Harjoituksen imu, liuku ja tasatyöntö

Syksy on pitkällä, lehdet putoavat puista ja mieli kääntyy jo kohti talvea. Taas saa jännittää, tuleeko hiihtokelejä lainkaan. Olen viimeajat tutkinut ja miettinyt ”kehollisen kognition” tutkimusohjelmaa ja sen puitteissa kielikuvien eli metaforien luonnetta. Kehollisen kognition argumentti väittää, että jopa ihmisen hyvin abstraktikin ajattelu perustuu aistivan ja liikkuvan kehon toimintoihin ja kielen metaforat ovat tästä hyvä todiste. Klassikko on Lakoffin ja Johnsonin kirja Metaphors We Live By (1980). On mielenkiintoista tehdä huomioita erityisesti suomen kielestä, koska se edustaa ihan toista kieliperhettä kuin esimerkiksi englannin kieli. Käytämme kehollisia metaforia todella paljon ja jatkuvasti. Kehollisilla metaforilla tarkoitetaan kielikuvia, jotka viittaavat suoraan kehoon tai ylipäätään aistivan ja liikkuvan kehon toiminnalliseen maailmasuhteeseen. Palaan tähän ehkä joskus myöhemmin, koska aihe on kiinnostava, mutta nyt minun piti kirjoittaa harjoittelun kolmesta moodista, joita voimme kutsua harjoittelun imuksi, liu’uksi ja tasatyönnöksi. Nämäkin ovat metaforia, jotka auttavat ajattelemaan asiaa sen kokemuksen avulla, mihin ne viittaavat. Toisaalta, jos ei ole kokemusta hiihtämisestä, pari viimeistä kielikuvaa jää ymmärtämättä. Mutta puhutaan nyt siis kielikuvilla.

Jos ylipäätään haluaa oppia jotain taitoa, sitä on harjoiteltava. Tämä pätee sekä kehon että mielen taitoihin. Harjoitus itsessään on toistoa, pitää jaksaa tehdä jotakin asiaa uudelleen ja uudelleen. Voimme ajatella, että erilaisten taitojen tutkiminen on muotojen tutkimista. Taito muotona on jatkuvasti muuttuva, joustava, plastinen, välillä hajoava, jälleen yhteen keräytyvä, miltei elävä olento, joka pyrkii omiin suuntiinsa, lipeää käsistä, karkaa, mutta josta hiljalleen alkaa saada jonkinlaisen otteen. Taito on muotoa, jota ei voi koskaan loppuun asti hallita. Täydellistä taitoa ei ole. Mutta taidon tutkiminen voi olla palkitsevaa. Se on loputonta matkaa kohti jatkuvasti karkaavaa muotoa. Parhaimmillaan tuo tavoittelu vie mennessään ja vetää perässään.

Kutsun sitä harjoittelun imuksi. Harjoittajalle se on paras tila. Harjoitus vetää itsestään puoleensa, mitään työntämistä ei tarvita. Päinvastoin. On ennemminkin pidettävä huolta siitä, että ei tee liikaa. Kun joskus tavoittaa harjoittelun imun, siitä kannattaa yrittää pitää huolta niin kuin se olisi jotain kallisarvoista ja haurasta. Oppiminen tapahtuu itsestään, pakottamatta. Tässä tilassa on mahdollista löytää ja oppia asioita, joita ei edes tavoitellut tai tiennyt olevan edes olemassa. Mutta harjoittelun imu särkyy helposti. Hienoa on, jos saa muut mukaan tähän imuun. Ryhmässä koettu imu kantaa paremmin kuin pelkkä oma imu. Toisaalta, kun on itse innoissaan ja harjoituksen imussa ja jos sitä ei saa tarttumaan, niin oma imu myös helposti hiipuu. Tunne on tärkeä ja usein se syntyy ilmapiiristä, joka on jotain jaettua. Yhteisessä imussa on yhteinen imun tunne.

Normaalisti harjoittelu on eräänlaista liukumista tai tasatyöntöä. Kun on hyvä luisto, niin eteneminen tapahtuu miltei itsestään. Joskus luisto vähän takkuaa. Taidot, jotka vaativat vuosien ja vuosikymmenien säännöllistä harjoittamista, vaativat erityisesti alkumatkalla paljon tahtoa. Onneksi tahdonvoimaa voi harjoitella. Miten? Harjoittelemalla. Tahtoa ei voi erottaa harjoituksesta eikä harjoitusta tahdosta. Harjoituksen tekeminen ja tahdonponnistus ovat sama asia. Liike ja siihen liittyvä ponnistus ovat sama asia. Ei ole olemassa mitään liikettä erillään siitä ponnistuksesta, minkä liike vaatii. Japanilainen filosofi Kitaro Nishida on kirjoittanut: ”Jos ojennan käteni, kyseessä on tahdon akti jos katson sitä sisältä, mutta jos katson sitä ulkoa kyseessä on kehon liike. Tahto on henkisen maailman kehoa, keho on materiaalisen maailman tahtoa; kehomme, koska siinä mieli ja aine yhtyvät, on taideteos. (…) Keho on tahdon ilmausta ja sisäinen luova akti yhdistää kehon ja mielen.”

Välillä harjoitusta joutuu työntämään. Tuntuu, että keli on huono ja vaikka kuinka työntää, ei pääse eteenpäin. Taitojen harjoittelussa tämä on normaalia. Taidot kehittyvät näin. Välillä mennään eteenpäin, välillä taaksepäin, mutta pitkällä matkalla edistystä tapahtuu, vaikka emme olisi siitä aina tietoisiakaan.

On hyvä tunnistaa, missä moodissa sitä itse on. Onko harjoituksen imussa, sen liu’ussa, vai onko menossa tasatyöntövaihe. Jos jää pitkäksi aikaa jumiin kahteen viimeiseen, on syytä etsiä jotain muutosta. Työntäminen on raskasta eikä sitä loputtomasti jaksa. Muutos voi olla mikä tahansa virike, liikkeen variaatio, pieni tutkimusmatka johonkin uuteen ideaan, kirja, lause blogissa, video, opettajan esimerkki. Jos itse toimit opettajana, yritä muistaa, että yksi opettajan tärkeä tehtävä on pyrkiä synnyttämään oppilaissa harjoituksen imu ja opettaa, miten sitä pidetään yllä.  Samalla pitää muistaa, että on mahdotonta opettaa harjoituksen imua, jos ei itse sitä koskaan koe ja pyri itsessään viljelemään.

Read Full Post »

Taitoja ei voi opettaa

Opetettuani nyt erilaisia taitoja viitisenkymmentä vuotta tajusin aika tärkeän asian, nimittäin että taitoja ei voi opettaa. Niitä voi opettaa vain harjoittelemaan. Tajusin myös, että juuri sitä olen omassa ”opetuksessani” myös yrittänyt tehdä. Yritän opettaa aina erilaisia harjoituksia ja harjoitella itse mukana.

Kun menet tunnille harjoittelemaan jotain taitoa, oli se sitten asahi, karate tai kiinan kieli, et voi sanoa, että olisit tunnin jälkeen oppinut sen. Olet voinut edistyä taidossa, mutta taidot ovat jotain sellaista, että niiden kokonaisuutta emme pysty edes määrittelemään. Taidot ovat aina ihmisen toimintaa, joka on niin monimutkaista, että emme yleensä edes periaatteessa pysty näkemään sen kaikkia mahdollisia ulottuvuuksiakaan. Taidoissa on lukemattomia vivahteita, joita säännöllinen harjoittelu paljastaa, mutta emme koskaan voi olla varmoja, että olisimme oppineet ne kaikki. Taidot ovat myös yksilöllisiä, koska ihmisten kehon ja mielen historia ja rakentumisen tapa ovat aina erilaisia. Kaksi ihmistä eivät harjoita samaa taitoa koskaan täsmällisesti samalla tavalla, vaan he tekevät sen aina omalla tavallaan. Taidot eivät siis ole jotain pysyvää tai kiinteää, jonka voisimme tarkasti edes määritellä, vaan ne ovat prosesseja, eräänlaisia matkoja tai teitä, joita pitkin kuljetaan. Yleensä aina löytyy joku, joka on päässyt taidossa pidemmälle.

On siis aika ilmeistä, että jos taidot ovat tällaisia, niitä on mahdoton myös opettaa. Voidaan opettaa vain taitojen harjoittelua. Ja tämä onkin aivan oma taitonsa, se on opettajan taitoa, siis opettaa harjoituksia, joiden avulla taitoja harjoitellaan. Kun aloitin tämän syksyn ”Funktionaalinen kehotietoisuus ja kehomielen integrointi (bodyfulness)” kurssini, totesin ensimmäisessä luennossani, että teemme tällä erilaisia kysymyksiä. Itse asiassa koko kurssi on sellaisten kysymysten tekemistä kuin ”onko olemassa jokin optimaalinen kehomielen asento/asenne?”, ”mitä tarkoittaa funktionaalinen/epäfunktionaalinen mieli?” jne.Totesin sitten, että kurssilla en vastaa näihin kysymyksiin, koska vastaus on harjoitus, joita yhdessä teemme. Teemme harjoituksia, jotka on suunniteltu auttamaan, kun etsimme vastausta tämänkaltaisiin kysymyksiin. Tämä on koko jutun ydin: harjoitus on vastaus sekä kehon että mielen taidoissa.

Tästä tulee väkisinkin mieleen 1200-luvulla elänyt japanilainen filosofi ja zenin soto-koulun perustaja Dogen, jolla on mielenkiintoinen periaate, jonka voisi kääntää ilmaisulla ”harjoitus ja valaistuminen ovat yksi” (修證一如 shushō-ittō / shushō-ichinyo). Hän kirjoittaa mm. zazen-harjoitusohjeessa  Fukan Zazengi, että ei ole mitään eroa harjoittelun ja valaistumisen välillä, zazenin ja arjen elämän välillä.

Ymmärrän, että Dogen tarkoittaa samaa asiaa, mitä edellä kuvasin. Aluksi pitää muistaa, että valaistumisen käsite käyttää valon kielikuvaa. Itse olen jo pitkään kääntänyt tämän ilmaisun ”mielen läpivalaisemiseksi”, koska tämä käännös ilmaisee paremmin sen, mistä harjoituksessa on kyse: mielen toiminnan ymmärtämisestä. Mitä siis Dogen sanoo? Edellisen valossa hän vain toteaa, että ”harjoitus on mielen läpivalaisemista”, ei sen kummempaa. Harjoitus ja mielen läpivalaiseminen ovat sama asia, viittaavat samaan prosessiin. Sama pätee siis zazeniin, joka on siis harjoitusta ja arkeen, joka nähdään zenissä myös harjoituksena. Kaikki tämä harjoitus on mielen läpivalaisemista. Mielen läpivalaistuminen ei ole jotakin, joka odottaa meitä tuolla jossakin, vaan se on juuri se, mitä juuri nyt teemme, kun harjoitamme itseämme.

On jotenkin masentavaa, että joutuu treenaamaan viisikymmentä vuotta oivaltaakseen jotain näin yksinkertaista.

Read Full Post »

Lyhyt huomio siitä, miksi en meditoi enkä mietiskele ja pari sanaa myös asahista

Nyt kun kaikki ”meditoivat”, haluan lyhyesti perustella, miksi itse en yleensä halua käyttää tätä käsitettä. Asahin yhteydessä tosin puhun joskus ”meditatiivisesta liikunnasta”, mutta yritän muistaa aina samalla selittää, mitä tällainen käsite tarkoittaa. Puhun mieluummin kehomielen harjoittamisesta, mutta myös joskus kontemplatiivisista perinteistä.

Varsinkin”mindfulness”-menetelmien tunnettuus on nostanut puheen meditaatiosta pinnalle. Luulen, että tämän sanan käyttö johtuu historiallisesta väärinymmärryksestä. Yritän perustella kantaani seuraavassa.

Suomen kielessäkin puhumme meditaatiosta ja ”mietiskelystä”. Suomen ”mietiskely” näyttää hyvin sanan varsinaisen merkityksen. Jos kysyt toiselta, mitä mietit, tarkoitat, mitä hän ajattelee. ”Mietiskely” on jonkin asian ajattelemista. Jos ajattelen yhdistelmää ”kulkea”, ”kuljeskella”, niin kuljeskelu on yhdenlaista harhailua, edes takaisin kulkua. Tekeminen toistuu. Samalla tavalla mietiskely tarkoittaa harhailua ajatuksissaan. Voin kysyä ihmiseltä, joka tuijottaa etäisyyteen: ”Mitä mietiskelet?” Kysymys tarkoittaa, mitä ajattelet tai missä ajatuksesi harhailevat.

Jos ajattelen buddhalaisia kehomieliharjoituksia, niissä ei ole kyse tämänkaltaisesta ajattelemisesta. Päinvastoin. Mieli keskitetään yhteen kohteeseen, jolloin mielen monet sisällöt, intentionaaliset aktit, supistetaan yhdeksi. Tämä aiheuttaa mielen sisältöjen vaimenemista ja tyhjenemistä ja lopulta kaikkien intentionaalisten aktien putoamista pois, jolloin jäljelle jää vain tietoisuus. Tätä kokemusta kuvataan monella tapaa, mutta olennaista kuvauksissa on, että harjoitus vie tietoisuuden perusrakenteeseen, eräänlaiseen pelkkään olemiseen, missä kokemus ei sisällä käsitteellisiä eroja. Tämä mahdollistaa eräänlaisen ”mielen uudelleenorganisoitumisen”, kuten filosofi Lauri Rauhala asiaa kuvaa. Tämä on kaukana mietiskelystä, missä mieli vaeltaa siellä sun täällä.

Suomessa olemme alkaneet käyttää meditaation käsitettä varmaankin englannin kielen ”meditation” vastineena. Sen etymologia on mielenkiintoinen. Asiasta löytyy hyvä Wikipedia-artikkeli. Englantiin sana tulee vanhan ranskan sanasta meditacioun, joka puolestaan tulee latinan sanasta meditatio, joka puolestaan tulee verbistä meditari.  Verbi meditari tarkoittaa ajattelua, mietiskelyä, pohdiskelua, keksimistä jne., eli suunnilleen samaa kuin suomen ”mietiskely”. Lännessä meditaatio-termin käyttö mielen harjoittamisen prosessista on peräisin 1100-luvulla eläneen kartusialaismunkin Guigo II:n teoksista. Hän kuvaa teoksessaan Scala Claustralium munkin tien neliportaisen mallin avulla. Kyse on Lectio Divina -harjoituksesta, missä munkki tutustuu pyhään tekstiin. Guigo kuvaa harjoitukseen kuuluvan seuraavat neljä askelta: lectio, meditatio, oratio ja contemplatio.

Lectio tarkoittaa pyhän tekstin lukemista. Valmistaudutaan hiljentymällä ja keskitytään lukemaan esimerkiksi jokin Raamatun jae. Teksti koetaan suoraan pyhänä, elävänä ja pyritään ymmärtämään sen salattu merkitys, jonka Pyhä Henki voi paljastaa. Luettava jae voi olla esimerkiksi  Johannes 14:27: ”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille.” Jae luetaan esimerkiksi neljä kertaa. Meditatio tarkoittaa jakeen merkityksen mietiskelemistä. Jaetta punnitaan eri näkökulmista ja pyritään pitämään mieli avoinna, jotta Pyhä Henki voisi astua sisään paljastamaan tekstin syvemmän merkityksen. Jos jae on edellä kuvattu Joh 14:27, pyritään kuitenkin välttämään liikaa analyysia ja ennemminkin astumaan itse siihen rauhaan, mistä Jeesus jakeessa puhuu. Pyritään siis saavuttamaan se tila, mistä jae kertoo. Oratio tarkoittaa rukousta. Rukous tarkoittaa vuoropuhelua Jumalan kanssa, missä rukoilija puhuu Jumalalleen ja kuulee tämän vastauksen pyhässä kirjoituksessa. Meditatio syvenee harjoituksessa oratioksi. Tämä puolestaan syvenee contemplatioksi. Contemplatiossa sanoja ei ole. Rukoilija kuuntelee Jumalaansa hiljaisuudessa. Tämä on mystikon rukouksen korkein taso.

Guigo II:n kirjoitus on länsimaisen mystiikan perinteen ensimmäinen kuvaus rukouksen metodista. Lectio Divina on edelleen laajalle levinnyt harjoitus monissa kristillisissä luostariperinteissä. Se tunnetaan erityisen hyvin katolisessa kirkossa, jossa mm. paavi Benedictus XVI suositteli sitä maallikoillekin 2000-luvun alussa. Harjoitusta voisi pitää kristillisen henkisyyden ytimenä kulttuureissa, missä luostarilaitos on edelleen elävää perinnettä, jota se siis Suomessa ei ole.

Kun sitten idän henkisen harjoituksen menetelmät alkoivat levitä lännessä, tuli tarve kääntää intialaisia ja kiinalaisia käsitteitä länsimaiselle kielelle. Oli tietysti luonnollista, että käsitteet valittiin kristillisestä perinteestä. Osittain tähän myös vaikutti William Jamesin 1902 ilmestynyt teos ”Uskonnollinen kokemus”, (The Varieties of Religious Experience) missä mystiikan traditiot nähdään ilmentävän samaa uskonnollista kokemusta, joka vaihtelee kulttuurista toiseen saaden niissä omat erityiset muotonsa. James niputtaa esimerkiksi kristillisen mystiikan, buddhalaisen ja hindulaisen tradition saman ”mystisen kokemuksen” käsitteen alle. Jamesin teos on vaikuttanut voimakkaasti koko 1900-luvun ja sen jälkeiseen ymmärrykseemme uskonnollisista ilmiöistä. Monia Jamesin käsityksiä pidetään nykyään kiistanalaisina. Nykyään nostetaan enemmän esiin myös kokemusten kontekstisidonnaisuutta. Jos meillä on kolme perinnettä, joista ensimmäinen on teistinen, toinen ateistinen, kolmas agnostinen, voidaan olettaa, että myös nämä käsitykset todellisuuden luonteesta tulevat esiin myös perinteiden ydinkokemuksissa. Kaikki tällaiset erot tekevät myös niiden harjoituksista perustavasti erilaisia vaikka ne ulkoa katsoen näyttäisivätkin samankaltaisilta.

Jos vertaamme vaikkapa kristillistä rukousmeditaatiota ja buddhalaista kehomielen harjoitusta, niin ensimmäinen on teistinen perinne ja pyrkii harjoituksessa saavuttamaan yhteyden Jumalaan, kun taas toinen on agnostinen tai joillekin ihmisille ateistinen perinne, joka joko ei ota lainkaan kantaa teologisiin kysymyksiin jumalan olemassaolosta tai kieltää sen kokonaan.  Kristillinen perinne on uskonnollinen, buddhalainen enemmän filosofinen, jolla on joillekin ihmisille uskonnollisia ulottuvuuksia. Pelkästään tästä syystä kristilliseen perinteeseen liittyvien käsitteiden käyttö kuvattaessa buddhalaista perinnettä (esim. mindfulness-harjoitusta tai zazen-harjoitusta) on väkisinkin harhaanjohtavaa.

Totesin itse puhuvani tässä yhteydessä mieluummin ”kontemplatiivisista” harjoituksista. Totesin edellä, että ”contemplatiossa sanoja ei ole”. Ehkä tässä mielessä buddhalaista harjoitusta voisi kutsua kontemplatiiviseksi harjoitukseksi.

Tämä käsitteistä, mutta on toinenkin syy, miksi kaikki tämä julkinen keskustelu ”meditaatiosta” tuntuu jossain määrin häiritsevältä. On vaikea olla näkemättä tässä ilmiötä, jota filosofi Sami Pihlström kuvaa kirjassaan Ota elämä vakavasti ”moraaliseksi selfieksi”.  Kirjan alaotsikko on Negatiivisen ajattelun opas, ja suosittelen sitä kaikille, joita pohdinta moraalin luonteesta kiinnostaa. Pihlström kirjoittaa ”(…)  erityisesti omien hyvien tekojen esitteleminen esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on vastakkaista sille moraalifilosofialle, jota tässä koetan lyhyesti puolustaa (s.68).” Länsimaisessa henkisyydessä on vallalla ilmiö, jota voisi kutsua ”henkiseksi materialismiksi” (Chögyam Trungpa). Näytämme ja esittelemme ”henkisyyttämme” kuin omaisuuttamme. Lännessä mikä tahansa alun perin altruistinen harjoitus muuttuu helposti itsekorostukseksi, jolloin sen idea kääntyy päälaelleen.

Totesin ihan alussa, että puhun asahista ”meditatiivisena liikuntana”. Haluan korostaa, että käytän käsitettä samalla tavalla kuin idässä käytetään. Sillä on filosofinen, itsen tutkimiseen liittyvä merkitys, ei uskonnollinen. Joskus kuulee sanottavan, että myös lännessä on tehty meditatiivisia harjoituksia, tällainen itsensä tutkimisen tapa ei ole ominaista vain idän kulttuureille. Mistä löydät länsimaisen liikunnan perinteen, joka on meditatiivinen? Ei sellaista ole. Ei ole yhtäkään liikuntaseuraa ainakaan minun tiedossani, jonne voisin mennä länsimaisiin liikemeditaatioharjoituksiin. Sen sijaan löytyy kyllä joogasaleja, taiji- ja qigong-ryhmiä ja nyt myös asahia. Asahi on meditatiivista liikuntaa, koska siinä toteutetaan kaikkia idän meditatiivisen liikunnan keskeisiä periaatteita. Tässä mielessä asahissa ei ole mitään länsimaista tai suomalaista, koska mitään länsimaista tai suomalaista meditatiivista liikuntaa ei ole. Jos olisimme kehittäneet asahissa ensimmäisen länsimaisen meditatiivisen liikuntamuodon, niin olisimme varmaan neroja, mutta valitettavasti emme ole. Olemme asahissa vain soveltaneet niitä meditatiivisen liikunnan periaatteita, jotka idässä on tunnettu jo vuosituhansia, mutta joihin lännessä vasta alamme tutustua.

Muistan, kun joskus vuosikymmeniä sitten yritin löytää länsimaista joogan tapaista harjoitusta, missä hengitystä käytettäisi ”hengen” tutkimisen välineenä.  Löysin pienen ortodoksi-kristillisen yhteisön, joka asuu Kreikassa Athos-vuoren luostareissa. Heidän rukousmeditaatioharjoitukseensa kuuluu myös osia, joissa käytetään joogan tapaan systemaattisesti hyväksi hengityksen säätelyä.  Kovin yleisestä harjoituksesta ei siis ole kysymys.

Read Full Post »

Buddhan neljä jaloa totuutta

Buddhan neljä jaloa
totuutta

Eksistenssifilosofinen tulkinta (alustava)

I. Ihmisen suhde
maailmaan on puute, ymmärryksen ja taidon puute. Tästä syntyy tyytymättömyys
(kärsimys).

1. Tietoisuus on jotakin, mikä syntyy aistivan ja liikkuvan
kehon ja maailman välissä, niiden vuorovaikutuksen seurauksena (Varela ym.).
Ihmisen ”maailmassa-oleminen” synnyttää tietoisuuden.

2. Suhde maailmaan tietoisena olentona tarkoittaa ymmärtävää
suhdetta maailmaan. Ymmärrys on inhimillisen tietoisuuden perustava rakenne.

3. Tätä kutsutaan myös tietoisuuden intentionaalisuudeksi.
Ihmisen tietoisuudella on kyky muodostaa käsitteitä ja ymmärtää niiden avulla
maailmaa. Ymmärrämme käsitteitä ja niiden merkityksiä.

4. Maailmassa kohtaamme kuitenkin jotakin, mitä emme
ymmärrä, eräänlaisen salaisuuden. Tässä mielessä ymmärtämisemme on lähtökohdiltaan
ei-ymmärtämistä. Tätä voidaan kutsua vaikkapa ”puutteeksi”. Intentionaalinen
suhde on puute, jossa ymmärrys pyrkii ikään kuin täyttymään. [Heideggerin Sorge
on tätä lähellä.]

5. Tämä on myös Buddhan neljän jalon ensimmäisen totuuden
merkitys, joka sanoo, että ihmisen elämään liittyy tyytymättömyyden,
epätäydellisyyden tai kärsimyksen kokemus. Tämä on siis kuvaus ihmisen
maailmasuhteen ja tietoisuuden perustavasta rakenteesta. Se ei ole mikään kontingentti
huomio.

6. Tämä puute on tyytymättömyyden, mutta myös toiminnan
lähde. Ihminen pyrkii ymmärtämään ja selittämään maailmaa. Tämä on tieteen,
taiteen, uskonnon ja filosofian lähtökohta, mutta tämä on myös kärsimyksen
lähtökohta.

[7. Jos asiaa katsotaan kehon näkökulmasta, puhutaan usein
kehon intentionaalisuudesta, kehon maailmasuhteesta. Myös tämä suhde on
lähtökohdiltaan puute. Maailman kohtaaminen vaatii erilaisia taitoja
(käsitteleminen, käveleminen, hyppääminen, kirjoittaminen jne), joita meillä ei
ole. Joudumme opettelemaan kaikki
taitomme. Lähtökohtaisesti taitomme on ei-taitoa, taidon puutetta. Käytämme
koko elämämme erilaisten taitojen opettelemiseen. Emme opi edes kävelemään, jos
joku ei näytä meille siihen mallia. ]

II. Kun emme ymmärrä
maailmaa, luomme siitä illuusion ja haluamme sitä. Emme näe maailmaa sellaisena
kuin se on, vaan näemme sen sellaisena kuin haluamme sen nähdä. Takerrumme
illuusioomme.

1. Inhimilliseen tietoisuuteen liittyy kuvittelukyky ja
muisti. Meillä on kyky kuvitella toisenlainen maailma ja muistaa se.

2. Pyrimme täyttämään intentionaalisen suhteemme puutteen
luomalla ymmärryksemme kohteet mielikuvituksemme avulla. Kuvittelemme siis
erilaisia maailmoja. Ne ovat kuitenkin mielen luomia ”illuusioita”.

3. Haluamme, että puute poistuu ja takerrumme mielemme
luomiin maailmoihin. Tämä on se ”haluamisen” käsite, mistä Buddha puhuu.
[Näiden halun kohteiden luomiin maailmoihin perustuu koko markkinataloutemme.]

4. Tyytymättömyys/ kärsimys tarkoittaa siis, että emme saa
tyydytetyksi tätä perustavaa haluamme olla täysi tai ehjä. Maailmasuhteeseemme
jää todellisuuden ja kuvitellun todellisuuden ristiriita. Tämä kuvitelman ja
todellisuuden ristiriita koetaan haluna olla ehjä. Tämä on kärsimyksen eräänlainen
metafyysinen perussyy.

III. On läpivalaistava
mieli ja opittava ymmärtämään mielen toimintaa. Silloin maailma voi näyttäytyä
sellaisena kuin se on.

1. Tyytymättömyyden/ kärsimyksen syy on siis
tietämättömyydessämme, ymmärryksemme puutteessa.

2. On mahdollista ymmärtää enemmän. Tämä vaatii mielen toiminnan
ymmärtämistä. Kun Buddha puhuu valaistumisesta, hän käyttää valon metaforaa
kuvatessaan ymmärryksen lisääntymisen tietoteoreettista prosessia. ”Anna ymmärryksen
valon valaista meitä”, todetaan eräässä zendolla päivittäin luettavassa
tekstissäkin.

3. Mielen läpivalaiseminen, mielen toiminnan ymmärtäminen,
on ymmärtämisen puutteen ”täyttymistä”.

4. Mielen läpivalaiseminen ainakin jossain määrin
läpivalaisee myös ne illuusiot, joihin olemme takertuneet ja pystymme päästämään
niistä irti. Emme ole enää ainakaan niin paljon mielemme kuvitelmien
vedätettävissä.

5. Tämä synnyttää vapautta toimia illuusiottomasti.

6. Tämä synnyttää vapautta nähdä maailma sellaisena kuin se
on, lähtökohdiltaan salaisuutena ja lahjana.

IV. Tämä tapahtuu
harjoittamalla kahdeksanosaista keskitien polkua, jota kuljetaan viljelemällä
viisautta, etiikkaa ja harjoittamalla mieltä.

1. Viisaudella tässä tarkoitetaan Buddhan
eksistenssianalyysiä, jota edellä on kuvattu neljän jalon totuuden
ensimmäisessä kolmessa vaiheessa: selitys tyytymättömyydestä/ kärsimyksestä,
sen syystä ja sen lakkaamisesta. Aluksi on sisäistettävä tämä analyysi. On
tutkittava omassa mielessään, pitääkö se paikkansa ja voiko sen hyväksyä. Eksistentiaalisissa
kysymyksissä ei ole muuta auktoriteettia kuin oma ymmärrys. Vasta, jos
hyväksymme sen, on mahdollista motivoitua harjoittamaan itseään. Buddhan
esittämä keskitien polku on ensisijaisesti harjoittamisen ja itsetutkiskelun
polku.

2. Buddha asettaa etiikan ensimmäiseksi filosofiaksi
Emmanuel Levinasin tapaan. Kärsimyksen lieventäminen asettuu ihmisen
ensimmäiseksi tehtäväksi. On pyrittävä toimimaan niin, että ei aiheuta
kärsimystä tunteville olennoille. Tässä ei siis puhuta vain ihmisistä. Kaikkea
toimintaa voi ja tulee katsoa tästä kärsimyksen näkökulmasta.

3. Mieltä ja sen toimintaa voi oppia tuntemaan vain
harjoittamalla mieltä. Sitä ei voi oppia tuntemaan lukemalla mielen toimintaa
käsitteleviä kirjoja. Oman mielen voi läpivalaista vain katsomalla sen
toimintaa läheltä. Zen perinteessä zazen on tässä perusmenetelmä.

Read Full Post »

Ryhmän kannattelusta

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, miten ryhmä kantaa
yksittäistä osallistujaa. Erityisesti erilaisissa zen-harjoituksissa, joita
olen vetänyt, tämä tulee voimakkaasti esiin. Ryhmässä on helppo tai ainakin
helpompi tehdä harjoituksia, joita yksin on vaikea, jopa mahdoton tehdä.
Ryhmässä koettu oman voiman kasvu on todellista. Zen-retriittiä kutsutaan
japaniksi sanalla ”sesshin”. Se voidaan tulkita tarkoittavan mielten
yhdistämistä yhdeksi mieleksi. Jokainen erillinen osallistuja voi kokea
olevansa osa tätä yhtä mieltä, jolloin myös kaikkien erillisten mielten voima
yhdistyy yhdeksi isoksi mieleksi, jonka tahtotila ja ponnistusvoima on omaa
luokkaansa. Tämä mieli istuu läpi rankankin harjoituksen.

Kun osallistumme zen-harjoitukseen, vaikkapa vain yhden
illan istuntoon, yhdistämme monet mielemme yhdeksi mieleksi, joka pyrkii
läpivalaisemaan itsensä. Voimme tavallaan vain olla ryhmän kannateltavana.

Samalla tavalla toimivat kaikki harjoituksen muodot. Niiden
tarkoitus on kantaa yksittäistä osallistujaa ja ne kantavat. Osallistujan ei
tarvitse tehdä mitään omia ratkaisuja, omia pienen minän valintoja, riittää,
että hän seuraa muotoja ja ohjelmaa. Muodot ovat olemassa, jotta ne
kannattelevat harjoitusta ja periaatteessa mikä tahansa muoto käy. Olen itse
kehitellyt zen-retriitin ideaa, jossa muotoja on paljon, eikä vain zazen,
suutra, teisho jne., jotka ovat kaikki perinteisen japanilaisen
zen-harjoituksen muotoja. Opin omalta
opettajaltani Engaku Tainolta, että tällaisia muotoja voivat olla myös taiji,
juokseminen, kalliokiipeily jne. Itse käytän zazenin lisäksi, asahia, taijita,
yiquania.

Ryhmä kantaa, mutta yksilöt myös kannattelevat ryhmää omalla
olemisellaan. Tämä näkökulma jää useimmiten huomaamatta. Kokonainen ja yksi
mieli syntyy vain, jos yksilöt antavat tälle mielelle kokonaan itsensä. Yksilön
vastuu on tässä ja se tapa, miten yksilöt kantavat tämän vastuunsa heijastuu
koko ryhmässä. Yksilö ei ole koskaan ryhmässä vain saamassa kannattelua vaan
hän on aina myös kantamassa muita. Kun zen-perinteessä kumarramme kolme kertaa,
se tapahtuu Budhalle, Dharmalle ja Sanghalle, siis opettajalle, opille ja
yhteisölle. Tämä on kolminaisuus, joka kulkee aina käsi kädessä.

Kaikki edellä sanomani pätee myös erilaisten säännöllisesti
kokoontuvien ryhmien suhteen. Ne lakkaavat helposti kokoontumasta. On helppo
mennä ryhmään, jonka avulla omaa harjoitustaan kykenee syventämään ja joka
kantaa, mutta vaikeaa antaa itsensä ryhmälle niin, että kannattelee myös muita.

Read Full Post »

Herrigelin ”Zen ja jousella-ampumisen taito”, faktaa vai fiktiota?

[Kaivellessani vanhoja juttujani törmäsin tähän vuonna 2004 kirjoittamaani. Huomasin sen olevan ajankohtainen nyt, kun Niin&Näin -lehdessäkin 1/17 käsittellään mm. ”Suzuki-zeniä”.]

Sain käsiini Yamada Shojin artikkelin The Myth of Zen in the Art of Archery, joka on
julkaistu Japanese Journal of Religious Studies lehden vuoden 2001
numerossa 1-2. Artikkeli on erittäin mielenkiintoinen tutkimus Eugen Herrigelin
kirjasta Zen ja jousella-ampumisen taito. He jotka ovat vähääkään
kiinnostuneet budo-lajien filosofisesta perustasta, tuntevat tämän kirjan. Se
on alan klassikko, joka on vaikuttanut lännessä ehkä eniten siihen, miten
japanilaisten kamppailutaitojen ja zenin suhdetta on tulkittu. Kirjaa ovat
lukeneet niin alan harrastajat kuin akateemiset tutkijat, jotka ovat käyttäneet
sitä tutkimuksissaan luotettavana kuvauksena siitä, miten zen-mestari opettaa
jousiammunnan tietä. Olen myös itse tehnyt niin väitöskirjassani. Yamadan
artikkeli olikin aikamoisen heräämisen paikka, koska hän osoittaa siinä, miten
Herrigelin kuvaus on ainakin joiltakin keskeisiltä osiltaan fiktiota, ei
dokumenttia. Hän myös osoittaa artikkelissaan, että Herrigelin opettaja
”mestari Awa” ei ollut mikään zen-opettaja. Hän ei itse asiassa
kuulunut lainkaan mihinkään zen-perinteeseen vaan oli eräänlainen aikansa
omantienkulkija, jonka käsityksiä jousiammunnasta ei yleisesti hyväksytty.
Toisaalta Yamada myös tuo esiin sen, että Herrigel ei myöskään itse
harjoittanut mitään zen-perinnettä. Hänen käsityksensä zenistä muodostui
lähinnä T.D. Suzukin kirjojen perusteella ja Awan opetuksesta. Tutkijalle tällainen
artikkeli on aikamoinen shokki, koska se tarkoittaa, että kaikki ne argumentit,
mitä hän on tästä teoksesta johtanut, voi samantien heittää roskiin. Lähde ei
yksinkertaiseti ole luotettava. Asiaa voisi verrata siihen, että tekee
tutkimusta buddhalaisuudesta ja käyttää lähteenään Herman Hessen romaania
Siddharta. Asiaa ei pelasta se, että fiktio saattaa olla kuvauksena osuvakin. Fiktio mikä fiktio. Herrigelin kirjaan liittyy myös se, että
se käännettiin japaniksi ja vaikuttaa nyt Japanissa teoksena, joka kuvaa zenin
ja jousiammunnan suhdetta. Yamada
osoittaa hyvin artikkelissaan, että Herrigelin kirja onkin eräänlainen myytti,
jonka hän on luonut omien erilaisten ennakkoluulojensa ja Awan opetuksen
perusteella. Tämä myytti on sitten vaikuttanut suuresti siihen, miten zenin ja
budo-lajien suhdetta tulkitaan ei vain lännessä, vaan myös Japanissa.

Yamadan artikkelissa on 30 sivua, joten
käyn tässä läpi vain muutaman sen keskeisistä ajatuksista. Suosittelen koko
artikkelin lukemista.

Artikkelin alussa esitellään kyudon
historiaa ja Herrigelin opettajan Awa Kenzon elämää. Awa syntyi vuonna
1880. Parikymppisenä hän alkoi harjoitella Heki-ryu Sekka-ha -tyylin
jousiammuntaa Kimura Tatsugoron johdolla ja osoittautuikin erittäin
lahjakkaaksi oppilaaksi. Kahden vuoden harjoittelulla hän saavutti korkeimman
eli menkyo kaiden – arvon ja perusti oman jousiammuntasalinsa kotinsa
läheisyyteen. Hän oli silloin vasta 22-vuotias. Kolmekymmentä vuotiaana hän
muutti Sendaihin, missä hän avasi jälleen uuden jousiammuntasalin. Seuraavana
vuonna hän alkoi opiskella Heki-ryun Chikurin-han koulua Honda
Toshizanen, Tokion Keisarillisen yliopiston kyujutsun opettajan johdolla.
Samoihin aikoihin hän alkoi itse opettaa kyujutsua Daini Goto Gakkon
yliopistossa. Yamada kuvaa artikkelissaan, miten Awa näihin aikoihin ollessaan
jo mestariampuja, joka ampui säännöllisesti sata nuolta sadasta maaliinsa,
alkoi ajautua jonkinlaiseen henkiseen kriisiin jousiammunan suhteen. Hän oli
tutkinut koulukuntansa vanhoja kirjoituksia ja löytänyt sanonnan ”mitään
ei tarvita”. Se aiheutti hänessä epäilyjä jousiammunnan tekniikan suhteen.
Awan tutkimassa tekstissä luetellaan ensin erilaiset jousiammunnan tekniset
vaiheet ja todetaan sitten, että mitään niistä ei tarvita. Teksti tosin jatkuu,
että ”mitään ei tarvita” ei
tarkoita sitä, että aloittelija ei tarvitsisi näitä jousiammunnan teknisiä
vaiheita. Päinvastoin. Aloittelijan on ensin opeteltava jousiammunnan tekniset
periaatteet hyvin, vasta sitten ne voi hylätä. Yamada tulkitsee kirjoitusta
niin, että siinä kirjoittaja neuvoo aloittelijaa opettelemaan ensin hyvin
jousiammunnan tekniikan ja kun hän on saavuttanut hyvän taidon, hän oppii
ampumaan luonnollisella tavalla ajattelematta sitä sen kummemmin. Yamadan
mukaan Awa luki samaa tekstiä niin, että edes aloittelijan ei tarvitse osata
mitään tekniikkaa. Awa alkoikin kutsua kyujutsua ”perinnölliseksi
sairaudeksi, joka pitää tekniikan harjoittelua taitona”. Hänen mielestään
jousiammunnan kuuluu olla ihmisenä olemisen taidon harjoittelua ja hän alkoi
kutsua omaa harjoitustapaansa nimellä shado, ”jousella-ampumisen
tie”. Yamadan mukaan Awan ajatuksia ei yleisesti hyväksytty jousiampujien
keskuudessa ja monet kyujutsun opettajat kritisoivat häntä kovin sanoin.

Tämä tapahtui siis joskus nk.
Taisho-ajanjakson (1912-1926) alkupuolella. Tämä on mielenkiintoista siksi,
että silloin elettiin japanilaisen bujutsun modernisoinnin aikaa yleisemminkin,
jolloin vanhoista jutsu-taidoista muokattiin moderneja do-teitä. Jigoro Kano
(1860-1938) teki tätä työtä jujutsun kohdalla ja otti käyttöön judo-termin.
Yamada kirjoittaa että Awakin seurasi Kanon työtä ja piti sitä esimerkillisenä.
Kanon esimerkki innoitti myös Awaa muuttamaan kyujutsun shadoksi.

Vuonna 1920, kun Awa oli 41-vuotias, hän
koki eräänlaisen ”herätyksen”, joka vaikutti syvästi hänen tapaansa
opettaa jousiammuntaa. Tapahtumasta on runollinen kuvaus Sakurai Yasunosuken
kirjoittamassa Awan elämänkerrassa. Tässä vapaa käännös:

[…]
Kenzo asettui ammuntaetäisyydelle rakkaan jousensa ja nuolensa kanssa ja katsoi
maalitaulua. Hän oli päättäväinen. Antaisiko hänen lihansa peräksi ensin?
Olisiko hänen henkensa vahva jatkamaan?

Ei
peräksiantamista. Täydellinen keskittyminen.
Hän päätti että tästä laukauksesta ei olisi perääntymistä, ei
askeltakaan taakse.

Karvas
kamppailu jatkui. Hänen ruumiinsa oli jo ylittänyt rajansa. Hän tunsi että
hänen elämänsä päättyisi tähän.

Ja
lopulta: ”Nyt kuolen.” Juuri kun tämä ajatus kulki hänen mielensä
läpi ihmeellinen ääni kaikui taivaista. Hän ajatteli, että sen täytyi tulla
taivaista, koska koskaan aiemmin hän ei ollut kuullut sellaista selkeää,
korkeaa ja voimakasta jousen helähdystä ja nuolen iskua maaliinsa. Samalla kun
hän kuuli tämän äänen, hänen minänsä hajosi äärettömiksi pölyhiukkasiksi, hänen
silmänsä sokaistuivat väripaljoudesta ja jylisevä aalto täytti taivaan ja maan.
[Yamada, s. 10.]

Tämän kokemuksen jälkeen Awan opetustapa
muuttui. Hän alkoi opettaa, että ”jokaiseen laukaukseen on asetettava koko
elämän kokoinen ponnistus” ja on mahdollista ”nähdä todellinen itse
laukauksessa” (shari kensho). ”Yksi nuoli, yksi elämä”, on
toinen tapa kääntää hänen ensimmäinen periaateensa. Toisessa periaatteessa
esiintyy sana kensho, joka viittaa zenissä todellisen itsen luonteen
ymmärtämiseen.

Edellä kuvattu Awan kokemus tuo mieleeni
kaksi asiaa. Ensinnäkin kendon, kalligrafian ja zenin mestarin Yamaoka Tesshun
yhden harjoitustavan, seiganin, jonka tarkoituksena oli kuluttaa
miekkailijan fyysiset voimat niin loppuun, että hän luulee lopulta
menehtyvänsä. Juuri sillä hetkellä uusi henkinen voimavara voi tulla hänestä
esiin ja näyttää sen, mitä Tesshu kutsui ”miekaksi joka ei ole
miekka”. John Stevens kuvaa Tesshua käsittelevässä kirjassaan The Sword
of No-Sword tätä harjoitusta. Yasunosuken kuvauksesta ei tosin käy ilmi,
millaista harjoitusta Awa teki, kun hän koki edellä kuvatun heräämisensä, mutta
kuvauksessa viitataan siihen, että hän oli jo kuluttanut kaikki fyysiset
voimansa loppuun, ”hänen ruumiinsa oli jo ylittänyt rajansa”.
Voimakkaan jousen jännittäminen on fyysisesti hyvin vaativaa ja on hyvin
oletettavissa, että Awa teki harjoitusta, jossa ammutiin useita satoja nuolia
perätysten. Tämä ainakin selittäisi sen, mitä hän tarkoittaa toteamalla, että
hän luuli jo kuolevansa.

Yamaoka Tesshun seigan kuvaa hyvin
tätä harjoitustapaa, jossa harjoitusta toistetaan äärimmäiseen väsymykseen
asti. Tesshu järjesti seiganin vain edistyneimmille oppilailleen. Oli kolme
tapaa tehdä seigan. Ensimmäistä seigania edelsi yleensä tuhannen päivän
yhtenäinen harjoitusjakso. Jakson viimeisenä päivänä miekkailija otteli
kaksisataa perättäistä ottelua dojon muiden miekkailijoiden kanssa. Hänelle
sallittiin vain lyhyt lounastauko. Muuten hän otteli jatkuvasti uusia
miekkailijoita vastaan. Ottelut alkoivat aamulla ja kestivät niin pitkälle
iltapäivään että kaksisataa ottelua tuli täyteen.

Jos miekkailija läpäisi tämän seiganin,
oli mahdollista osallistua toiseen seiganiin. Oppilaan oli harjoteltava
edelleen ja toinen seigan oli muuten sama kuin ensimmäinen, mutta otteluita oli
kuusisataa kolmen päivän aikana. Kolmas ja viimeinen seigan oli käsittämättömän
kova: seitsemän päivää ja tuhatneljäsataa ottelua.

Tässä Tesshun selitys tähän
harjoitustapaan:

Miekkailutaidossa
pyritään pääsemään asioiden ytimeen, sinne missä voi suoraan kohdata elämän ja
kuoleman. Nykyään miekkailutaidosta on tullut vain harrastus, joka ei kosketa
mitään tärkeitä asioita. Vastatakseni tähän olen kehittänyt viikon kestävän ja
tuhatneljäsataa ottelua sisältävän harjoitusjakson. Aluksi miekkailija
ajattelee, että ottelut ovat samanlaisia kuin normaaleissa harjoituksissa.
Mutta hiljaleen kun ottelujen määrä lisääntyy niiden luonne muuttuu kohti
todellista ottelua loppuun [kuolemaan] asti – on pakko alkaa luottaa henkiseen
voimaansa. Tätä on todellinen miekkailutaito. Jos harjoituksesta puuttuu määrätietoinen
päättäväisyys, miekkailija ei koskaan edisty, harjoitteli hän kuinka kauan
tahansa. Siksi olen kehittänyt tämän erityisen harjoitustavan testatakseni
miekkailijoitteni päättäväisyyttä. Terästäkää henkenne ja heittäytykää tähän
harjoitukseen. [Stevens, s. 25]

Stevens siteeraa kirjassaan kahden Tesshun
oppilaan kertomuksia kokemuksistaan seiganista.
Yksi oppilas muistelee:

Ensimmäisen
päivän jälkeen pääni oli täynnä kuhmuja ja vartaloni mustelmilla, mutta en
tuntenut itseäni heikoksi. Toisena päivänä aloin kärsiä. Luulin että joudun
lopettamaan kesken. Onnistuin kuitenkin jatkamaan ja päivän lopulla koin
”itsettömyyden” – liikuin luonnollisella tavalla yhdessä vastustajan
kanssa ja liikkeeni olivat estottomia ja vapaita. Vaikka henkeni oli voimakas,
ruumiini oli heikko. Virtsani oli tumman punaista, enkä voinut syödä. Selvitin
kuitenkin viimeisenkin päivän ottelut mieli selkeänä. Tunsin ikään kuin
leijuvani pilvien joukossa. [Stevens, s. 26]

Awan harjoitus ei ollut näin raju, mutta
henkinen kokemus, joka siitä juontui, liittyi myös fyysisen voimien uupumiseen.
Tässä yhteydessä on tärkeää muistaa, että Awan kokemus ei liittynyt pitkään
zen-harjoitukseen. Itse asiassa Yamada kertoo artikkelissaan, että Awa ei
harjoittanut lainkaan zeniä ja vaikka hän myöhemmin kuvasikin jousiammunnan
tietä zenin käsittein, hän ei hyväksynyt kaikkia zenin periaatteita. Tietyt
zenin ilmaisut, kuten kensho, kuuluivat siihen kulttuuriseen ilmapiiriin, jota
hän eli. Esimerkiksi miekkailutaidon ja zenin suhdetta käsittelevää
kirjallisuutta oli paljon olemassa.

Toinen budo-lajeihin liittyvä kertomus,
joka muistuttaa Awan kokemusta, on aikidon perustajan Morihei Ueshiban kertomus
omasta ”heräämisestään”. Ueshiban kokemus liittyy hänen shintolaisiin
harjoituksiinsa. Hän oli hyvin harras Omoto-kyo shintolaisuuden harjoittaja.
Ueshiban henkinen kokemus muutti hänen ymmärrystään aikidosta. Tässä lyhyt
katkelma Ueshiban kertomuksesta:

Tunsin
maailmankaikkeuden värähtävän ja ruumiini muttuvan kultaiseksi. Samalla
hetkellä mieleni ja ruumiini tuntuivat kevyeltä. (…) Sillä hetkellä
valaistuin: budon lähde on jumalan rakkaus, joka suojelee kaikkea luotua. (…)
Todellinen budo on yleismaailmallisen hengen vastaanottamista, rauhan luomista
koko maailmaan. Se on kaikkien luonnon olentojen suojelemista ja niiden elämän
edesauttamista ja viljelemistä. [Ks. Klemola:
Karate-do, s. 69]

Awa, Ueshiba ja Kano kuuluivat siihen
1900-luvun alussa eläneiden budo-mestareiden joukkoon, jotka uudelleen
organisoivat vanhoja japanilaisia bujutsun muotoja. Jigoro Kano oli kasvattaja,
joka kehitti jujutsua länsimaisen urheilun ideaalien suuntaan. Hän ihaili
olympialiikettä ja judosta tulikin lopulta hyvin länsimainen urheilulaji. Kanon
kasvatusideat eivät juontaneet mihinkään erityisiin henkisiin tai uskonnollisiin
kokemuksiin. Hän sai ideansa länsimaisesta kasvatusajattelusta. Awa ja Ueshiba
sen sijaan edustivat toisenlaista linjaa: heille budo liittyi olennaisesti
uskonnolliseen kokemukseen. Yamaoka Tesshulle miekkailutaito oli zenin
harjoittamista ja toisinpäin: zen-oivallusta voitiin demonstoida
miekkailutaidon avulla.

Awalle hänen
”heräämiskokemuksensa” oli ratkaiseva. Siitä lähtien hän alkoi
opettaa jousiammuntaa uskonnon tavoin. Hän perusti uuden organisaation, jonka
nimeksi hän asetti Daishadokyo (Suuri oppi jousiammunnan tiestä). Hänen
oppilaansa kuvasivat Awan uutta oppia uskonnoksi, jonka perustaja oli Awa
Kenzo. Awa itsekin kuvasi sen jälkeistä opetustaan eräänlaiseksi lähetystyöksi.
Herrigel osui sopivasti kohdalle juuri tähän aikaan Awan elämässä, ja Awa alkoi
opettaa hänelle jousiammunnan tietä.

Yamada kuvaa artikkelissaan hyvin myös
Herrigelin omia ennakko-odotuksia siitä, mitä zen on. Hän oli lukenut hyvin
Suzukinsa (erityisesti Zen Esseys), mutta oli myös erityisen kiinnostunut
saksalaisesta mystiikasta ja mestari Eckhartista. Herrigelillä oli romanttinen
käsitys japanilaisesta kulttuurista ja sen taidemuodoista, jotka hän yhdisti
zen-perinteeseen. Niinpä hän halusi nähdä zen-elementtejä japanilaisen
kulttuurin joka nurkassa ja tekikin kirjassaan monia kestämättömiä yleistyksiä
mm. siitä, miten kaikki japanilaiset harjoittivat ainakin jotakin zeniin
liittyvää taidemuotoa. Todellisuudessa keskiverto japanilainen ei tiedä mitään
zenin perinteestä.

Herrigel osui sopivasti paikalle ja
tulkitsi Awaa zenin käsittein. Ei siksi että Awan opetus olisi ollut oikeasti
peräisin aidosta zenin perinteestä, vaan siksi että Herrigel halusi nähdä niin.
Asian tekee vielä monimutkaisemmaksi se, että Awa itsekin käytti opetuksessaan
käsitteitä, jotka ovat tuttuja Mahayana-buddhalaisuudesta ja zenistä, koska se
oli se kulttuurinen ympäristö, jossa hän omia kokemuksiaan tulkitsi. Sen
lisäksi että Herrigel kuvasi Awan opetusta zenin avulla, hän myös tuli
esittäneeksi samalla oman, saksalaisesta mystiikasta vaikutteita saaneen
käsityksensä zenistä. Tähän vaikutti
myös se, että hänkään ei oikeasti harjoittanut zeniä, luki vain kirjoja,
pääasiassa Suzukia.

Tässä yhteydessä pitää lyhyesti todeta,
että myös Suzuki esitti kirjoissaan mystifioivan käsityksen zenistä, joka
vaikutti voimakkaasti Herrigeliin. Vertaa esimerkiksi Shunryu Suzukin
kirjaa ”Zen mieli, aloittelijan mieli” T.D. Suzukin kirjoihin, niin
ymmärrät sen eron, mistä puhun. Suzuki oli buddhalaisen filosofian professori,
skolaari, joka opiskeli kymmenen vuotta uskontotiedettä Yhdysvalloissa ja oli
myös erityisen kiinnostunut länsimaisesta mystiikasta. Suzukin kirjat tekivät
aikanaan voimakkaan vaikutuksen länsimaisten intellektuellien keskuudessa ja
synnyttivät länteen zenin tulkinnan, josta joskus käytetään nimeä
”Suzuki-zen”. Sillä on vähän tekemistä zenin käytännön harjoittamisen
ja päivittäisen elämän kanssa. Shunryu Suzuki oli sen sijaan yksinkertainen
zen-munkki, soto-koulun roshi, joka saapui Yhdysvaltoihin 1950-luvun
lopulla. Hänen puheistaan koottiin kirja ”Zen Mind Beginners Mind”,
joka vasta avasi läntisille lukijoille zenin käytännöllisen, ei siis
skolaarisen, puolen. – Tämä kuvio on monimutkainen ja mielenkiintoinen, mutta
en puutu siihen tässä enempää. Siis takaisin Yamadan artikkeliin.

Yamadan artikkeli on siis kohtuullisen
perusteellinen kuvaus tästä kuviosta. Hän näyttää artikkelissaan Herrigelin
kirjasta muun muassa kaksi kohtaa, missä Herrigel selvästi mystifioi tai
ymmärtää väärin Awan opetusta. Toinen liittyy kirjan kohtaan, missä Awa ampuu
pimeässä kaksi nuolta kohteeseen ja joista toinen nuoli halkaisee ensimmäisen
nuolen. Herrigel tulkitsee tämän Awan opetukseksi, jossa ”se”, mikä
on egon ”tuolla puolen”, on ampunut toisen nuolen. Ego ei pystyisi
tällaiseen suoritukseen. Todellisuudessa kyse oli sattumasta. On olemassa
dokumentteja, joissa Awa itse kertoo tilanteesta ja toteaa, että kyse oli vain
harvinaislaatuisesta yhteensattumasta. Tilanteessa, jossa koko tapaus sattui,
ei ollut läsnä tulkkia. Silti Herrigel kirjoittaa kirjassaan pitkän kuvauksen
siitä, miten Awa selitti hänelle laukauksen merkitystä.

Toinen Yamadan osoittama kohta on
Herrigelin kirjalle keskeinen oppi ”siitä mikä ampuu”. Hän osoittaa,
että Awa ei koskaan opettanut tätä oppia muille oppilailleen ja tulkitsee, että
Herrigel luultavasti ymmärsi väärin Awan japanin kielisen ilmaisun sore
deshita, joka voidaan kääntää vaikkapa ilmaisulla ”siinä se!”.
Englannin kielen ilmaisu ”that’s it” vastaa samaa. Eli kyse olisi
ollut vain yksinkertaisesta kannustuksesta, kun Herrigel onnistui tekemään
hyvän suorituksen. Kirjassaan Herrigel kuitenkin nostaa tämän ilmaisun
huikeisiin metafyysisiin ulottuuksiin ja kertoo Awan opettaneen, että on
olemassa ”se”, joka ampuu, ja jota ei voi sanoin ilmaista.

Herrigel julkaisi kirjansa saksaksi vuonna
1948. Jo vuonna 1956 se käännettiin japaniksi ja on toiminut siitä lähtien myös
Japanissa pääasiallisena jousiammunnan ja zenin suhdetta kuvaavana ja erittäin
suosittuna kirjana. Siihen ovat sitten viitanneet monet japanilaiset oikeatkin
zen-mestarit, kuten Omori Sogen. Herrigel tuli tehneeksi Awalle omalaatuisen
palveluksen. Omana aikanaan Awan jousiammuntaoppeja ei hyväksytty. Ne olivat
ilmeisesti aivan liian esoteerisia ja vaikeasti ymmärrettäviä. Saksalainen
filosofian opettaja Eugen Herrigel sattui osumaan paikalle ja kirjoittamaan
inspiroivan kirjan zenistä ja jousiammunnasta. Kirjasta tuli menestys ympäri
maailmaa ja Awasta suuri zen-mestari, joka synnytti modernin kyudon ja yhdisti
zenin ja jousiammunnan. Awa luultavasti itse olisi kääntynyt haudassaan, jos
hän olisi tiennyt, mitä sanoja hänen suuhunsa kirjoitetaan. Mutta moderni
myytti oli joka tapauksessa syntynyt ja vaikuttaa edelleen jousiammuntaa ja muutakin budoa harjoittavien ihmisten
mielissä.

Read Full Post »

Lyhyt huomio harjoituksesta ja muodosta

Tämänvuotisella ”Zen-mieli – kehomieli” –kurssilla nostin
teemana esiin muodon. Jostakin syystä,
tai ehkä ihan ymmärrettävästäkin, mieleeni nousi nyt Aristoteles, jonka mukaan
sielu on ruumiin muoto. Nykyään puhumme mielestä ja kehosta. Ajatus mielestä
ruumiin muotona tulee lähelle sitä, mitä tarkoitan käsitteellä ”kehomieli”. En
tiedä istuiko Aristoteles koskaan pitkiä aikoja paikallaan ja pyrki aistimaan
ruumiinsa muotoa eli sieluaan, mutta tämä on harjoitus, jota taas teimme kolmen
päivän ajan. Jos todella keskityt pitkän
aikaan paikallaan istuen tai seisten aistimaan liikkumatonta kehoasi, voit
saada kokemuksen siitä, miten tämä muoto on jotakin, joka on yhtä aikaa sekä
tietoista että kehollista. Aistimme silloin kehoamme niin kuin se näyttäytyy
meille tietoisuudessamme, kehotietoisuuttamme.

Harjoituksessa pyrimme kulkemaan keskittyneesti ja tietoisesti
monien muotojen läpi: istuimme, siirryimme hitaasti ja tietoisesti seuraavaan
asentoon, siitä seuraavaan, siitä tietoiseen ja hitaaseen liikkeeseen, siitä
taas asentoon ja taas lopuksi tyynylle istumaan. Koko harjoitus pyrittiin
tekemään yhtenä tietoisena muotona, jossa liike ja liikkumattomuus seurasivat
jatkuvasti ja katkeamatta toisiaan. Yksi muoto saattoi kestää puolitoista
tuntia. Uloshengitys ja sisäänhengitys ovat myös kehon aistimisen muotoja.

Tällaisen harjoituksen tekeminen vaatii tahdon ja
tarkkaavaisuuden saumatonta yhteyttä. Tarkkaavaisuus, huomio, keskittyminen
(tai miksi vain haluat sitä kutsua) suunnataan jatkuvan ja hienovaraisen tahdon
ponnistuksen avulla kehon ja sen liikkeen muotoon. Muoto ja liike pyritään
pitämään täydellisenä ja hallittuna, joka puolestaan vaatii täydellistä
keskittymistä ja liikkeen hidastamista ja pysäyttämistä. Tottakai tässä myös
epäonnistutaan useasti tai jatkuvasti, mutta tämä on harjoituksen ydin.

Harjoituksessa käännämme huomiomme kokemukseemme, jossa koemme
monia muotoja. Miksi huomio suunnataan kehon aistimusten muotoon? Siksi, että
ne eivät ole käsitteellisiä! Yleensä kokemuksemme sisältää hurjan määrän
erilaisia käsitteellisiä muotoja: ajattelemme, suunnittelemme, muistelemme jne.
Teemme tätä kaikkea erilaisten käsitteellisten muotojen avulla. Harjoituksessa
siirrämme hetkeksi nämä käsitteelliset muodot periferiaan ja suuntaamme
huomiomme sellaisen kokemuksen alueelle, joka on ”esikäsitteellistä” tai ”ennen
käsitteitä” tai ”käsitteiden tuolla puolen”. Näin muutamme tietoisesti kokemusmaailmaamme.
Jätämme hetkeksi ”teoreettisen” ja viivymme siinä, mikä on ”kokemuksellista” ja
”käytännöllistä”. Viivymme siinä, mikä on käsillä juuri nyt.

Monen meistä on vaikea tehdä tämä kokemusmaailman radikaali
muutos. On vaikea asettaa periferiaan se ego, joka on täynnä mielipiteitä
siitä, miten asiat ovat ja joka haluaa käsitteineen asua kokemuksemme keskiössä.
Se on kuitenkin välttämätöntä ainakin hetkeksi ja joskus pidemmäksikin
hetkeksi, jos haluamme ymmärtää tämän egomme luonnetta ja toimintatapoja.

Tämä on tällaisen harjoituksen idea. Se on loppujen lopuksi
hyvin yksinkertainen ja samalla myös aika vaikea. On vaikea vapautua oman
mielensä vallasta, nähdä sen ”taakse” tai ”yli”, sinne missä ei ole mitään,
mutta joka on kuitenkin elämästä täysi.

Read Full Post »

”Zazen – é la vita!”

Muistan erään sesshinin, jossa yksi oppilaista kysyi
opettajaltani Engaku Tainolta, miten hän lyhyesti luonnehtisi zen-istumista,
zazeniä. Vastaus oli lyhyt: ”Ah … zazen … é la vita!” Zazen … sama asia kuin
elämä itse!

Tyynylle istuessamme asetamme itsemme ihmiskokeeseen,
laboratorioon, joka mallintaa elämää. Kun harjoitus vuosien varrella kypsyy,
mallintaminen katoaa ja jäljelle jää pelkkä elämä. Vietettyämme muutaman päivän
tyynyllämme olemme saaneet huiman kokemuksen siitä mielen tilojen ja sisältöjen
vuoristoradasta, jota päivittäisessä elämässäkin jatkuvasti kuljemme. Tyynyllä
istuessa kaikki tämä tulee hienolla tavalla tiivistetyssä muodossa. Elämä tulee
vastaan ikään kuin esanssina, ei laimennettuna. ”Ensimmäinen jalo totuus” kuvaa
elämän tyytymättömyys- tai kärsimysluonteen. Tyynyllä tämän oppii muutamassa
tunnissa. Mieli alkaa aika nopeasti kapinoida liikkumattomuutta vastaan. Se ei ole tyytyväinen oikein mihinkään.
Istuessa se haluaa jo lopettaa, kävellessä se haluaa jo istua. Asento tuntuu
huonolta, se haluaa vaihtaa toiseen asentoon, joka alkaa kohta myös tuntua
huonolta.

”Toinen jalo totuus”, miten tyytymättömyys johtuu
haluamisemme luonteesta, nousee itsestään esiin. Huomaamme, miten mielemme on täynnä erilaisia
haluja. Jos istumme vähän pidempään, haluamme kaikkea muuta kuin istumista.
Mieli luo erilaisia fantasiamaailmoita, joihin ei kuulu istuminen tässä ja nyt,
tässä tyynyllä, tämän kokemuksen kanssa. Mieli alkaa yhä enemmän ja enemmän
käpertyä näihin itse luomiinsa maailmoihin. Istumisen ja pelkän olemisen
todellisuus kiinnostaa sitä vähemmän ja vähemmän. Se kuvittelee, että mikä
tahansa muu todellisuus kuin istuminen olisi parempi. Erityisen voimakkaasti
nousevat silloin esiin mielen piteet, kaikki ne ajattelun muodot, joihin olemme
ehdollistuneet. Tämä on istumisen tärkeintä antia. Se antaa meille
mahdollisuuden katsella mieltä ja sen sisältöjä. Se antaa meille mahdollisuuden
nähdä hyvin konkreettisella tavalla, miten halumme toimivat. Tämä muodostaa itsetuntemuksen
perustan. ”Kolmas jalo totuus”, halujen
luonteen ymmärtäminen ja sen kautta mielen läpivalaiseminen mahdollistuu. Tämä
vaatii kärsivällistä mielen keskittämistä ja harjoittamisen tapoja, joista ”neljäs
jalo totuus” kertoo.

Itseensä käpertyneen mielen irtipäästäminen, pois
pudottaminen, tarkoittaa elämän hyväksymistä sellaisena, kun sen kohtaamme
tässä ja nyt, tässä tyynyllä, nyt kun hengitän sisään ja ulos, sisään ja ulos.
Zen mestari Dogenin neuvo zazen-harjoitukseen oli: ”Pudota pois keho ja mieli.”
On siis pudotettava pois kaikki. On pudotettava pois kaikki, mitä ilmenee.
Aluksi on lähdettävä mielestä. On pudotettava pois kaikki haluamisen muodot ja
hyväksyttävä elämä juuri sellaisena, minä se juuri nyt ilmenee. Ainakin
hetkeksi. Ainakin siksi ajaksi, kun istumme tyynyllä, koska istuminen on
elämämme todellisuutta juuri tässä ja juuri nyt. Kun opimme rentouttamaan
täysin itsemme, avaamaan kehon ja mielen, kehomielemme nyrkki avautuu.

Intensiivisten harjoitusjaksojen, sesshinien tai retriittien,
merkitys on juuri tässä. Mitä useammin annamme kehomielemme avautua, sitä
vaikeampaa sen on käpertyä itseensä, puristaa itsensä jälleen nyrkkiin.
Hiljalleen kykenemme istumaan avonaisemmin ja rennommin, pidempään ja
pidempään, joskus jopa täysin auki. Tässä vaiheessa ei enää voi tehdä eroa,
missä zazen loppuu ja elämä alkaa. Engaku Tainon sanoin: : ”Ah … zazen … é la
vita!” Si … certo!

Read Full Post »

Itseensä käpertyvä mieli ja irtipäästämisen taito

Zen-sesshin on yleensä kolmesta päivästä viikkoon kestävä
intensiivinen zen-harjoitus, jossa pääasiassa istutaan tyynyllä. Istumista kertyy hyvinkin kymmenkunta tuntia
päivässä. Muiden buddhalaisten koulujen retriitit ovat samankaltaisia ja yhtä
ankaria. Ankaria siinä mielessä, että pelkästään istuminen tyynyllä tai
vaikkapa tuolilla pitkiä aikoja liikkumatta on ankara harjoitus. Miksi?
Pääasiassa siksi, että olemme jatkuvasti tottuneet hääräämään ja hyörimään
ympäriinsä: shoppailemme, sovitamme, suunnittelemme, kertaamme muistojamme ja
haluaisimme jo rynnätä seuraavaan paikkaan, jossa olisi mielenkiintoista
nähtävää.

Zen-harjoituksessa tämä jatkuva touhuaminen tietoisesti
katkaistaan. Nyt onkin vain istuttava tyynyllä, ei muuta. Se riittää. Teimme
Italiassa parin ryhmän kanssa eräänlaisen sovelletun zen-harjoituksen, jota ei
voi kutsua varsinaiseksi sesshiniksi, mutta joitakin sesshinin elementtejä se
sisälsi. Harjoittelimme noin kuusi tuntia päivässä, josta pari tuntia istuimme
zazenissä. Siis vain istuimme. Harjoitus kesti sunnuntai-illasta keskiviikkoon
puoleen päivään. Tässäkin ajassa ehdimme saada ainakin vilauksen siitä, mitä
oikea zen-harjoitus pitää sisältään.

Teimme intensiivisiä harjoitusjaksoja, joissa liike ja
liikkumattomuus seurasivat katkeamatta toisiaan. Harjoitustapa mahdollisti zazen-harjoituksen viemisen pois tyynyltä asennosta ja liikkeestä
toiseen. Tämä on tapa, johon olen itse nyt kovasti mieltynyt. Se mahdollistaa
hiljaisuuden tutkimisen liikkeessä, liikkeen hiljaisuudessa. Kun harjoituksessa
vielä koko kehon liike ja koko kehon hengitys liittyvät saumattomaksi
kokonaisuudeksi, avautuu tietoisuus koko kehon alueelle. Liikkeen avulla laajennetun tietoisuuden
kanssa on sitten helppo istua. Kurssin eräänlainen slogan oli Sheng Yenin
toteamus: ”Meidän on ensin yhdistettävä keho ja mieli, että voimme yhdistää
kehomielen ja maailman.” Jokainen harjoitustuokio tähtäsi tähän.

Parinkin tunnin päivittäinen istuminen nostaa esiin itseensä
käpertyvän mielen. Muutaman tunnin istumisen jälkeen istuminen alkaa tuntua
epämiellyttävältä. Jalka puutuu, selkä tulee kipeäksi, polvea alkaa särkeä,
nilkkaan sattuu. Tämä ei johdu siitä, että istumme tyynyllä. Sama
tapahtuu, vaikka makaisimme täysin liikkumatta selällämme lattialla. Silloin
kipeytyvät vain toiset paikat. Tämä johtuu ensisijaisesti mielestämme, joka ei
kestä sitä, että siltä viedään sen palvoma halu päättää omista asioistaan. Minä-minä-mieli astuu väkisinkin esiin ja alkaa käpertyä itseensä. Olisi
mielenkiintoista, jos ajatuksia voisi lukea. Harjoitustila täytyy tässä
vaiheessa tekstistä, joka ei aina ole painokelpoista. Ja mitä enemmän mieli
käpertyy itseensä, sitä enemmän istuminen alkaa sattua.

Laita sormet ristiin ja purista kumpaakin kättä. Toinen käsi
edustaa mieltä, toinen kehoa. Istuessa pidempään keho jännittyy ja mieli
jännittyy. On pystyttävä rentouttamaan kummatkin, vaikka se onkin vaikeaa. Mitä
enemmän puristat toista kättä, sitä enemmän toinenkin käsi puristuu. Tästä
syystä omistimme päivittäin tunteja kehon avaamiseen ja rentouttamiseen.
Rentoutapa toinen kätesi mutta jatka toisen käden puristamista. Se on vaikeaa.
Samalla tavalla pyrimme rentouttamalla kehon rentouttamaan myös mielen. Jos
saamme kehon avautumaan ja päästämään irti, on mielenkin helpompi avautua ja
päästää irti. Kolmen päivän harjoitusjakso voi olla tähän irtipäästämiseen
liian lyhyt ja usein onkin. Päästää irti mielen piteistä, kaikesta siitä krääsästä,
johon olemme hirttäytyneet ja jota pidämme tärkeänä.

Mutta näin myös, miten itseensä käpertynyt mieli hellittää. Näin
poispudottamista, eräänlaista harjoitukselle antautumista, mikä löytyy vain
harjoituksen kautta. Itseensä käpertyneen mielen irtipäästäminen on helppo
tunnistaa. Sen näkee suoraan kasvoilta, suoraan silmän kostealta kalvolta.

Read Full Post »

Lyhyt huomio istumisesta

Sen verran
inspiroiduin sunnuntain zen-istunnosta, että päätin kirjoittaa lyhyen huomion siitä,
mitä on zazen. Zazenistä on kirjoitettu kirjoja. Niitä voi lukea, mutta
lyhyemmälläkin ohjeella pärjää. Zen-harjoitus on hyvin yksinkertaista. Riittää
että vain istuu. Mutta pitää istua joka solullaan. Eli seuraavassa lyhyt
zazenin resepti.

Kun olet
opetellut istumisen perusteet, istunut tyynyllä ja laskenut hengityksiä vuoden
tai pari niin, että koet että sinun on helppo asettua harjoitukseen, niin ryhdy
sitten istumaan seuraavalla tavalla. Helpolla tarkoitan sitä, että kun istut
alas tyynylle, voit kokea ikään kuin palanneesi jälleen kotiin. Tee sitten
näin. Aisti kehomielesi jokainen solu, värisevä piste, pienen pieni elementti
ja anna niiden kaikkien pudota tyynylle … ja vain istua. Sano mielessäsi
itsellesi: ”Jokainen kehoni ja mieleni solu vain istuu.” Huomaa, että tarkoitat
kaikkea, mitä koet olevasi: jokaista soluasi, jokaista osaasi, jokaista mielesi
sopukkaa. Kaikki sinussa vain istuu. Keskity pelkästään tähän kokemukseen: istut
koko kehomielelläsi ja muuta ei ole. Huomaat pian, että kehomielessäsi on osia,
jotka eivät halukaan istua. Yksi solu haluaa sitä, toinen tätä. Kun huomaat,
että keskittymisesi tähän totaaliseen istumiseen alkaa herpaantua, toista
jälleen mielessäsi: ”Jokainen kehoni ja mieleni solu vain istuu.” Siinä kaikki.
Vain istut.

Seuraavanlaisia
zen-tarinoita on kerätty paksuiksi kokoelmiksi asti: ”Munkki kysyi Joshulta: ’Saavuin
juuri luostariin, voisitko opettaa minua?’ Siihen Joshu vastaasi: ’Oletko jo
syönyt riisisi?’ ’Kyllä olen’, munkki vastasi. ’Pese sitten kulhosi!’ Tästä
munkki valaistui.” Sama asia.

Read Full Post »