti
taitoon liittyvän tyylin tarkkoja muotoja.
Viitaten tuohon, mitä edellä kerroin taidon kolmesta tasosta, niin
japanilaiset ajattelevat yleisesti, että länsimaiset voivat oppia vain taidon
ensimmäisen tason, mutta eivät missään nimessä viimeistä. Vain japanilaiset
voivat ymmärtää taitojensa syvimmän tason ja länsimaisia sinne ei edes päästetä.
Tämä aiheuttaa monia ilmiöitä. Kirjallisuutta löytyy jo nykyään aiheesta
paljon.

Itse havahduin harjoiteltuani karatea noin 35 vuotta ja
opetettuani sitä jo yli 30 vuotta, että japanilaiset opettajat eivät olleen
opettaneet meille länsimaalaisille edes harjoittamamme tyylin peruskäsitteitä
ja perusharjoitusmuotoja lainkaan. Harjoittelimme eräänlaista vesitettyä,
länsimaistettua ja kilpaurheiluun sovellettua karatea. Tosin, samaa tekivät
monet japanilaiset itsekin.
Ymmärrettyäni tämän masennuin ensin, mutta sitten suivaannuin ja päätin
kirjoittaa näistä harjoituksista kirjan ja julkaista se englanniksi netissä,
jotta tulevat sukupolvet eivät joutuisi kokemaan samaa. Niin sitten teinkin.

Tutkimalla opettamiseen liittyy myös, että ei sitouduta yhden
opettajan tai valmentajan opettamisen tai tekemisen tapaan. Varsinkin kun
puhumme vanhoista taidoista, ne ovat erittäin rikkaita muodoiltaan,
periaatteiltaan, historialtaan ja opetustavoiltaan. Yksi opettaja opettaa vain
omaa näkemystään taidosta. Jos haluaa oppia taitoa syvemmin, on tutkittava
perinnettä laajemmin. On kaivettava esiin kaikki materiaali, mitä on
mahdollista löytää. Vain siten voi vertailla ja ymmärtää sitä perinnettä tai
perinteen linjaa, mitä itse opiskelee. Tällainen perusteellinen tutkimus astuu
kuvaan, kun omaa perinnettä on harjoitettu ehkä kymmenkunta vuotta, jolloin
perusasiat alkavat olla kunnossa. Ilman tällaista tutkimusmatkaa päätyy vain
kopioimaan omaa opettajaansa.

Olen yrittänyt tutkia koko kehomielelläni kaikkia niitä
taitoja, mitä olen myös harjoittanut ja opettanut: karatesta taijin, yi quanin ja zenin kautta asahiin. Tätä
tutkimustyötä olen myös yrittänyt jakaa muille kaikissa näihin taitoihin liittyvissä
kirjoissani. Työ on edelleen kesken, mutta jotakin olen saanut siitä
kiteytettyä Syvä-asahiin, johon viime vuosina olen eniten panostanut.

Read Full Post »

Samaanien matkassa 12

Voi olla, että tämä matka ei päätykään koskaan. Kesän
samaanikuvioiden ymmärtämiseksi tuli hankittua pari kirjaa myös kirjamessuilta.
Tarja osti minulle joululahjaksi Risto Pulkkisen Suomalainen kansanusko –
Samaaneista saunatonttuihin. Anna-Leena
Siikalan Suomalainen samanismi on
vielä kesken. Sen seuraksi ostin messuilta hänen toisen kirjansa Itämerensuomalaisten mytologia. Nyt olen
Pulkkisen kirjaa lukenut kolmanneksen ja on todettava, että mielenkiintoista on
ollut. Suomalainen mielenmaisema avautuu uudella tavalla.

Erityisen mielenkiintoista on ollut lukea Pulkkisen
kirjasta, miten suomalaiset ovat ajatelleet, että ihmisellä on kaksi tai kolme
sielua. Pulkkinen kutsuu niitä ruumissieluksi, vapaasieluksi ja
haltijasieluksi. Ruumissielua on kutsuttu myös henkisieluksi. Kyseessä oli
elämää ylläpitävä voima, eräänlainen elämänvoima. Itselleni tuli yllätyksenä,
että suomalainen kansaperinne tuntee saman käsitteen kuin kiinalaiset, jotka
kutsuvat elämää ylläpitävää voimaa sanalla qi (ch’i) (japaniksi ki). Tämä
elämänvoima on edelleen kiinalaisen lääketieteen peruskäsite. Suomalaisillekin
se merkitsi jotakin, jonka poistuessa ruumista ruumis kuolee. Sitä on kutsuttu
myös henkisieluksi. Kuollut ruumis on hengetön. Kun henki lähtee, ihminen
kuolee. Henki lähtee ihmisestä viimeisessä henkäyksessä. Pulkkinen kirjoittaa,
että ”se ei ollut luonteeltaan persoonallinen ’olento’ vaan todellakin
eräänlainen elämänvoima.”

Seuraava Pulkkisen huomautus oli vielä jännittävämpi.
Pulkkinen kirjoittaa: ”Sukukansat ovat käyttäneet siitä samakantaisia ilmaisuja,
kuten hing eestissä tai jen marissa. Useammin ruumissielua on
sukukielissä kuitenkin tarkoittanut suomen löyly-sanalle
sukua oleva ilmaisu (lievla
pohjoissaamessa, lol komissa, lul udmurtissa, lili tai lele mansissa, lil hantissa tai lélek unkarissa). Muinaissuomalaiset ovat siten saattaneet nimittää
ruumissielua myös löylyksi.”

Tästä tulee mieleen monta asiaa. Muistan kerran, kun
istuimme yi quan opettajani Zhang Changwangin kanssa suomalaisen saunan
löylyissä ja totesin hänelle leikilläni, että eiväthän suomalaiset mitään
seisomisharjoitusta (zhan zhuang) tarvitse, hehän oppivat tuntemaan qin
saunassa. Zhang ei huumorilleni lämmennyt ja oli sitä mieltä, että kyllä
seisomistakin tarvitaan. Mutta nyt
tajuan selkeämmin, että ajatukseni ei ollut ollenkaan outo, päinvastoin. Löyly nostaa
esiin kehon lämmön, sen sisältä huokuvan elinvoiman. Saunassa voi tuntea kehon
lämpimän sykkeen. Kiinalaiset kutsuvat tätä herkistyneessä kehotietoisuudessa
esiin nousevaa kokemusta qiksi. He nostavat sen esiin usein liikunnan avulla.
Suomalaiset tuntevat saman kokemuksen löylyn ansiosta. Ei ole mikään ihme, että
löylyn esiin nostamaa kokemusta, kehon sykkivää elinvoimaa, on kutsuttu myös
samalla nimellä. Ulkoisen lämmön ja sisäisen lämmön ero onkin tavallaan
illuusio. Löylyä ovat kummatkin.

Toinen yllättävä ja kiehtova tieto oli Pulkkisen kuvaus ”vapaasielusta”,
joka kantoi ihmisen yksilöllistä persoonaa, lähinnä suomalaisten käsitys tämän
sielun jälleensyntymisestä. Suomalaisilla on ollut usko, että sielut voivat
syntyä uudelleen oman sukunsa parissa niin kauan kuin muisto heistä on
tallella. Aika hieno käsitys, johon en myöskään ollut aiemmin törmännyt. Tämä
sielu tuli ja meni aika vapaasti, häipyi ruumiista mm. unen aikana. Siksi
ihmistä ei pitänyt liian äkisti herättää, että matkoilla oleva sielu ehtisi
palata ruumiiseen.

Haltijasieluksi kutsuttiin ihmisen hyvinvointia ylläpitävää
ulottuvuutta, jota saatettiin kutsua nimillä hahmo, haamu tai aave. Haltijan
poistuminen saattoi aiheuttaa ihmisen sairastumisen. Haltia saattoi näyttäytyä
myös kaksoisolentona, etiäisenä.
Etiäisistä Pulkkinen toteaa, että ”etiäisilmiö on ollut saamelaisilla
tunnetumpi kuin suomalaisten parissa, ja se on saamelaisilla yhä elävää perinnettä
(pohjoissaamen ovdasas, edelläkävijä).”

Hauskasti Pulkkinen toteaa, miten suomalaisten usko
erilaisiin maahisiin, kanssaeläjiin, haltijoihin ym. alkoi vähentyä sitä
mukaan, kun maatalous koneellistui, eikä vähiten, kun sähkövalot maaseudullakin alkoivat lisääntyä.

Read Full Post »

Samaanien matkassa 11

Pari päivää matkalta palattuamme istuimme aamukahvilla, kun
vaimoni tokaisi: ”Täällähän on sinulle sopiva kurssi: samaanikurssi
Kangasalla.” Hän oli törmännyt mainokseen viikonvaihdekurssista, jossa
luvataan, että kurssilla

– opit shamanismin perusteet

– haet itsellesi voimaeläimen shamaanimatkalla, teet matkan
aliseen ja yliseen

– löydät uusia ja ehkä jo unohtuneita vahvuuksiasi,
rentoudut, virkistyt ja avarrut

– ihailet Kangasalan harjumaisemia metsäkävelyllä

Kurssi kestäisi kolme päivää ja maksaisi 200 euroa sisältäen
täysihoidon. No, tämä ei siis ollutkaan vielä tässä.

Lyhyt nettihaku osoitti, että tällaiset samaanikurssit ovat
voimissaan ja niitä järjestetään ympäri Suomea. Sen sijaan, että lähtisin
kurssille, päätin tilata kirjaston kautta Marjo Remeksen väitöskirjan ”Katseen
kulttuuriset rajat – shamanismista uusshamanismiin”. Ehkä se auttaisi
ymmärtämään tätä ilmiötä. Ja auttoihan se. Olen saanut nyt kirjan yli 500 sivua
luettua tai paremminkin kahlattua läpi ja kyllä, kyllä nyt ymmärrän tätä ilmiötä
paremmin, mistä siinä on kyse.

Remeksen väitöskirja oli hämmentävä. Olin tähän mennessä
oppinut, että viimeiset saamelaiset samaanit elivät joskus 1800-luvulla, ja
että meillä on olemassa enää vain samanismin jäänteitä, mutta nyt törmäsinkin
kuvataiteilijaan, joka pitää itseään aitona lappilaisena samaanina, joka on
saanut ymmärryksensä ja taitonsa lappilaisesta samaaniperinteestä
isovanhemmiltaan, erityisesti ”mummulta”!

Remes vertaa ”vanhakantaista shamanismia” ja ”uusshamanismia
toisiinsa”. Sen hän tekee nk. ”osallistuvan havainnoinnin” menetelmällä.
”Vanhakantaisesta shamanismista” hän katsoo saaneensa tietoa kirjallisuuden
lisäksi omalta perheeltään, erityisesti isovanhemmiltaan. ”Perinteenä siirtyvän
shamanismin empiirisenä aineistona käytän siis itsestään, valikoimatta tietooni
tullutta: perinnettä taitaneiden, ensisijaisesti isovanhempieni ja etenkin
mummun tarinoita, kerrontaa, keskusteluja ja käytännön toimintaa heidän
kanssaan (s. 24).” Kirjan edetessä käy ilmi, että Remes vertaa ”vanhakantaisen
shamanismin” menetelmin aikaansaatua sielun matkaa uussamanistisin menetelmin
koettuun matkaan ja vertailun hän tekee omassa kokemuksessaan kummastakin. Hän
on osallistunut monille uussamanistisille perus- ja jatkokursseille ja hänellä
on kokemus myös niissä opetetuista ”muuntuneen tietoisuuden tiloista”.
Lähtökohta ja tutkimusasetelma on todella mielenkiintoinen ja samalla myös
kritiikille altis. Hän kuvaa usein omaa ”rytmiä tanssimalla” saavuttamaansa
”loveen lankeamista”, sen eri vaiheita ja kokemuksen piirteitä.

Ottaessaan omat kokemuksensa malliesimerkeiksi perinteisestä samaanin sielunmatkasta hän asettuu itse perinteisen tai ”aidon” samaanin
asemaan, jota kokemusta hän sitten vertaa kursseilla oppimiinsa menetelmiin ja
niissä saavutettuihin mielen tiloihin. Remes ottaa siis väitöskirjassaan ikään
kuin aidon, lappilaisen samaanin position, josta käsin hän sitten tarkastelee
uusamanistisia ilmiöitä. Samalla kuitenkin tulee jossain kohtaa todettua, että
tutkijoiden mukaan perinteinen saamelainen samanismi katosi Suomesta jo
1800-luvun aikana. No, ilmeisesti ei sitten kadonnutkaan, koska tutkija toteaa:
”Konkreettisesti olen vertaillut perimällä oppimillani tavoilla ja
uusshamanistisilla tavoilla aiheutettua kokemista, ensisijaisesti shamaanin
sielunmatkaa. Olen toteuttanut samoiksi oletettuja shamaanisia ja
uusshamanistisia toimintoja voidakseni vertailla toisiinsa niiden sisältämiä ja
tuottamia kognitiivisia tapahtumia, kokemuksia ja vaikutuksia sekä niiden kuvauksia
ja selityksiä (s. 36).” Ja edelleen: ”Vanhakantaisen sielunmatkan tuntemus ei
ole siis ainoastaan mahdollistanut kokemisen vertailua sen ja uusshamanististen
sielunmatkojen välillä, se on myös sitonut ja määrittänyt käsityksiäni (s.43).”

Koska kirjoittajan oma mummultaan oppima ”loveen lankeamisen”
menetelmä ja kokemus on väitöskirjassa keskeisessä roolissa, antaa mallin ”vanhakantaisen”
tai ”perinteeseen” sidotun samanismin toteutustavasta ja kokemuksista, johon
sitten uushamanismia verrataan, olisin kaivannut siitä enemmän tietoa, edes
tämän mummun nimen, mutta tämä osa kertomusta jää lapsuuden muistojen,
tarinoiden ja unien varaan. Taidepuolen väitöskirjassa luovuutta sallitaan ilmeisesti
enemmän kuin tiedepuolella.

Eli käsissäni on siis lappilaisen samaanin tekemä
väitöskirja. Uskomatonta, mutta mitään muuta johtopäätöstä ei
tutkimusasetelmasta ja sen tuloksista voi tehdä. Kirjoittaja tarkastelee
uushamanismia ja sen ilmiöitä, kaupallisuutta, kurssimuotoisuutta,
käsitteenmuodostusta jne. vertaamalla omaa ”vanhakantaista” samaanin sielun
matkan kokemusta näihin nykyisiin ilmiöihin. Problematisoimatta
tutkimusasetelmaa enempää on todettava, että nyt, vähän yli kymmenen vuotta
kirjan julkaisemisen jälkeen, se on erittäin ajankohtainen.

Miksi? Koska kirjassa verrataan samanismia ja uussamanismia
tavalla, josta nykyajan mindfulness-ilmiön tutkijat voisivat monella tapaa
ottaa mallia. Sanoisin, että kirja on mindfulness-tutkijan aarreaitta, joka
kannattaa heti kaivaa esiin, jos sitä ei ole jo tehnyt. Jos etsii omaan
mindfulness-tutkimukseensa näkökulmaa tai –kulmia, Remeksen kirja antaa niitä
liikaakin. Ja nyt puhun nimenomaan teoreettisista, ajatuksellisista
näkökulmista.

Tuon tässä esiin vain yhden, sen tavan, miten Remes
käsittelee vanhan kultturi-ilmiön tuotteistamista uudessa kulttuurissa. Hän
nostaa siinä esiin viisi vaihetta: 1. Sisältöidean kehittäminen: Uusshamanismissa
tätä vastaa antropologien tutkima alkuperäiskansojen samanismi. 2. Sisältöjen
kehittäminen, jatkojalostus. Tätä vastaa samanismin muokkaaminen länsimaiselle
ihmiselle sopivaksi tekniikaksi. 3. Sisältökokonaisuuksien rakentaminen,
paketointi tuotteeksi. Tätä vastaa uusien sisältöjen muokkaaminen opetusmateriaaleiksi
ja kursseiksi. 4. Sisällön markkinointi. Tähän on perustettu uusshamanistista
koulutusta järjestäviä organisaatioita. 5. Sisällön/ tuotteen on-line ja
off-line jakelukanavat. Tätä vastaavat kuvaukset ja tiedotteet mediassa, tiedon
ja taidon siirtyminen kurssitilanteissa.

Samat vaiheet on helppo löytää vaikkapa Kabat-Zinnin
pitkälle tuotteistamasta MBSR-menetelmästä. Yhteneväisyys uushamanismin ja
länsimaisten mindfulness-menetelmien sovellusten välillä on monitahoinen ja
syvä. Samoin kuin mindfulness, uusamanismi on yliopistotutkijoiden synnyttämä
ilmiö, jossa tutkijat ovat keksineet idean, tuotteistaneet sen ja markkinoivat
sitä akateemisesta auktoriteetistaan käsin. Remes esittelee kaksi isoa
uusamanismin nykyistä linjaa, joista toinen on Felicitas Goodmanin kehittämä
ekstaattisiin transsiasentoihin perustuva menetelmä. Toinen on suomalaisenkin
uusamanismin taustalla vaikuttava Michael Harnerin ”ydinshamanismi”. Kummatkin
ovat yhdysvaltalaisia antropologeja, jotka ovat luoneet omat käsityksensä
siitä, mitä perinteinen samanismi on ollut tai edelleen on siellä, missä sitä
harjoitetaan. Goodmanin sielunmatka perustuu rituaaliasentoihin ja rummutukseen
Harnerin rummutuksen lisäksi visualisointitekniikoihin. Kummatkin väittävät
antropologisiin tutkimuksiinsa vedoten, että heidän menetelmänsä synnyttävät
aidon, ihmiskunnan vanhimpaan perinteeseen liittyvän henkisen matkan,
samanistisen sielunmatkan. Matkalla voi olla monia tarkoituksia. Harner
korostaa parantamisen näkökulmaa, Goodmanin mukaan ihmisellä on eräänlainen
ekstaasin tarve, ja hänen menetelmänsä antaa mahdollisuuden kokea jotain
sellaista henkistä, mikä länsimaisesta kulttuurista puuttuu. Goodman uskoo
henkimaailman olentoihin, joita matkalla kohdataan. Harner näyttäisi puhuvan
enemmän ihmisen mielen ulottuvuuksien käsitteillä. Kummassakin menetelmässä
samanistiset menetelmät opitaan muutaman päivän kursseilla. Ohjaajakoulutukset
ovat hieman pidempiä, mutta edelleen muutamia päiviä.

Remeksen kirjaa lukiessani hämmästelen jatkuvasti sen
kuvausten sopivuutta mindfulness-ilmiöön. Tavallaanhan kyseessä ovatkin
vastaavat ilmiöt. Kummatkin ilmiöt ovat nousseet Yhdysvalloissa New Age –liikkeen
aiheuttaman henkisyyden kaipuun tai henkisyyden etsinnän tuloksena. Remeksen
kirja on aika raskas ja olisi hyötynyt paljon, jos väitöstyön ohjaajat olisivat
sitä vähän rajanneet. Viidestä sadasta sivusta olisi voinut jättää puolet pois.
Mutta suosittelen kirjaa kaikille, joita uusamanismi kiinnostaa, sitä voi lukea
sopivasti hyppimällä. Mindfulness-tutkijoille, kuten jo totesin, kirja on
ideoiden aarreaitta.

Read Full Post »

Samaanien matkassa 10

Tämä matka alkaa lähestyä loppuaan. Ajoimme Vardöstä
Ivaloon, jossa yövyimme. Seuraavana päivänä ajoimme Rovaniemelle, jossa myös
yövyimme. Meillä oli päivä aikaa katsella paikkoja, koska olimme ostaneet liput
yöjunaan. Teimme museo- ja näyttelykierroksen. Ensimmäinen kohteemme oli Lapin
metsämuseo, sitten kävimme Rovaniemen taidemuseossa Kurundissa ja lopetimme
kierroksen Arktikumin tiedekeskukseen ja museoon. Lapin metsämuseo oli
erityisen mielenkiintoinen, koska pääsin siellä katsastamaan ja kuvaamaan Lapin
metsämiesten viime vuosisadalla rakentamia hirsisiä metsäkämppiä, varastoja,
talleja ja savusaunoja, joista jokaisessa oli tietysti salvosnurkka. Kuvasin tietysti
jokaisen, mutta palaan tähän asiaan myöhemmin. Nyt yritän pysyä lähellä
alkuperäistä teemaa, miten viimeisenäkin pohjoisen päivänä noitarummun teema
seurasi meitä matkamme loppuun asti.

Kurundin taidenäyttely sai minut pohtimaan suomalaisen
kuvataiteilijan suhdetta luontoon, ja miten siinä näkyy edelleenkin voimakas
luontoyhteys. En nykyään käy paljon taidenäyttelyissä, koska minua ei kiinnosta
mennä paikkoihin, joista ei aina tiedä, onko tullut kaatopaikalle vai mihin.
Sellainen ”taide” ei yksinkertaisesti kiinnosta. Siksi Kurundin ensimmäinen
sali olikin yllätys. Sen teoksia katsellessa palasi välttämättä mieleen luonnonkansojen
maailmankuva, missä luonto koetaan pyhänä tai jos ei välttämättä pyhänä niin
ihmisen kaltaisena ja vertaisena. Salin
kaikki taitelijat olivat tuoneet palan luontoa näyttelytilaan tai toisinpäin,
tarjosivat yhdenlaisen ikkunan siihen, minkä koemme luonnoksi. Ja kaikki nämä
taiteilijat eivät olleet kotoisin pohjoisesta, ainakin yksi asui Helsingissä.

Valokuvaaja Sandra Kantasen kuvat olivat unenomaisia kuvia
metsästä. Kuvissa maiseman unenomaisuus ja hämäryys oli saatu aikaan
erilaisilla valotuksen ja tarkennuspisteen muunteluilla. Markku Hirvelän
halkaistu ilves seisoi matalalta tulevassa valossa, joka heitti pitkän varjon
lattiaan. Ilveksen toinen kylki oli hiottu kiiltäväksi peiliksi, josta
ympäristö heijastui. Veikko Hirvimäen ”Suuri kävely” niminen työ oli
puunpalasista koottu kookkaan koiran näköinen eläinhahmo, joka oli ikään kuin
pysäytetty liikkeestä. Janna Syvänoja kertoo tuohisesta teoksestaan ”Helmikuun
hopeinen hankikanto” näin: ”Tuohi on koivun herkkä hipiä. Sillä on ihon muisti.
Tein tuohesta sääkarttoja, kuukaudenkuvia. Keräsin värejä, tunnelmia ja
näkymiä, paikan ja ajan merkkejä. Hetkiä elämän jatkumossa.” Kaija Kiurun teos
”Paratiisi” oli puusta veistetty teos, jonka keskelle oli kaiverrettu puu, jonka
latvassa istui lintu.

Viimeinen kohteemme oli Arktikum. Olin käynyt siellä muutama vuosi sitten, mutta en paljoa muistanut, mitä pohjoisen samanismiin liittyvää aineistoa siellä olisi esillä. Riensin suoraan saamelaisnäyttelyyn. Ja kuinka ollakaan, törmäsin Anders Poulsenin rumpuun, kopioon siitä. Näyttelyssä oli esillä kaikki kolme Suomen Lapista löydettyä rumpua, joista kahdesta oli suurikokoinen kuva ja Poulsenin rummusta oli kopio.

Näyttelytekstissä lukee: ”Rumpu A on takavarikoitu Tornion Lapista/Utsjoelta vuonna 1691. Rummun omisti 100-vuotias saamelainen Anders Poulsen, joka joutui Vesisaaren käräjille kuulusteltavaksi noitauskostaan. Rummun runkopuu on koverrettu maljamaiseksi. Malli on tyypillinen Pohjois-Ruotsissa ja Pohjois-Norjassa. Noitarummut (B ja C) ovat Kemin Lapista (nyk. Itä-Lappi) 1670-luvulta. Tukirunkona on L-muotoinen, kaarelle taivutettu ja lovettu puulista. Nämä kaksi rumpua ovat suuren kokonsa ja rakennetyyppinsä puolesta erilaisia kuin muut säilyneet noitarummut. Kemin Lapin rummut ovat todennäköisesti Sompiosta, joka käännytettiin kristinuskoon vuonna 1670. Tuolloin pappi Gabriel Tuderus sekä tuhosi, että otti haltuunsa alueelta useita rumpuja. 1600-luvlla Kemin Lapissa kerrotaan tavatun erityisen mahtavia noitia.”

Näyttelytekstistä voimme myös oppia, että arkeologit ovat löytäneet Suomesta viisi samaanien hautaa, kaksi Kuusamosta, kaksi Savukoskelta ja yksi Sallasta. ”Esillä oleva noitarummun (kannus) poronsarvesta tehty vasara (päristin) on Sompion Juikentän muinaisasuinpaikalta, ja rumpuun kuuluvat pronssiset arparenkaat Savukosken Mukkalan saamelaiskalmistosta. Vasara on kannuksen rummutukseen käytetty väline. Arparenkaat liikkuivat rumpukalvolla osoittaen samaanille salattuja asioita.”

Olimme tehneet pitkän matkan Rovaniemen, Luoston ja Inarin kautta Barentsinmeren rannalle Vardön pieneen satamakaupunkiin. Inarissa tarkoituksemme oli tutustua Juha Pentikäisen videoarkiston avulla Siperian samaanien tanssiin ja erityisesti sen liikekieleen. Matka oli kuitenkin ainakin omalla kohdallani saanut paljon syvemmän merkityksen. Samaanien liike ja sen kieli on vain yksi osa siitä laajasta kulttuurisesta kokonaisuudesta, johon kuuluvat myös rummun ääni, samaanin laulu, mutta myös samaanirummun oma muinaisuudesta kumpuava symbolinen kielensä ja maailmankuva, mistä tämä kieli kertoo. Samaanin liike oli johdattanut minut samaanirummun äärelle. Vardössä kohtasimme sitten Pohjoisen kansojen traagisen historian, jonka myötä vanha kulttuuri systemaattisesti hävitettiin, monet noaidit poltettiin roviolla ja heidän rumpunsa tuhottiin tai takavarikoitiin. Andreas Poulsenin kunniaksi sytytetty hehkulamppu ja hänen koskettava tarinansa toi saamelaisten historian iholle asti.

Nyt kun matkamme oli päättymässä, ikään kuin pisteenä iin päälle, Poulsenin tarina heräsi jälleen henkiin Arktikumin näyttelyssä. Ehkä tässä voisi nähdä jonkinlaista jungilaista synkronismia, en tiedä. Mutta teema ei ollut vielä tullut loppuun käsiteltyä.

Poistuessamme Arktikumista huomasimme vielä yhden gallerian vasemmalla kädellä ennen ulko-ovea, galleria Valon. Päätimme vielä pistäytyä siellä. Galleriassa oli esillä taiteilija Antti Ylösen näyttely ”Jälki ja tunne, puuveistoksia”. En venytä tarinaa enää pidemmäksi kertomalla, miten vaikuttavia nämä puuveistokset olivat, mutta nostan esiin vain yhden työn, joka jäi viimeiseksi noitarummuksemme. Näyttelytilan peräseinälle oli ripustettu suurikokoinen työ, jonka nimi oli ”Sielun peili”. Se oli uusi työ, kuusesta tehty. Työssä samaanirumpu ja sen ovaali muoto saivat upean ilmaisunsa nykytaiteilijan näkemänä. Tietysti se ei ollut rumpu, mutta se oli kuin puuhun koverretun samaanirummun kehys, josta vain poronnahkainen kalvo puuttui. Olimme kohdanneet viimeisen noitarumpumme tällä matkalla. Oli aika lähteä kotiin.

Read Full Post »

Samaanien matkassa 9

Samaanien matkassa 9

Tämä matka alkaa lähestyä loppuaan, mutta vielä pari
huomiota. Kaivaessani esiin Anders Poulsenin tarinan ja samaanirummun
innoittamana enemmän tietoa samaanirummun symboliikasta, myös Nils-Aslak
Valkeapään Sajokseen ripustettu taulu alkoi näyttäytyä selkeämmässä valossa. Tuli
ilmeisemmäksi, miten Valkeapää oli tauluunsa piirtänyt samaanirumpujen
välittämän maailmankuvan ja käyttänyt siinä rumpujen yleistä symboliikkaa.
Vertaamalla Valkeapään kuvia aitoihin samaanirummun kuviin ilmeni, että
Valkeapäällä oli ollut käytettävissä aitojen samaanirumpujen kuvia. Yksi
tällainen lähde on saattanut olla Ernst
Manker: Die Lappische Zaubertrommel I – II, johon on kuvattu kaikki 71
tunnettua ja maailman eri museoista löytyvää samaanirumpua.

Esimerkiksi
Valkeapään kuva hirvestä on suurin piirtein suora kopio hirvisymbolista, mikä
löytyy Mankerin kirjasta. Koska vuonna 1991, jolloin Valkeapää on taulunsa
maalannut, ei kaikkea tätä materiaalia voinut löytää netistä, niin kuin nyt
voi, hänellä on täytynyt olla käytössään kirjallisia lähteitä. Toinen esimerkki
voisi olla Valkeanpään kolmisarvisen jumaluuden symboli, joka esiintyy Mankerin
kirjassa samanlaisena:

Valkeapää oli siis perehtynyt noitarummun symboliikkaan ja
niitä tehtyihin tutkimuksiin ja piirsi taulunsa tietoisena niiden
merkityksistä. Tämän ymmärrettyäni saatoin ajatella, että Valkeanpään taulu on
nykytaiteilijan näkemys noitarummun kalvosta. Olen alla olevaan kuvaan rajannut
Valkeanpään suorakaiteen muotoisesta taulusta rummun muotoisen alueen, jossa
Valkeapään noitasymboliikka on tuotu lähemmäksi näiden symbolien alkuperäistä
esitystapaa: noitarummun ovaalia muotoa. Seuraavassa selitän vähän tarkemmin Valkeapään
piirtämän noitarummun symboliikkaa, mutta kevyellä kädellä, kuten tällaisessa
matkakertomuksessa kuuluu.

Ensinnäkin olen violetilla viivalla jakanut rummun kalvon
kolmeen tasoon näyttääkseni, miten rumpu noudattaa aiemmin kuvaamani ”tasomallia”,
jossa kuvataan samanistisen maailman kolme tasoa. Rummun keskellä tosin seisoo jumalhahmo,
jonka pää muistuttaa aurinkosymbolia, jolloin voisi ajatella, että Valkeapää
yhdistää rummussaan sekä aurinkokeskeisen että kolmea maailman tasoa kuvaavat
mallit. Palaan tähän kohta.

Rummun yläosa kuvaa yötaivasta, jolla paistaa kuu ja tähdet
piirtyvät näkyviin. Tähdissä kulkee porolauma ja yksi kettu tai susikin on
saanut kuvansa taivaalle. Myös karhu pentuineen kulkee taivaan tähtivyöllä. Taivaan
oikeaan reunaan on piirretty hirvi ja hirvien alla jälkien päässä on mystisen
näköinen, vaikeammin tunnistettava eläin.

Porojen, karhujen, hirvien ja tähtien yhteys on
moninainen. Pentikäinen kertoo
kirjassaan, miten eräs hantisamaani piirsi hänen päiväkirjaansa poronkuvan ja
selitti, miten poro on tähtikuvio. Myös karhu on tähtikuvio. Hantit näkivät
nämä eläimet taivaan tähtikuvioissa ja liittivät myytteihinsä, joita kerrottiin
esimerkiksi porouhrin yhteydessä. Karhun tähtikuvio on tuttu monille pohjoisen
kansoille ja se esiintyy pohjoisissa mytologioissa. Pentikäisen mukaan
”pohjoisen napapiirin pohjoispuolella asuvien kansojen nimitys ’arktisen
kansat’ viittaa juuri karhun kreikankieliseen nimitykseen arktos; näiden
kansojen kun ajateltiin elävän tämän myyttisen tähtikuvion (Otava) ja sen
metsästäjän (Orion) alla. ”Tähtikuviot ovat toimineet aina myös pohjoisen
kansan kompassina. Tähtitaivaan alla on helppo osata kotiin. Jotkut tukijat
ajattelevat nk. aurinkokeskeisen rummun olevan itse asiassa tähtikartta, jonka
keskellä on pohjantähti.

Noidalle taivas on myös henkien ja jumalten asuinpaikka. Jos
alhaalla alisessa asuvat vainajien henget, niin ylhäällä ylisessä asuvat jumalhahmot,
joilta samaani voi pyytää neuvoa ongelmia kohdatessaan. Yliselle pääsee
lentämällä esimerkiksi linnun hahmossa..

Rummun keskellä, ihan sen keskiössä on pyhä paikka, seita,
johon on rakennettu alttari. Tämä alttari itsessään on kolmen maailman kuva.
Sen päällä on aurinkopäinen jumalolento. Auringolla on ollut keskeinen asema
saamelaisten kulttuurissa. Pentikäinen toteaa jossain artikkelissaan, että
saamelaisrumpujen auringoista ja niiden aurinkokeskeisyydestä ei kuitenkaan
pitäisi tehdä sitä johtopäätöstä, minkä monet tutkijat ovat tehneet, että
muinaiset saamelaiset olisivat palvoneet aurinkoa jumalana. Pentikäisen mukaan
tästä ei ole kyse vaan siitä käytännöllisestä asiasta, että aurinko oikeasti
määritteli tämän liikkuvan kansan elämän ja vuodenkierron. Aurinko oli ylhäällä
kesällä monta kuukautta ja talvella taas monta kuukautta poissa näkyvistä.
Kansa liikkui eläinten elinpiirien vaihteluiden mukana, oli erikseen talvikylät
ja kesäkylät riippuen siitä, missä porot kulloinkin laidunsivat. Oli jopa
kevät-, kesä-, syksy- ja talvikyliä. Auringon ja vuoden kierto määritteli siis
saamelaisten elämään hyvin konkreettisella tavalla. Siksi aurinko oli
keskeisessä asemassa myös heidän maailmankuvassaan.

Luonnonkansojen maailmankuvassa kaikki on henkeä. Tätä
kutsutaan animistiseksi maailmankuvaksi. Jumaluuksia tai jumalolentoja on monta.
Tätä kutsutaan polyteistiseksi maailmankuvaksi. Myös saamelaisten maailmankuva
oli ilmeisen animistinen ja polyteistinen.
Silloin mikä tahansa ilmiö, ei vain aurinko, kuu ja tähdet, vaan myös
ukkonen, salama ja sade saattoivat saada niitä edustavan jumaluuden hahmon ja
symbolin. Tätä symboliikkaa myös noitarummut ovat täynnä.

Alttarin kesiosassa keskellä on ihmishahmo, joka voisi
esittää noitaa itseään ja ympärillämme olevaa fyysistä maailmaa. Sen alle on
piirretty poro. Poron hahmossa noita pystyi kulkemaan pitkiä matkoja kaukaisiin
paikkoihin, mutta myös vainajien ja henkien maailmaan noutamaan tietoa
esimerkiksi sairauksien synnyistä ja keinoista niiden parantamiseksi. Alttari
on koristettu poronsarvilla, tapa jolla pyhät paikat, seidat yleensä koristeltiin.

Alttarin oikealle puolelle on piirretty muutama kota, ja
sekä sen oikealla että vasemmalla puolella näkyy lisää kolmisarvisen jumaluuden
symboleita.

Tämän maailman ja alisen erottaa tähtimäisten pisteiden vyö.
Näiden kahden maailman ero on piirretty ikään kuin epäselvin merkein, joka
näyttää korostavan ajatusta, miten tämän maailman ja henkien maailman väline
ero on veteen piirretty viiva. Samaani pystyy kulkemaan maailmojen välillä
”lankeamalla loveen”. Unissa ja näyissä muutkin kuin noidat voivat saada
kokemuksen siitä, mitä tällä paikalla tarkoitetaan. Valkeanpää on piirtänyt
rumpukalvonsa alaosaan alisille ihmishahmoja, mutta yksi hänen tähän maailmaan
piirtämistä hahmoistaan muistuttaa kreikkalaisen mytologian kentauria, ihmisen
ja hevosen liittoa. Tietenkin siinä voi olla myös ihminen, joka ratsastaa
porolla, mutta tällä porolla ei ole sarvia. Enemmän se näyttää hevoselta.
Kentaurin idea samaanirummussa olisi looginen. Kentaurissa ihminen ja hevonen
ovat samaa samalla tavalla kuin samaani ja poro, kun samaani ottaa poron
muodon. Kuvan ihmishahmoisista piirroksista tulee mieleen myös kivikautiset
kalliopiirrokset ja niiden ihmis- ja eläinhahmot. Jotkut tutkijat ovat sitä
mieltä, että monet noitarummun symbolit juontavat jo kivikauden ihmisen
samanistisesta kulttuurista. Valkeapää saattaa näillä kuvilla hyvin viitata
suomalaisen samanismin kivikautisiin juuriin.

Samanistisen maailman kolmea tasoa voi tulkita monella
tavalla, ja on tulkittukin. Itse haluan katsoa tällaisia ilmiöitä ihmisen
mielen toiminnan ja kokemuksen ulottuvuuksien kannalta. Meillä kaikilla on ainakin
kolme mielen tasoa, jotka sopivat hyvin samanistiseen maailmankuvaan. Meillä
kaikilla on unien ja visioiden maailma, toisilla voimakkaampana, toisilla
kevyempänä. Mielellä on kyky luoda miltei mitä vain, vaikka omia maailmojaan.
Meillä kaikilla on myös arkinen minämme, jonka avulla kykenemme toimimaan tässä
maailmassa. Meillä kaikilla on myös jotain yhteistä, kollektiivista, jota voisi
kutsua kollektiiviseksi ja tiedostamattomaksi minäksi. Se välittyy meille
kielen, ympäristön, historian, kulttuurin tuloksena ja saa meidät uskomaan
taruihin, jumaliin, jopa psykoanalyysiin.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten Valkeapään maalaus on
syntynyt. Miten paljon se on rationaalisen tutkimuksen ja systemaattisen
ajattelun tulos ja kuinka paljon se on syntynyt siitä saamelaisuuteen
liittyvästä kollektiivisesta tietoisuudesta, missä vielä noitarummun perinne
elää hiljalleen hiipuvaa elämäänsä. Joka tapauksessa Sajoksessa se on
ripustettu noitarummun muotoisen käräjäsalin ulkoseinään, sille tehdylle kunniapaikalle,
missä se antaa ohikulkijalle häivähdyksen samanistisen maailmankuvan monista
tasoista, joista jotkut vielä ehkä elävät omankin mielemme syvyyksissä,
suomalaisessa mielenmaisemassa.

PS. Kuvassa myös näkyvä kirjoittajan selfie ei kuulu
alkuperäiseen teokseen 🙂

Read Full Post »